Evakon poika osti palan Karjalaa takaisin – Markku Paksun ikävä Kannakselle kasvoi, vaikka hän ei ollut koskaan edes käynyt isiensä mailla
Markku Paksu onnistui ensimmäisenä suomalaisena ostamaan tontin Kannaksen Karjalasta. Vaan Karjala-ikävää se ei poistanut. ”Koulun alemmilla luokilla en ymmärtänyt, kun kaverit puhuivat kodista. Minulla ei kotia ollut. Se oli jäänyt Karjalaan.”
Markku Paksu tuntee olevansa kotonaan sukunsa mailla menetetyn Karjalan Raudussa. Hän on hakannut ja maalannut kiveen isoisänsä isän, tilan perustaneen Antti Paksun nimen.
Aidasta on jäljellä pelkkä portti. Sen takana 1 200 neliömetrin tontti kasvaa haapaa ja kuusta. Aurinko viistää matalalta, taaempaa pilkottavan Hovijärven yltä. Pitkät heinät ovat pakkasyön jälkeen kuurassa.
Tontti sijaitsee valtakunnan rajan itäpuolella, Sakkolan pitäjässä, Kannaksen Karjalassa.
Markku Paksu astuu portin sisäpuolelle. Evakon poika seisoo nyt omalla maallaan.
Koko lapsuuteensa ja nuoruutensa ajan mikkeliläinen Paksu kuuli isältään ja isoisältään siitä, miten heidän oikea kotinsa jäi viime sotien jälkeen rajan taakse.
Karjalaisuus kulki veressä isiltä pojalle, ja Markun ikävä Karjalaan kasvoi, vaikka hän ei ollut koskaan edes käynyt isiensä mailla.
Paksu kiskaisee portin kiinni, kulkee korkean aidan vieressä tontin nurkalle, osoittaa rajapyykkiä.
Sen takaa alkaa taas vieras maa.
Vaikka Markku Paksu on ostanut palan menetetystä Karjalasta, ikävä ei silti hellitä.
Antti ja Helena Paksu. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA
Ensimmäinen tonttikauppa
Maan ostaminen luovutetusta Karjalasta tuli mahdolliseksi jo vuonna 2012. Silloin presidentti Vladimir Putin allekirjoitti lain, jonka nojalla myös ulkomaalaiset saavat ostaa maata Venäjän valtakunnan rajan suojavyöhykkeen ulkopuolelta Käkisalmen piirin alueelta.
Paksun tietojen mukaan suomalaisilla on datsoja vuokratonteilla Laatokan Karjalassa. Kannakselta suomalaiset miehet ovat saanet kiinteistöjä omistukseensa vain venäläisten vaimojensa kautta.
Markku Paksu on tietääkseen kuitenkin ensimmäinen, joka on onnistunut ostamaan tontin.
Hän ei omista sitä yksin, vaan kauppaa rahoitti entisten sakkolalaisten ja rautulaisten ja heidän jälkeläisensä muodostama noin 30 hengen Group Hovikylä.
Markku Paksu ujuttautuu aidattomasta portista maakaupan myötä hänen nimiinsä siirtyneen Sakkolan Hovikylän tontille. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA
Ajatus maan ostamisesta Sakkolan pitäjän Petäjäveden Hovikylästä alkoi itää, kun kulkuoikeus tontin takana sijaitsevalle, vuonna 1936 pystytetylle Rautu-Sakkolan Lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkille oli vaarassa tulla evätyksi. Sakkola-säätiö on vuokrannut muistomerkin maa-alaa jo vuodesta 2000 lähtien.
Vanhasta kartasta näkyvät Antti Paksun omistamat maat Leinikkylän järven rannalla. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA
Hovikylän tontin kauppoja hierottiin viiden kuukauden ajan. Ensin piti selvittää tontin omistaja. Paksu ei koskaan tavannut nykyään tiettävästi Italiassa asuvaa venäläistä myyjää, vaan kauppa solmittiin hänen edustajansa kanssa.
Hovikylän tontin hintapyyntö oli 2,2 miljoonaa ruplaa. Entisenä kauppiaana Markku Paksu taitaa kaupanteon kiemurat ja tinki hinnan 1,1 miljoonaan ruplaan, mikä vastaa noin 15 000 euroa.
Hovikylän tontti siirtyi Paksun nimiin 15. päivä heinäkuuta 2018.
