”Ihminen, luomakunnan kruunu, ei ajattele nokkaansa pidemmälle: Karhu ajattelee – ja nukkuu talvensa hyvin – se onkin metsien kuningas”

Mitä on nyt ilmassa? Iäisyyskahinat Itä-Ukrainassa, USA:n ja Kiinan kauppakähinät, sota Jemenissä, loputtomat pommi-iskut Irakissa ja Afganistanissa. Pariisia ja muita Ranskan suurkaupunkeja pannaan palasiksi, Brexit on tätä kirjoitettaessa jotain ja tätä luettaessa jotain vallan muuta. Vai ovatko ne kaikki ilmassa ja onko homman cluu vain siinä, että vuodenaika on huono? Pitäisikö yksinkertaisesti vain tehdä toisia valintoja?

Ihminen, luomakunnan kruunu, ei osaa ajatella nokkaansa pidemmälle. Viisas karhu ajattelee. Se on niin fiksu, että se ymmärtää jättää kaiken ja vetäytyä talviunille.

Ensin se on loppukesän ja alkusyksyn mittaan kerännyt marjoja ja muita luonnonantimia ahnehtimalla turkkinsa alle riittävän paksun rasvakerroksen. Sen jälkeen se on hakenut sopivan pöheikön, muurahaispesän vierustan tai kallionkolon, möyrinyt ja pehmustanut sen haluamakseen, haistattanut pitkät ja kellahtanut tyytyväisenä muutaman kuukauden unille.

Ne ovat eritoten Suomen olosuhteissa pitkiä ja tuskallisia kuukausia. Sää on mitä sattuu, tiet iljanteisia, taivas tasaisen harmaa, räntää tippuu, vettä satelee. Päitä kopisee katuun, käsiä katkeilee, lonkkia murtuu.

Fiksu karhu makoilee ne, mutta ei syvässä unessa, vaan herkkänä ulkoisille äänille ja valmiina myös silloin tällöin kääntämään kylkeä. Vähemmästäkin paikat puutuvat. Elintoimintonsa se on jäädyttänyt minimiin. Uniensa aikana se ei syö eikä juo mitään, eikä sen näin ollen tarvitse myöskään käydä tarpeillaan.

Ihminen, luomakunnan herra ja hidalgo, yrittää hölmöyksissään elää rospuuttoaikoina niin kuin kauneimpina kesäpäivinä. Ramppaa silmät ristissä töissä ja ylitöissä, kuskaa umpirasittuneena lapsiaan harrasteisiinsa, istuu kokouksissa ja yrittää saada päiväänsä lisätunteja muutoinkin vähien yöuniensa kustannuksella. Kroppa kiljuu kaikkea tätä menoa vastaan, mutta turhaan: ihminen ei sen valituksista piittaa. On vain pakko painaa pitkää päivää.

Viisas karhu ei unten mailla tiedä tästä kaikesta mitään. Verkkaiset talvipäivät kuluvat, kiireinen jouluaika vilahtaa huomaamatta ohi, uusi vuosi ammutaan sen korvien kuulematta taivaalle; jo alkaa päivä voittaa yön, valo pimeyden. Karhu vain vetää itse mieluisakseen sisustamassaan pesässä rauhassa lonkkaa. Se osaa kuunnella ja kunnioittaa ikiaikaista vaistoaan.

Maailman ja luonnon järjestys on tämä. Se menee kaiken muun edelle. Kesällä toimitaan, talvet levätään ja kerätään voimia tulevaa kesää varten. Maatalousyhteisöissä elänyt ihminenkin ymmärsi vielä tämän, eli luonnonolosuhteiden ja saamansa lyhyen päivänvalon ja niukan pärevalon mukaan, mutta sopeutui siihen eikä pullikoinut vastaan.

Kun Pohjolan pitkän talven pahimmat kuukaudet ovat ohi, karhu herää virkeänä ja voimissaan uuteen kevääseen. Hurmaavat tuoksut tunkeutuvat sen sieraimiin. On aika nousta. Auringon myötä myös naaraskarhu kömpii pesästään, mutta ei yksin, vaan sillä on seuranaan pari kolme talven aikana syntynyttä poikasta. Kaikki sekin on tapahtunut vaivihkaa juuri silloin, kun ihminen, luomakunnan ylirasittunut herra, on epätoivoisesti yrittänyt selvitä hengissä keinovalojen, pillereiden, vitamiinivalmisteiden ja terapeutti-istuntojen avulla. Kaikki muu on ollut pelissä mukana, mutta ei järki.

Ihminen, luomakunnan kruunu, ei ajattele nokkaansa pidemmälle. Karhu ajattelee – ja nukkuu talvensa hyvin. Mutta se onkin metsien kuningas.

Koikkalainen on Seuran pakinoitsija.