Lähi-idän näkyvä ja kätketty antisemitismi mietityttää Joonas Nordmania: ”Eikö historiasta ole opittu mitään – vai eikö sitä tunneta?”
”Paljon vaikeampaa on nähdä juutalaisvastaisuutta salonkikelpoisissa asenteissa ja päätöksissä, joilla pyritään eristämään juutalaisvaltio kansainvälisesti”, Joonas Nordman kirjoittaa Seuran kolumnissa.
Seuran kolumnisti Joonas Nordman.
Juutalaisviha on lisääntynyt Euroopassa kuluneen vuoden aikana. Juutalaiset kokevat kasvavaa turvattomuutta erityisesti Ranskassa ja Saksassa. Äärioikeiston lisäksi juutalaisvastaisiin ryhmiin kuuluvat äärimuslimit ja äärivasemmistolaiset, viimeisimpänä osa Britannian työväenpuolueesta. Puolan ja Israelin välille puolestaan syntyi katkera riita juutalaisten kansanmurhan tulkinnoista.
Moni kysyy, miten tällainen kehitys on mahdollista vuonna 2019. Eikö historiasta ole opittu mitään vai eikö sitä tunneta. Sitä kysyn minäkin, mutta esitän samat kysymykset niille kanssajärkyttyjille, joille samaan aikaan Israel on absoluuttinen paha.
Keskustelin erään kokeneen kirjeenvaihtajan kanssa, joka ei katsonut yksipuolisesti mitään maailman tapahtumaa tai kolkkaa. Kunnes puhe kääntyi Israeliin.
Holokaustin historia tunnetaan maailmalla yhä huonommin, mutta yhtä heikosti täällä meillä tunnetaan Israelin historia ja nykypäivä.
Lähes kolmituhatvuotisen vainon ja vaelluksen jälkeen juutalaiset saivat vihdoin vuonna 1948 oman pienen valtionsa Lähi-idästä, jossa on tämän vahvasti etnisen uskonnon alkukoti. Tuore valtio oli kapeimmalta kohtaa 15 kilometriä.
Ympäröivät arabimaat ilmoittivat tuhoavansa Israelin. Ensimmäisen sodan tuloksena Israelin onnistui kasvattaa pinta-alaansa. Vainottu kansa sai vihdoin puolustaa omaa valtiota, ja tahto oli sen mukainen.
Seuraavan parinkymmenen vuoden ajan arabimaat jatkoivat vihamielisyyksiä samaan aikaan kun Israel toivoi rauhaa. Vuonna 1967 käydyn kuuden päivän sodan jälkeen maailman asenteet alkoivat hiljalleen muuttua pientä, sinivalkoista kansaa kohtaan.
Israel vastasi ennaltaehkäisevästi sitä ympäröivien maiden aggressioon, mutta silti monet pitivät lopulta Israelia syypäänä sotaan.
Nyky-Israelin puolustuspolitiikkaa kritisoidaan usein aivan aiheellisesti. Kiusattu valtio on kasvanut paikoin kohtuuttoman voiman käyttäjäksi. Mutta jos oikein kunnon Israel-kritiikkiä haluaa kuulla, kannattaa mennä Israeliin. Se on Lähi-idän ainoa länsimainen demokratia, jossa sana on vapaa ja medialla valtaa kaataa ministereitä.
Eräs tapaamani homoseksuaali palestiinalaisnuorukainen kertoi Tel Avivin olevan maanosan ainoa paikka, jossa hän voi elää.
Syyrian sodan uhreja hoidetaan Israelin sairaaloissa päivittäin. Samoin kuin Länsirannan ja Gazan lapsia.
Lisäksi Israelissa asuu 1,8 miljoonaa arabia, jotka työskentelevät yhteiskunnan kaikilla eri osa-alueilla, ja heitä edustaa maan parlamentissa, knessetissä, kaksi puoluetta. Jokainen voi itse ottaa selvää, minkälainen on juutalaisten asema arabimaissa.
Tarkoitukseni ei ole vähätellä Israelin tekemiä vääryyksiä. Lähi-idän kriisi ei ole yksinkertainen.
On helppo tunnistaa hautoja töhrivän uusnatsin juutalaisvastaisuus, mutta paljon vaikeampaa on nähdä sitä salonkikelpoisissa asenteissa ja päätöksissä, joilla pyritään eristämään juutalaisvaltio kansainvälisesti.
Antisemitismiä sekin.
Joonas Nordman on näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja.