”Eletään päivä ja jopa tunti kerrallaan – ja odotetaan, että tilanne muuttuu”, toteaa Koikkalainen helteistä

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Koikkalainen on Seuran pakinoitsija.
© Otavamedia
"Hyvin kulunut hokema kuuluu, että helleaallosta ei pitäisi valittaa. Pitäisi vain nauttia, kun aurinko kerrankin on porottanut suomalaisille käytännössä koko kesän", Seuran pakinoitsija kirjoittaa.

Koikkalainen heräsi varhaiseen aamuyöhön kirjoittamaan. Kaikki ovet ja muut räppänät ovat rintamamiestalossa auki. Silti mittari näyttää plussaa 24,5 astetta. Hyvin kulunut hokema kuuluu, että helleaallosta ei pitäisi valittaa. Pitäisi vain nauttia, kun aurinko kerrankin on porottanut suomalaisille käytännössä koko kesän. Historiallisesti. Lähes yhtä soittoa kuukausitolkulla.

Ei Koikkalainen auringosta valitakaan. Siitä Koikkalainen on hyvin murheissaan, että vettä on satanut surkean vähän. Ja sekin on sanottava, että jos sääennustajat vielä kerrankin lipsauttavat suustaan, että helle hellii suomalaisia, niin…

Ei helle helli. Se rääkkää.

Alkukesästä tuli surkuteltua, että pihan puissa ei ole näkynyt kimalaisen kimalaista. Tuli jopa verrattua tilannetta Rachel Carsonin Äänettömään kevääseen, mutta onneksi Koikkalainen oli väärässä. Nyt riittää ainakin ampiaisia.

Kysymys oli kuulemma ajoituksesta ja normaalista kausivaihtelusta, ei lopullisesta kadosta. Kuivuus ja kylmyys viivästyttivät ampiaisparvien syntyä ja kun olosuhteet korjautuivat, kesä on ollut niille ihanteellinen.

Nämä ovat tietysti makuasioita eikä niiden vuoksi kannata palttootaan repiä, mutta sanoa sen saa: hommat eivät tällä kelillä suju ja ajatus vain seisoo. Kaikki on vain sen odotusta, että ilmat viilenisivät ja taivaalta alkaisi ropista vettä oikein kunnolla.

Alkukesän kimalaiskato ei näy vaikuttaneen puiden ja pensaiden pölyttymiseen. Sadosta tuntuu tulevan kohtuullinen. Syksyä kohden on ratkaisevaa kuitenkin se, että vettä sataisi. Kuivuus pudottaa jo omenanraakileita puista.

S-Marketin pihassa mansikka- ja hernekauppias myi myös käppyräisiä kantarelleja. Ne eivät olleet varsinaisia malliyksilöitä, mutta kuitenkin uutta satoa. Kun Koikkalainen sanoi, että nuo eivät ainakaan ole kasvaneet Suomen metsissä, niin myyjä tunnusti heti, että eivät. Ne olivat Virosta, Saarenmaalta.

Voisi olettaa, että ei Suomen rannikolta satakunta kilometriä etelään ole satanut juuri sen enempää, mutta ehkä maasto ja maaperä ovat siellä sienille hiukan suosiollisempia. Kauppias tosin kertoi, että joku asiakas oli väittänyt sieniä kasvavan myös jossain päin Suomeakin. Pitää vain tietää paikka.

Ei ollut paljastanut.

Aktiivimalli ei siis toimi nyt Koikkalaisen kohdalla. Yhteiskuntaa ei voi asiasta moittia, mutta käännytään sitten vielä suurempien voimien eli auringon puoleen. Elämäntoiminnot on ollut pakko säätää minimitasolle. Eletään päivä ja jopa tunti kerrallaan – ja odotetaan, että tilanne muuttuu.

Luonnonelävissä tuntuu olevan samanlaista asennetta tosiasioiden edessä. Se on viisautta: tehdään, mikä voidaan, mutta muuten mukaudutaan vallitseviin olosuhteisiin. Joissain asioissa – aika monissakin – muut eläimet ovat ihmistä älykkäämpiä.

Älykkyyttä on sekin, että tietää rajansa ja voimansa ja tarpeen tullen nöyrtyy. Isossa kirjassa Raamatussakin asia on todettu, mutta toisin sanoin.

Kaikki on nyt työlästä. Lukeminenkin.

Koikkalaisen litimärkien lakanoiden vieressä yöpöydällä on Matti Salmisen Pentti Haanpään tarina (Into Kustannus) vuodelta 2013. Haanpää on Koikkalaisen suosikkeja, ja Salminen avaa hänen elämäänsä ja tuotantoonsa joka lukukerralla uusia kiintoisia näkökulmia.

Haanpää hukkui Iso-Lamujärveen jo vuonna 1955, mutta hän on edelleen hyvin tuore kirjailija.

Koikkalainen on Seuran pakinoitsija.

X