”Suomessa tällaisista kaupoista joutuisi syytteeseen varastettuun omaisuuteen puuttumisesta”, hän naurahtaa.
Rahaa rajan yli
Kaupan toteutuminen vaati venäläisen byrokratian läpi kahlaamista. Lukemattomien dokumenttien joukossa Paksulta vaadittiin jopa hänen avioerotodistuksensa.
Monta kertaa kauppakirjojen teko peruuntui aivan viime hetkellä.
”Emme saaneet Viipurista pankkiholvia, minne olisimme jättäneet rahat, kun kaupanteko siirtyi. Kuljetin muistaakseni viidesti yli miljoona ruplaa rajan yli edestakaisin ennen kuin rahat vaihtoivat omistajaa.”
”Venäjällä asiat ovat joskus hankalia, mutta niillä on tapana järjestyä.”
Paksulla on nyt maata Karjalassa. Se tuntuu hyvältä, pieneltä korvaukselta menetetyistä tiluksilta, mutta tontti ei lievitä hänen ikäväänsä.
Paksun suvun entinen koti on vain muutaman kilometrin päässä muistomerkiltä, Raudun kylän puolella. Ajatus siitä herkistää.
Menetetystä Karjalasta tehtyjen historiallisten maakauppojen pontimena oli kulkuväylän varmistaminen muistomerkille. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA
Evakkomuistoja
Paksun perhe joutui lähtemään Raudusta ensimmäisen kerran evakkoon talvisodan sytyttyä marraskuun viimeisenä päivänä 1939. Raudusta perhe siirtyi Ruokolahdelle ja myöhemmin Jokioisiin.
Matti ja Lempi Paksu. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA
Matka Karjalaan tuo Markun mieleen hänen lapsuudessaan kuulemansa tarinat, kuten sen, kun perheen lehmä katosi evakkomatkalla. Jokioisissa evakkojen karjaa oli kerätty navettaan.
Kun Markun Lempi-mummo kutsui navetan ovelta Helunaansa, hämärästä navetasta kuului tuttu ynähdys.
”Mummon mukaan lehmältä valuivat kyyneleet, kun se pääsi taas emäntänsä huostaan”, Markku Paksu kertoo.
Perheelle osoitettiin evakkotila Mikkelin maalaiskunnasta jo vuonna 1941, mutta Paksut palasivat jatkosodan aikana takaisin kotiseudulleen.
Ennen sotia Markku Paksun suvun omistuksessa oli kolme tilaa, joiden yhteispinta-ala oli reilut 100 hehtaaria. Talvisodan jälkeen perheen kolmesta talosta vain yksi oli säilynyt pystyssä.
Välirauhan aikaan 13-vuotias Markku Paksun isä Arvi oli mukana poikajoukossa, joka kulkeutui retkillään Taipaleenjoelle keräämään kranaatteja.
”Kaksi heistä menehtyi ammusten räjähdyksiin.”
Kiviä ja kantoja
Toisen kerran Paksut lähtivät Raudusta viikkoa ennen juhannusta vuonna 1944. Lempi-mummo ei ehtinyt ottaa mukaansa kuin kolme tyynyä, muutaman valokuvan ja tiskipöydän.
Puna-armeijan pommikoneiden pommittaessa Petäjärven asemalla junaa odottaneita evakoita eräs nuori äiti ja hänen lapsensa saivat surmansa ja pommeihin menehtyi noin 200 lehmää.
”Ruhojen kappaleita ja verta lensi ilmassa”, Markku Paksu kertoo.
Matti ja hänen veljensä Armas Paksu ovat Viipurin maatalousnäyttelyssä vuonna 1932. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA
”Isä ei toipunut siitä koskaan. Aina lentokoneen äänen kuullessaan hän alkoi hikoilla ja hänen ihonsa nousi kananlihalle.”
14-vuotias Arvi Paksu päätyi isänsä Matin kanssa Raudun pitkien ja viljavien peltojen laidoilta korpimetsään raivaamaan heille varatun evakkotilan kiviä ja kantoja tulevien viljelysten edestä.
Perhe asui ensimmäiset neljä vuotta saunakamarissa. Ensin rakennettiin navetta, asuinrakennus valmistui vasta 1948.
”Isän lapsuus ja nuoruus päättyivät sotaan ja evakkoon lähtöön”, Markku Paksu kertoo.
