Tatu ja Patu -kirjasarjan luojat Aino Havukainen ja Sami Toivonen yhdistävät voimansa töissä ja arjessa: ”Olemme aika hyviä yhdessä”

Tatu ja Patu -kirjojen luojat Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat paitsi työtovereita myös pariskunta. Näin he kertovat kohtaamisestaan, yhteistyöstään ja vaikeista ajoista:

Tapaaminen opinnoissa

Aino Havukainen:

Opiskelimme molemmat graafista suunnittelua Lahden Muotoiluinstituutissa, ­jossa tapasimme vuonna 1991. Olen Samia kaksi ­vuotta vanhempi, ja olin aloittanut koulun häntä ­aiemmin.

Toistemme persoonat eivät niinkään ­meitä aluksi kiinnostaneet, mutta olimme vaikuttuneita toistemme töistä. Sami oli tehnyt ­Ihmisen riittämättömyys -sarjakuva-albumin Pauli ­Kallion kanssa, joka minulla oli omanani. ­Pidin ykkösluokan opiskelijoille luonani juhlat, ja Sami tokaisi nähtyään oman kirjansa yöpöydälläni, että tuo kirja on hyvä. En tiennyt siinä vaiheessa, että Sami oli sen tekijä.

Pian koulussa alkoi kiertää huhu, että Sami Toivonen on meidän koulussa. Hän oli silloin jo pieni julkkis, tuleva sarjakuvatähti. Samikin ­tiesi oman maineensa. Hän oli Rengosta tullut, Kritiikin kannuksilla palkittu sarjakuvataitei­lija, jolla oli päällään aina sama harmaa villa­paita, ja eleet olivat kuin maailman omistajalla.

Huonoon aikaan työmarkkinoille

Aino Havukainen:

Valmistuin graafiseksi suunnittelijaksi kaikista huonoimpana mahdollisimpana aikana, kun Suomeen oli iskenyt lama. Paljon luvattuja töitä ei yhtäkkiä ollutkaan, joten jäin vielä vuodeksi opiskelemaan. Siitä se sitten lähti. Kiinnostuimme toisistamme ensin töiden kautta ja päätimme kokeilla toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni kuvakirjasta.

Minulla oli olemassa kontaktit Otavaan, ­koska olin tehnyt niille aiemmin töitä. En ollut kauhean hyvä piirtäjä, mutta olin hyvä ideoissa ja väreissä. Yhdistimme Samin kanssa molem­pien hyvät puolet ja saimme kustannussopimuksen, jonka myötä Vauhtiässät Max & Olivia ilmestyi vuonna 1997. Asiat ovat joskus pienestä kiinni. Jos emme olisi koulussa tavanneet, ei kirjojakaan olisi.

Läpimurto

Aino Havukainen:

Läpimurtomme tapahtui vuonna 2007. ­Tatun ja Patun Suomi -kirja voitti Finlandia Junior -palkinnon, ja tajusimme, että voisimme oikeasti elää Tatulla ja Patulla.

Sitä edelsi kuitenkin vaikea ajanjakso, sillä voin 2000-luvun puolivälissä todella huonosti. Meillä on kaksi adoptiotytärtä Kiinasta, ja tosi monet koti- ja työasiat kaatuivat minun hoidettavakseni. Taistelin siihen aikaan myös homepäiväkodin kanssa, mikä lopulta johti siihen, että halusin vain pois Raisiosta ja koko Turun seudulta.

Lopulta Mauri Kunnas ehdotti, josko muuttaisimme hänen vanhaan kotitaloonsa Sastamalaan. Lapsemme eivät olleet vielä silloin koulussa, joten ratkaisu oli selvä. En ymmärrä, ­miten oikein selvisin siitä kaikesta. Taputankin ­itseäni selkään siitä, että kaikki hoitui ja kirjoitustyöt jatkuivat koko ajan.

Tyttöjen puolesta minua vähän harmittaa, ­sillä en varmasti ollut silloin parhaimmillani. En ollut huono äiti, mutta olin iloton ja väsynyt.

