Sotamuistojen keräilijästä tuli museonpitäjä – Nyt kajaanilainen Pasi Kilpeläinen myy museokokoelmaansa

Jaa artikkeliTilaa Seura
Pasi Kilpeläinen
“Pitihän tämä kokeilla. Enemmän harmittaisi jos en olisi yrittänyt,” sanoo museonsa sulkenut Pasi Kilpeläinen. © Erik Tiessalo
Moni yksityisin varoin ylläpidetty museo lopettaa tänä vuonna. Kajaanilainen Pasi Kilpeläinen myy nyt museokokoelmaansa, mutta miten hinnoitella menneisyyttä?

Vanhan kivisen keskustakoulun pihalla on kenttäkanuuna, aulassa univormupukuisia mallinukkeja. Porraskäytävässä roikkuu isoja lentokoneiden pienoismalleja. Ollaan Kajaanin Ase- ja varusmuseossa, ja tavarapaljous hätkähdyttää.

Jokainen kerros tuntuu olevan täynnä näyttelyesineitä. Yhden luokkahuoneen nurkassa seisoo aidonkokoinen lasikuituinen ratsuväkihevonen.

Ympärillä vitriinit pursuavat sota-ajan tavaraa: pakkeja, ruokailuvälineitä, vaatteita, leipäkortteja, annosviinapulloja, aseita, siviilien ja sotilaiden aitoja esineitä. Laivastoluokassa on merimiina ja merkkilippuja.

Yhteen nurkkaan on lavastettu tyypillinen Kuhmon tai Suomussalmen talvisodan taistelupaikoita tehty maastolöytö: sammaleiden keskellä lojuu luuranko venäläisessä manttelissa, ympärillään ruostuneita hylsyjä, sirpaleita, kengänrisoja ja muuta sodan särkemää roinaa.

”Museoksi tämä päätyi vähän sattumalta”

Kajaanilainen militarian keräilijä Pasi Kilpeläinen teki ensin jo lapsena aloittamastaan paikallisen sotahistorian tal­tioimisesta harrastuksen, sitten puolivahingossa touhu laajeni.

”Museoksi tämä päätyi vähän sattumalta. Kävin eräässä kehutussa rajaseudun museossa ja tajusin, että minullahan on omissa varastoissa jo paljon enemmän tavaraa. Siitä lähti ajatus kypsymään.”

Vuosien mittaan valikoima laajeni kattamaan muutakin kuin Kainuun metsistä löytyneitä esineitä. Muutamasta huoneesta löytyy rauhanturvaajien varusteita, lentohaalareita, Neuvostoliiton opetustauluja, prenikoita ja koppalakkeja.

”Näitä on tullut eteen usein sellaisissa tilanteissa, että on ollut järkevää ostaa kaikki kerralla pois kuleksimasta, ennen kuin perikunnat lähtevät viemään kuormaa kaatopaikalle. Siinä ei ole aina ollut aikaa valikoida että vain talvisodan aikaiset tavarat kelpaavat”, Pasi Kilpeläinen sanoo.

Sotamuistojen keräilijöitä on etenkin suurten ikäluokkien väessä ollut paljon, mutta kaupunkeihin muuttaneet jälkeläiset eivät välttämättä enää ymmärrä ukin löytäminen ruosteisten ”aarteiden” hienoutta.

”Ja harvalla on tilaakaan näitä säilytellä. Eipä minullakaan olisi ollut, ellen olisi hankkinut tätä koulua.”

Isovanhempien säilömät arkiset sota-ajan tavarat ovat perikunnille vaikeita realisoitavia: nykysukupolvelle ne ovat vain romua.

Isovanhempien säilömät arkiset sota-ajan tavarat ovat perikunnille vaikeita realisoitavia: nykysukupolvelle ne ovat vain romua. © Erik Tiessalo

Kehut eivät elätä

Viisi vuotta sitten Pasi Kilpeläinen osti kaupungilta tyhjäksi jääneen koulutalon, raahasi löytönsä ja ostoksensa sinne ja perusti kaikelle kansalle avoinna olevan kivijalkamuseonsa.

Tänä syksynä, elokuussa, hän lopetti sen toiminnan ja pani lapun luukulle.

Normaalivuosina museokävijöitä vielä saattoi Kilpeläisen mukaan riittää niin paljon, että sai tonttivuokran maksuun, kun laittoi vähän omia muualta palkkatöistä tienattuja rahoja jatkeeksi. Mutta nyt keväällä korona pysäytti kaiken kolmeksi kuukaudeksi.

”Koululaisryhmät ja eläkeläiset lakkasivat tulemasta. Kesän lopulla käynnit vähän vilkastuivat kun kotimaanmatkailu virisi, mutta se oli liian myöhään. Oli pakko pitää kiinni lopetuspäätöksestä.”

Muualta Suomesta tulleet turistit ovat vuolaasti kehuneet paikkaa ainutlaatuiseksi, mutta Kajaanin kaupungilta ei matkailukohteelle koronatukia herunut.

”Pyysin 3 500 euroa, jolla olisi maksellut vuokria ensi vuodelle asti. Sain 350 euroa, joka tuntui vähän jopa v-tuilulta”, Kilpeläinen kertoo.

Palasina maailmalle

Aluksi Pasi Kilpeläinen toivoi saavansa museolle jatkajan, joka ostaisi näyttelyhuoneiden sisällön sellaisenaan. Suomesta ei näin varakkaisiin kertaostoksiin kykeneviä ostajia kuitenkaan hevillä löydä.