Vaikka Paksut elivät Mikkelin maalaiskunnassa, niin Karjala ja Rautu olivat koko ajan heidän teoissaan ja puheissaan mukana. Lipputangossa liehui Karjalan isännänviiri, ja pöydässä paloivat punaiset kynttilät.
Aikanaan ikävä Karjalaan iskostui myös vuonna 1956 syntyneeseen Markkuun.
”Koulun alemmilla luokilla en ymmärtänyt, kun kaverit puhuivat kodista. Minulla ei kotia ollut. Se oli jäänyt Karjalaan.”
Paluu juurille
Markun istuessa lapsena pappansa Matin kanssa iltateellä pappa käski häntä lähtemään Rautuun heti, kun se olisi mahdollista. Se hetki koitti 1980-luvun puolivälissä.
Matti Paksu ei ehtinyt koskaan asua Raudun Leinikkylästä vuonna 1938 ostamassaan talossa. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA
”Kun alitin ensimmäistä kertaa Raudun rautatiesillan, tunsin tulleeni vihdoin kotiin. Mielessä kävi lämmin ailahdus, jota seurasi keveys. Olen juuriani myöten rautulainen.”
Sadatta kertaa Rautuun tullessaan Paksu tunsi täyttäneensä pappansa antaman käskyn. Kaikkiaan hän on käynyt menetetyssä Karjalassa noin 400 kertaa, joista 350 Raudussa.
Myös hänen Arvi-isänsä ehti vielä nähdä lapsuutensa kotitienoot. Arvi Paksu oli katkera maiden jäämisestä rajan taakse, mutta hän ei vihannut venäläisiä. Markun tavoin hän ajatteli, että syy
Karjalan menetykseen ei ollut Karjalan nykyisissä ihmisissä, vaan Neuvostoliiton silloisen johtajan Josif Stalinin valtapolitiikasta seurannut sota vei häneltä synnyinseudun.
Kun Arvi Paksu kuoli vuonna 2010, Onnelaksi ristityn evakkotilan sisarensa kanssa perinyt Markku Paksu vetäytyi yksin pellon laitaan.
Hän katsoi jo sammaloituneita kiviröykkiöitä ja kantokasoja, jotka isä ja pappa olivat raivanneet maasta.
”Heidän työnsä, kokemuksensa ja koko elämänsä kulkivat silmissäni. Tunsin itsessäni heidän ikävänsä Karjalaan väkevämpänä kuin koskaan. Annoin itkun tulla ja toivoin, etteivät lapseni ja lapsenlapseni joutuisi kärsimään tästä ikuisesta ikävästä.”
Arvi Paksu (oik.) oli paljastamassa Rautu-Sakkolan lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkkiä vuonna 1936. Hän palasi aikalaistensa kanssa muistomerkin 70-vuotisjuhlallisuuksiin vuonna 2006. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA
Karjalaisuuden hinta
Markku Paksu on Rautulaisten pitäjäseura ry:n puheenjohtaja, Rautulaisten lehden päätoimittaja, Karjalan Liiton jäsen ja hän toimii aktiivisesti useissa karjalaisjärjestöissä.
Vuokrasopimuksesta ilmenee, että Antti Paksu vuokrasi vuonna 1932 osan maistaan puolustusvoiminen käyttöön. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA
Vuonna 2008 presidentti Tarja Halonen myönsi Paksulle Kotiseutuneuvoksen arvonimen.
Hän sai sen ensimmäisenä suomalaisena maamme rajojen ulkopuolella sijaitsevan kotiseudun hyväksi tehdystä työstä.
Paksu on vaalinut ja ylläpitänyt karjalaista kulttuuria toimimalla matkaoppaana Karjalassa liki kolmen vuosikymmenen ajan.
Hänen aloitteestaan Rautuun on pystytetty useita muistomerkkejä ja Paksun ansiosta Raudun Tikatsun hautausmaa ei jäänyt kokonaan kerrostalojen alle.
”Osa hautausmaasta ehdittiin tuhota. Vainajat, joiden joukossa oli myös omia sukulaisiani, siirrettiin kauhakuormaajalla pois, ja entisten hautojen päälle rakennettiin kerrostaloja.”
Neljä vuosikymmentä kaupan alalla toiminut Paksu on hermostorappeumansa vuoksi nykyään sairaseläkkeellä. Hänellä on kolme lasta ja kaksi lastenlasta.
