Hannele Luukkainen on eläinsuojelun veteraani – Nuoruuden ahdistavat kokemukset ajoivat kissojen asialle: ”Kissan arvostusta voidaan lisätä niin, että sillä on hinta”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Hannele Luukkainen
Hannele Luukkaisella on kymmeniä tuhansia kissaesineitä, joista hän on koonnut näyttelyn kakkoskotinsa aittaan. Söpön posliinikissan hän on saanut lapsena lahjaksi. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA
Hannele Luukkainen on eläintensuojelun veteraani. Hänenkään pitkän uransa aikana suhteemme kissaan ei ole tullut kuntoon.

Emokissan tiineys oli pitkällä.

Sen täytyi näkyä jo päältäpäin. Eihän poikaporukka olisi muuten saanut sellaista ideaa.

Kissa löytyi helsinkiläisestä kellarista kuolleena, vatsa linkkuveitsellä avattuna. Myös syntymättömät pennut oli tapettu – tokkopa ne tosin olisivat ilman emoaan ja ennenaikaisesti kohdusta revittyinä muutenkaan selvinneet.

Karmeasta abortista kirjoitettiin lehteen pikku-uutinen. Varhaisteini-ikäinen Hannele Luukkainen luki sen sängyssään, kuten hänellä oli tapana, jo ennen aamupalaa.

Sellaista pahuutta eläimiä kohtaan Luukkainen ei ollut osannut kuvitellakaan.

”Olin luullut, että ihmiset kohtelevat eläimiä hyvin. Uutisesta tuli aivan valtava ahdistus, joka tuntuu vieläkin. Se on mulla takaraivossa”, Luukkainen, 68, sanoo.

Luukkaisesta tuli isona pankkinainen ja myöhemmin poliitikkokin, mutta vähintään yhtä tunnettu hän on vapaaehtoistyöstään eläintensuojelussa, etenkin Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen (HESY) puheenjohtajana.

Tänä vuonna 145 vuotta täyttävä HESY juhlii avaamalla uudet tilat kodittomille lemmikkieläimille Helsingin Pitäjänmäellä. Uusi Eläinsuojelukeskus kokoaa HESYn löytöeläimet saman katon alle.

Yhdistys ottaa hoitoonsa vuosittain noin viisisataa eläintä, joille pyritään löytämään uusi koti.

Niistä valtaosa on edelleen kissoja.

Eläinkokeet järkyttivät

Fox on kissaksi kypsässä iässä, nelitoistavuotias. Hannele Luukkainen päästää pikaisesti lumisateessa ulkoilleen Foxin takaisin sisälle terassin ovesta.

Porvoon maaseudulla Luukkaisen vapaa-ajan asunnolla kissa voi käväistä yksinkin pihalla, toisin kuin kotona Helsingissä.

Foxia ei pakoteta syliin kuvattavaksi. Se saa itse päättää, antaako kuvaajan tulla lähelle ja ikuistaa itsensä.

Luukkaisella on lähes aina ollut kissa, lapsesta asti. Joskus niitä on väliaikaisesti ollut jopa kymmeniä, kun HESYn tilat eivät ole riittäneet kaikille löytökissoille.

Eläinten kunnioittavan kohtelun Luukkainen oppi lapsuudenkodissaan Helsingin Sörnäisissä. Vanhemmat antoivat pitää lemmikkejä, ja niitä piti kohdella hyvin. Kissat tosin olivat kaupunkiasunnoissa hiukan hankalia, kun niitä ei vielä 1950-60-luvulla ymmärretty leikata ja rokottaa.

Valtiotieteitä lukenut Luukkainen päätyi tutkijaksi Suomen Pankkiin. Vaikka emokissan julmasta kohtelusta kertonut uutinen oli järisyttänyt häntä lapsena, tarvittiin vielä toinen sysäys, joka suorastaan pakotti Luukkaisen mukaan eläintensuojeluun.