Menestys ei todellakaan ole tullut meille helpolla, ja olemme kirjoistamme todella ylpeitä. Sisällöllinen päävastuu on ollut aina ­minulla. Ideat ovat yhteisiä, mutta minä kokoan aina sen palapelin kaikista palasista. Meidän yhteis­työmme on todella spesiaalia. Olemme aika ­hyviä yhdessä.

Outo huumori yhdisti

Sami Toivonen:

Noteerasimme koulussa aika nopeasti toisemme, vaikka olimme eri vuosiluokilla. Ainon luokka oli ­bailuluokka. He olivat cooleja.

Muistan Ainon kiinnittäneen minuun huomion ­sillä, että hän oli niin ärsyttävä. Kerran discossa Aino oli laittanut kaulastaan roikkumaan kurkun, joka ­esitti kravattia. Toisella kerralla Aino mesosi kovaan ääneen suklaapatukasta leffakerhon eturivissä.

Näin Ainon töitä paikallisessa kirjastossa ja kiinnitin huomiota huumoriin, joka oli omituinen. Olin itse päässyt kouluun sisään ensiyrittämällä, jota ­pidin ­tietenkin itsestäänselvyytenä.

Myöhemmin ­kuulin, että sisäänpääsyni oli lopulta ollut aika pienestä ­kiinni. Jo kouluaikana aloimme kokeilla eri tekniikoita, ja koulun jälkeen se johti ensimmäiseen yhteiseen kuvakirjaan.

Tatu ja Patu syntyivät

Sami Toivonen:

Uskoimme sokeasti itseemme. Todellisuus oli kuitenkin alussa se, että usein se kirjakauppoihin lähetetty mallikappale löytyikin kaupan alahyllyltä puoliksi piilosta. Se oli tosi iso pettymys. Ajattelimme ­tietysti, että kirja olisi saanut suhteessa yhtä paljon huomiota kuin sen eteen oli verta, hikeä ja kyyneliä vuodatettu.

Myöhemmin Otavalla oli ajatus pienille ­lapsille suunnatusta vakiohahmosta, joka voisi olla vähän ­valistava. Aino keksi kaksi hahmoa, jotka eivät tunne maailmaamme. Heistä tuli Tatu ja Patu.

Meillä on Tatun ja Patun suhteen kova suojelu­vaisto. Käytämme valtavasti aikaa ideoiden kehittelemiseen ja yritämme välttää toistoa. Hahmot ovat ­meille henki ja elämä, mutta ymmärrämme hyvin, että ne eivät voi olla sitä muille. Ei kukaan sitoudu ­niihin yhtä voimakkaasti kuin me. Työpäivien suhteen olemme tosi aikataulutettuja, emmekä lipsu niistä.

Lähtökohtamme oli pitkään se, että tällä työllä ­pitäisi elää. Ennen Finlandia Junioria kirjojen myyntimäärät kasvoivat koko ajan tasaisesti, mutta se ­piikki tuli 2007. Se oli aika hurja vuosi.

Ainon työkuorma oli valtava, mutta sisältö oli priimaa. Mistään ei näkynyt, että hän oli samaan aikaan burnoutissa. Nyt meillä on vähän enemmän väljyyttä kalenterissamme, ja jos lapsillamme on jotain mielenkiintoa tehdä kanssamme jotain, niin se aika otetaan. Olemme aika erakkoluonteisia ja meille sopii tapahtumaköyhä arki kaikista parhaiten.

Palkitsevinta on tarjota Tatun ja Patun myötä uusia näkökulmia niin lapsille kuin aikuisillekin ja nähdä, kun joku meidän keksimämme idea alkaa itää toisen päässä. Se on parasta.

Lue myös: Upea näyttelijäpari! Aino Seppo ja Esko Salminen tunnustavat parisuhteensa kivijalan: ”Toista ei voi koskaan pitää itsestäänselvyytenä”