”Onneksi Suomeen ei tullut kuningasta – hyvä oli sekin, ettei Kekkonenkaan siihen hommaan sitten ryhtynyt”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Koikkalainen on Seuran pakinoitsija.
© Otavamedia
"Lopullisesti kuningasseikkailu päättyi kuitenkin niin, että entisestä suuriruhtinaskunnasta tuli harmaa ja tylsä tasavalta." kirjoittaa Koikkalainen Seuran kolumnissa.

Tapahtui tasan sata vuotta sitten. Suomen tynkäeduskunta istuutui valitsemaan synkän sisällissodan jälkimainingeissa maalle kuningasta. Kuninkaaksi oli tulossa Hessenin prinssi Friedrich Karl.

Lopullisesti kuningasseikkailu päättyi kuitenkin niin, että entisestä suuriruhtinaskunnasta tuli harmaa ja tylsä tasavalta. Täällä ei valta periydy eikä ole etuoikeutettuja, joilla on pelkän syntyperänsä vuoksi valmiina paikka kultaisella oksalla. On, vaikka näyttöä henkilökohtaista kyvyistä ja osaamisista ei olekaan.

Mieluummin silti tylsä tasavalta kuin riikinkukkoistuimet ja näyttävä ulkoinen meno. Koikkalainen sanoo tämän silläkin uhalla, että tietää Suomessakin sangen suureksi joukon, joka intohimoisesti seuraa kuninkaallisten tekemisiä ja tekemättömyyksiä. Tavallista arkea piristää huomattavasti se, että edes joku muu on saanut ikioikeuden nauttia sukupolvesta toiseen ylellisestä elämäntavastaan.

Sukupolvien perintö on tietysti laaja käsite. Kulkee perintönä muutakin kuin sininen veri ja kruunu, on poliittista taustaa, on raha- ja omaisuustaustaa, hyvien sukulaisuussuhteiden ja monenlaisen vaikutusvallan taustaa. Niitä löytyy Suomestakin ja niillä lähtökohdat elämässä menestymiseen ovat paremmat kuin tavallisilla ihmisillä. Persvakoäijä hakee paikkansa omilla ansioillaan ja kyvyillään, mutta onnea ja hoksnokkaakin tarvitaan, jotta toimeentulo on turvattu. Isäpapasta on ollut vain se apu, että pikalähdössä kotoa on saatu sata metriä etumatkaa.

Sattumalla on ihmisen elämänkaaressa iso osuus. Sattumaa oli, ettei Suomeen tullut kuningasta. Sattumaa on pienemmissä kuvioissa se, että ihminen sattuu olemaan oikealla hetkellä oikeassa paikassa. Henkilökohtaiset ominaisuudetkaan eivät välttämättä ratkaise tai jos ratkaisevat, niin sen, että ihmisellä on älliä tarttua asioihin juuri silloin, kun pitääkin.

Kuulostavat irrallisilta ajatuksilta, mutta ei ihan niinkään. Koikkalainen tutustui nimittäin viikonloppuna Urho Kekkosen arkistoon Orimattilan Niinikoskella. Paikkaa esitteli juohevaan tapaansa arkistonjohtaja Pekka Lähteenkorva, Kekkosensa tunteva mies. UKK:ssa oli tunnetusti aineksia – ja halujakin – vaikka mihin, vaikka Suomen kuninkaaksi. Itsetunnosta ei kruunaus olisi ollut ainakaan kiinni.

Hiljaisella maaseudulla sijaitseva UKK:n arkisto on entinen suuren maatilan päärakennus. Nykymittapuulla se ei ole ökyä, mutta heijastelee silti vaurautta ja pysyviä arvoja. Urho Kekkonen kävi vanhana miehenä paikalla harvakseltaan, mutta ei se hänen elämänsä keskipiste ollut. Pikemminkin paikka muistella ja varautua vääjäämättä taakse jääviin loiston päiviin.

Vaatimattomat yläkerran huoneet ja Kekkosen kapea sänky eivät suinkaan olleet tasoa, josta nautitaan viiden tähden hotelleissa. Kaikki tarpeellinen tietysti löytyy ja ympäristö on loistava.

Ei ehkä ole yhteensattumaa, että näillä samoilla nurkilla vaikutti aikoinaan Arto Paasilinnan siltainsinööri Akseli Jaatinen, Onnellinen mies. Hänen kuvionsa olivat aavistuksen pienemmät kuin Urkilla, mutta olisi hänestäkin voinut tulla vaikka Hämeen läänin maaherra.

Niinikosken arkistorakennuksen yllä leijui ruskaisena syyspäivänä melankolia, mennyt voima, kaiken katoavaisuuden surumielinen leima. Vuodenaikakin tuntemukseen tietysti vaikutti. Onneksi Suomeen ei kuitenkaan tullut kuningasta. Hyvä oli sekin, ettei Kekkonenkaan siihen hommaan sitten ryhtynyt.

Koikkalainen on Seuran pakinoitsija.

X