”Vuonna 1975 mä näin telkkarista sellaisen ohjelman kuin Ei voi olla totta, joka käsitteli eläinkokeita. Katsoin sitä ja itkin ja itkin. Ajattelin, että nyt on kyllä pakko tehdä jotain, ja seuraavana päivänä mä marssin Koe-eläintensuojelun (nyk. Animalia) toimistoon. Siitä se juttu alkoi.”

Yksi asia johti toiseen, ja pian Luukkainen oli aktiivinen myös Helsingin eläinsuojeluyhdistyksessä, johon perustettiin 1970-luvulla oma kissajaosto. Yhdistyksessä herättiin siihen, että kissanpitoon suhtauduttiin välinpitämättömästi.

Sitä asennetta ei ole saatu kitkettyä suomalaisesta yhteiskunnasta neljässäkymmenessäkään vuodessa. Valtakunnallisestikin toimiva HESY tiedotti viimeksi viime viikolla, että kissatilanne on maaseudulla paikoin katastrofaalinen.

Miksi kissoihin suhtaudutaan yhä niin leväperäisesti?

Mirrille hintaa

Aiemmin HESY pelasti vuosittain pääkaupunkiseudulla noin tuhat kissaa. Määrä puolittui sen jälkeen, kun löytöeläimistä huolehtiminen säädettiin kuntien tehtäväksi vuonna 1996. Koiria ei juuri jätetä heitteille: niitä tulee HESYn hoitoon vuosittain vain parikymmentä, ja esimerkiksi kaneja 30–40.

Yhdistys saa tiedon apua tarvitsevasta eläimestä yleensä oman päivystyspuhelimensa tai valvontaeläinlääkäreiden kautta.

Kissan ottaminen lemmikiksi ja sitten heitteille jättäminen oli menneinä vuosikymmeninä aivan tavallista, mutta yllättävän yleistä se on edelleen. Luukkaisen mielestä on suorastaan mystistä, miten moni toimii näin, vaikka valistusta on ollut tarjolla pitkään.

Yksi syy välinpitämättömyyteen on todennäköisesti se, että kissoja on tarjolla ilmaiseksi.

”Kissan arvostusta voidaan lisätä niin, että sillä on hinta.”

Helsingin eläinsuojeluyhdistykseltä kissan voi saada 120–170 euron luovutusmaksulla. Mutta jos HESYltä ottaa kissan, se on ikään kuin lainassa, eli kissa voidaan ottaa tarvittaessa takaisin ja sillä on palautusoikeus. Yhdistys ottaa siis eläimestä vastuun myös sijoituksen jälkeen. Kissoja ei myöskään anneta kenelle tahansa eikä heti ensimmäisellä käynnillä.

”Koskaan ei saa saman tien mukaansa, ettei olisi se hetken mielijohde. Meidän eläintenhoitajat ovat aika hyviä tenttaamaan ottajia, onko sopiva koti vai ei. Kyllä sieltä aina välillä joku lähtee vihaisena pois, kun ei saanut kissaa. He voivat toki saada kissan vaikka sieltä maalta sukulaiselta, mutta ainakin heille on tehty selväksi, millaista kunnollinen kissanpito on.”

Maaseudulla kissoja on perinteisesti jaettu eteenpäin, ja käytäntö periytyy Luukkaisen mukaan yhä. Hän toivoo, että kuntien eläinlääkärit ottaisivat asian vakavasti ja pyrkisivät paitsi vaikuttamaan asenteisiin myös toimimaan konkreettisesti, jotta kissat eivät lisääntyisi hallitsemattomasti.

”Kun he käyvät tiloilla hoitamassa hevoset, lehmät, lampaat ja muut, niin miksi he eivät voisi samalla valistaa tilallisia ja sanoa, että leikataas nyt tuo teidän mirri”, Luukkainen sanoo.

Kylähullu alallaan

Työuransa Suomen Pankissa tehnyt Hannele Luukkainen oli alallaan hiukan kummajainen: kova talousnainen, joka puhui eläinten puolesta.