Nyt hän purkaa museotaan samalla tavalla kuin on sen rakentanutkin: pala palalta kokoelmiaan myymällä. Nettikirppikset, huutokaupat, harrastajien keskustelupalstat ovat käytössä, mutta 2 500 esineen myyminen ja lähettäminen on työlästä.

Kilpeläinen toivookin, ettei koronan toinen aalto ylly, ja kaikki ympäri Suomea loppuvuodeksi kaavaillut militaria- ja rompemessut toteutuvat.

”Olen varaamassa monilta messuilta pöytiä, ja maata kierretään ahkerasti. Onhan tämä vähän kuin menisi harrastusta taaksepäinkelauksella.”

Kajaanin kaupunki ei oikein lämmennyt varusmuseolle matkailukohteena: Kainuun talvisota­muistoilla mainostaminen on haluttu jättää varsinaisille taistelupaikoille eli Kuhmolle ja Suomussalmelle.

Kajaanin kaupunki ei oikein lämmennyt varusmuseolle matkailukohteena: Kainuun talvisota­muistoilla mainostaminen on haluttu jättää varsinaisille taistelupaikoille eli Kuhmolle ja Suomussalmelle. © Erik Tiessalo

Joidenkin esineiden myynti vaatii omat kommervenkkinsa. Toiset museon aseista ovat deaktivoituja eli toimintakunnottomia, jotkut lain silmissä toimivia eli luvanvaraisia.

”Harvinaisimmilla aseilla on ollut alustavasti kysyntää Yhdysvalloista, siellä keräilymarkkinat ovat ihan erilaiset.”

Yksi iso kauppa on jo rapakon taakse toteutunutkin.

Myös pohjoismaisesta sotahistoriasta kiinnostunut varakas kiinalainen liikemies otti taannoin yhteyttä Kilpeläiseen, mutta luultavasti EU:n aseidenvientikielto Kiinaan estäisi antiikkisempienkin ampuma-aseiden perillekuskauksen. Muuta militariaa toki sinne saa vietyä.

Myös hinnoittelu on taiteenlajinsa. Kokonaisiin tavaroihin, miekkoihin tai univormuihin on helppo panna joku hintalappu, mutta miten määritellä käypä hinta vaikkapa reikäiseksi ammutulle kypärälle, kranaatin pyrstölle tai rikkinäiselle varusesineelle? Tällaiset ovat teknisesti ottaen metalliromua tai kangaslumppua, roskaa, vaikka kyse olisi kuinka poikkeuksellisesta, kulttuurihistoriallisesta esineestä.

”Moni näistä on siinä mielessä harvinaisuus että kahta täysin samanlaista ei löydä. Ja jokaisella on tarina, mutta senkin arvo on katsojan silmissä,” Pasi Kilpeläinen virnistää.

Kantaako kotimaaturismi?

Yksityisissä museoissa oli keväällä usein pakko olla töissä vaikka palkatta, jos mieli pitää ovet auki.

Mikään suomalainen museo, edes kunnallinen tai valtion varoilla pyörivä, ei selvinnyt koronakeväästä ilman pääsylipputulojen tai kävijöiden menetyksiä.

Siinä missä isommissa laitoksissa ”pärjättiin” oppaita, kahvilanhoitajia ja lipunmyyjiä lomauttamalla, etenkin pienemmissä yksityismuseoissa palkanmaksu loppui yleensä kaikilta talossa olijoilta jo ennen vappua kuin seinään.

”Pienissä yksiköissä tehtäväkentät ovat laajemmat. Lomautukset ovatkin useimmiten koskeneet koko henkilöstöä, johtoa myöten”, kertoo Museoalan ammattiliiton toiminnanjohtaja Katariina Mäkelä.

Esimerkiksi säätiövaroilla toimiva Tekniikan museo lomautti tänä vuonna koko henkilökuntansa kahdeksi kuukaudeksi.

Esimerkiksi säätiövaroilla toimiva Tekniikan museo lomautti tänä vuonna koko henkilökuntansa kahdeksi kuukaudeksi. © Tommi Tuomi/Om-arkisto

Valtaosa jokaisen museon työstä tapahtuu muualla kuin kävijöiden näkyvillä. Kokoelmia on huollettava, puhdistettava ja tutkimustyötä jatkettava, olipa kävijöitä tai ei.

Pienimmissä yhden tai kahden ihmisen pyörittämissä erikoismuseoissa tämä on tarkoittanut sitä, että töissä on oltu ilman palkkaa, jos on mielitty pitää näyttelyitä avoinna. Jos ovessa on lappu jossa lukee ”avoinna vain sopimuksesta”, satunnainen turisti kääntyy herkästi pois.

Loppukesän aikana vilkkaimmilla lomailupaikkakunnilla museoiden kävijämäärät kasvoivat kevään kuolleen kauden jälkeen.

”Etenkin maakunnissa museokäynnit lisääntyivät kotimaisen matkailun ansiosta, mutta pääkaupunkiseudulla ulkomaalaisten turistien puuttuminen vaikutti käyntimääriin negatiivisesti eikä kotimainen turismi pystynyt korvaamaan menetyksiä”, Mäkelä kertoo.

Nyt kun ruskaretkikausi päättyy, moni museo on vakavien laskelmien edessä: kannattaako ylläpito vielä pitkään? Kerran suljettu museo ei välttämättä enää koskaan avaudu samanlaisena.

Lue myös: Markku Haapion omakotitalo on hyvän mielen huusholli, jossa korostuu isäntänsä sikamainen keräilyvimma

X