”Ehkä jo ensi kesänä teini-ikäiset Pinja ja Pekko pääsevät papan matkassa Rautuun.”
Paksu on eronnut pitkään kestäneestä avioliitostaan. Hän myöntää, että Karjalan asialle omistautuminen ja jatkuva matkustelu vaativat kenties entiseltä puolisolta liikaa.
Paksu sanoo myös pyytäneensä lapsiltaan anteeksi sitä, ettei häneltä riittänyt aikaa lapsilleen silloin, kun he olivat pieniä.
”Karjala ja Rautu ovat elämäntehtäväni. En olisi voinut tehdä mitään toisin.”
Rautu-Sakkolan lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkki seisoo korkealla hiekkaharjulla. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA
Menetetty mahdollisuus?
Markku Paksu ei haluaisi puhua kuolleista pahaa, mutta hänen on vaikea löytää presidentti Mauno Koivistosta hyvää sanottavaa.
Paksu uskoo, että Koivistolla olisi ollut mahdollisuus liittää Karjala takaisin osaksi Suomea Neuvostoliiton hajotessa ja Baltian maiden itsenäistyessä 1990-luvun alussa.
”Koivisto ei tarttunut tilaisuuteen ja hän yritti myös hillitä Suomessa käynyttä keskustelua Karjalan palauttamisesta”, Paksu väittää.
Paksu ei ole hylännyt haavettaan siitä, että hänen käsityksensä mukaan historiallinen vääryys voitaisiin vielä oikaista ja ainakin osa Neuvostoliitolle menetetyistä maa-alueista saada takaisin osaksi Suomea.
Oman suvun tilannette se tuskin muuttaisi.
”Rautu tuskin kuuluisi palautettaviin alueisiin, sillä se sijaitsee vain reilun 70 kilometrin päässä Pietarista. Venäjä ei ottaisi sellaista strategista riskiä.”
Kahden maan kansalainen
Portti kolahtaa ja metallinen salpa painuu kiinni.
Markku Paksu katsoo vielä tieltä olkansa yli. Oma pala Karjalaa on jäämässä taas taakse.
Paksu sanoo olevansa henkisesti kahden maan kansalainen.
”Kun olen kotona Mikkelissä, kaipaan Rautuun. Vaan kun olen muutaman päivän Raudussa, kaipaa takaisin Mikkeliin.”
Hovijärven rantaan vievä laituri on ränsistynyt kaislikkoon. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA
Hänen papaltaan ja isältään kuulemansa tarinat ja vanhat valokuvat eivät ole samasta Raudusta ja Karjalasta, missä Paksu on kiertänyt jo 1980-luvun alusta lähtien.
”Sitä sotia edeltävää Karjalaa, sitä jota ikävöin, ei enää ole.”
”Karjalan vanha rakennuskanta on tuhottu ja se on korvattu rumilla ja jo ränsistyneillä hökkeleillä ja kerrostaloilla.”
Paksu sanoo kuitenkin rakastavansa yhtä paljon venäläisiä, kun on heitä joskus vihannut. Matkoillaan hän on tutustunut lukuisiin venäläisiin.
”Sodasta ja sen aiheuttamasta katkeruudesta huolimatta ihmisten välille voi syntyä aitoa ja välittävää ystävyyttä.”
Kun Markku Paksu tapasi hänen isänsä synnyintalon purkaneen venäläismiehen, tämä antoi Paksulle viiden ja 20 pennin ja kopeekan kolikot.
”Hän oli löytänyt ne lattianraosta. Kolikot antaessaan hän sanoi, että nämä kuuluvat sinulle.”
Paksu toivoo, että Hovinkylän tontille saataisiin rakennettua vielä hänen elinaikanaan datsa tai edes sauna tupineen, missä hän voisi tarvittaessa yöpyä.
Paksu kantaa oikeassa nimettömässään raskasta sormusta, johon on kaiverrettu Karjalan vaakuna.
Hän on myynyt sormuksen suoraan sormestaan ainakin kymmenen kertaa ja hankkinut aina uuden tilalle.
”Kauppa se on, mikä kannattaa”, Paksu hymähtää.
”Mutta aate on tärkein.”
Paksun suvulla jäi Raudun kylään pitkät pellot ja viljavat vainiot. © JUHA METSO / OTAVAMEDIA