Hannele Luukkainen

Työuransa Hannele Luukkainen teki taloustutkijana Suomen Pankissa, josta hän piipahti yhden kauden verran eduskunnassa. Eläinsuojelutyö jatkuu eläkepäivilläkin. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

”Jokainen yhteisö kestää yhden kylähullun. Totta kai mua pilkattiin esimerkiksi Suomen Pankissa. Jos oli vaikka perjantaina jotain lihapataa ruokalassa, niin sitten sanottiin, että tämä on kissanlihaa. Mutta kyllä mä kestin sen.”

Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen taloustilanne on muuttunut radikaalisti sitten 1970–80-luvun. Pahimmillaan Luukkainen maksoi yhdistyksen laskuja jopa omasta pussistaan, mutta etenkin tällä vuosituhannella perintöjen testamenttaaminen eläinsuojelutyöhön on yleistynyt ja lihottanut HESYnkin kassaa.

Testamenttien ansiosta yhdistyksellä oli varaa ostaa 1,8 miljoonaa euroa maksanut uusi toimitila käteisellä, ja vuoden alussa alkaneeseen remonttiin käytetään vielä puoli miljoonaa.

Sopivaa tilaa jouduttiin etsimään pitkään, vuosikausia. Se herätti myös kritiikkiä: miksi eläinsuojeluyhdistys istuu miljooniensa päällä?

”Meidän tase on ollut se 5–6 miljoonaa. Mutta se on ollut just sitä varten, että kun me löydetään sopiva kohde, meillä on varaa ostaa se. Ja sitä varten ihmiset on ne testamentit meille antaneet, että ne käytetään eläinten hyväksi. Pitää myös jäädä rahaa itse toimintaan.”

Ylivertainen katti

Pian viisitoista vuotta eläkkeellä olleella Hannele Luukkaisella riittää virtaa vapaaehtoistyöhön muuallakin kuin Helsingin eläinsuojeluyhdistyksessä.

Hän on ollut mukana perustamassa kansainvälisesti toimivaa Kuono ry:tä, joka kerää rahaa kissojen ja koirien rokotuskampanjoihin sellaisissa maissa, joissa eläinten olot ovat huonot, kuten Romaniassa.

Puolisonsa Hannu Halmeen kanssa Luukkainen on matkustellut ympäri maailmaa ja päätynyt lopulta vakiovieraaksi Kuubaan, jossa pariskunta on jo vuosien ajan tukenut useita perheitä. Yhdestä kuubalaisperheestä on tullut niin läheinen, että Hannele ja Hannu ovat perheen lasten sylikummeja.

Porvoon asunnon valtavasta kellarista taas on syntynyt puolivahingossa kirpputori, josta viedään tavaraa muun muassa eläimiä auttavien yhdistysten huutokauppoihin ja kirpputoreille, sekä avustuskuormia kuubalaisperheille ja Romaniaan.

Ja sitten on vielä kissamuseo: aittarakennuksen kahteen kerrokseen koottu näyttely Luukkaisen kissatavaroista. Museo on avoinna vain tilauksesta.

Erilaisia esineitä museossa on kymmeniä tuhansia, eivätkä kaikki ole vielä edes paikoillaan. Luukkainen on kerännyt kissatavaroita lapsesta asti, ja niitä on myöhemmin ostettu kuolinpesistä ja saatu lahjoituksenakin.

Kissa kiehtoo Hannele Luukkaista loputtomasti. Monilta taidoiltaan, kuten notkeudessa ja reaktionopeudessa, kissa on aivan ylivertainen ihmiseen nähden. Lisäksi se on mystinen, sielukas ja henkisesti ihmisestä riippumaton eläin.

”Ihminen on aisteiltaan ja kyvyiltään niin rajoittunut, että ei koskaan pysty ymmärtämään täysin kissan ajatusmaailmaa. Kun olen saanut elää liki 70 vuotta kissojen kanssa, omatkin aistini ovat herkistyneet.”

X