Varo, joku uhkaa laumaamme! Pelkäämme vieraita, koska aivomme ovat kivikaudelta

Me vastaan muut on yksi arkeemme selkeimmin vaikuttavia ajatuksia. ”Omat” ihmiset koetaan läheisiksi ja heitä ollaan valmiita auttamaan, mutta ”muihin” suhtaudutaan aina vähintään epäillen.

Osa meitä ja ”muita” erottavista asioista on ilmeisiä: kieli, kulttuuri tai yhteiskunnallinen asema. Mutta syntyy jakolinjoja heppoisemmillakin perusteilla.

Tästä esimerkkinä on Robbers Caven kansallispuistossa Yhdysvalloissa 1954 järjestetty psykologinen koe.

Siinä kaksikymmentäneljä poikaa jaettiin satunnaisesti kahteen ryhmään. Pojat olivat kaksitoistavuotiaita, tulivat valkoisista keskiluokkaisista perheistä eivätkä tunteneet toisiaan ennalta.

Ensimmäiseen viikkoon ryhmät eivät tienneet toisistaan, vaan molemmat elivät itsekseen. Toinen nimesi itsensä Kalkkarokäärmeiksi, toisista tuli Kotkat.

Kun toisen ryhmän olemassaolo viikon jälkeen paljastettiin, pojat eivät suhtautuneet muukalaisiin suopeasti.

Jo ensimmäisissä tapaamisissa ryhmät nimittelivät toisiaan. Muutaman päivän kuluttua Kalkkarokäärmeet polttivat Kotkien lipun. Kotkat vastasivat sotkemalla Kalkkarokäärmeiden leirin ja varastamalla heidän tavaroitaan. Lopulta kokeen valvojien piti fyysisesti estää ryhmiä käymästä toistensa kimppuun.

Jo kahdessa viikossa kokeessa onnistuttiin luomaan toisiaan ennen tuntemattomista pojista kaksi kilpailevaa ryhmää, jotka hahmottivat jaon ”meinä” ja ”muina” – vaikka olisivat ihan hyvin voineet joutua kokeen alussa kumpaan ryhmään tahansa.

150 hengen apinayhteisö

Jos jakoa meihin ja muihin katsotaan luonnon näkökulmasta, tilanne ei ole mitenkään erikoinen. Jos esimerkiksi muurahainen joutuu väärään kekoon, tapetaan se välittömästi.

Siinä kyse on puhtaasta luonnonvalinnasta: K aikki saman pesän muurahaiset ovat sukua keskenään, mutta muukalaisen perimä poikkeaa näistä. Siksi se koetaan uhaksi.

Myös lähisukulaisemme, laumoissa elävät simpanssit, käyvät ajoittain jopa pieniä sotia toisten laumojen kanssa. Todennäköisesti esi-isämme eivät olleet tässä sen kummempia.

”Kaikki lähtee laumasta”, kertoo evoluutiopsykologian tutkija dosentti Markus J. Rantala Turun yliopistosta.

”Suurimman osan evolutiivista historiaa ihmiset ovat tottuneet elämään noin 100–150 yksilön ryhmissä. Tämä tuttujen joukko koetaan omaksi ja sille osataan olla hyvinkin solidaarisia.”

Yhä edelleen keskimääräinen ihminen kokee itselleen läheiseksi suunnilleen tämän, antropologi Robin Dunbarin mukaan Dunbarin luvuksi määritellyn ihmisjoukon. Koska emme elä enää heimoissa, olemme jatkuvasti tekemisissä myös isomman joukon kanssa.

Metsästäjä-keräilijöiden aikana vieras joukko oli uhka, jota on voinut olla viisasta varoa tai ajaa pois. Muuten vieraat saattoivat vallata metsästysmaat – tai mikä pahempaa – varastaa heimon naisia.

”Nämä käyttäytymismallit näkyvät meissä edelleen. Vaikka maailma on muuttunut, aivomme eivät ole muuttuneet mukana”, Rantala selittää.

Samat solidaarisuuden tunteet voivat aktivoitua mitä erilaisimpien ryhmien kohdalla. Omaksi laumaksi voidaan kokea vaikka samasta musiikista tykkäävät, saman jalkapallojoukkueen kannattajat tai vaikka ne, jotka kuuluvat Kotkiin tai Kalkkarokäärmeisiin.

Erot korostavat konflikteja

Ihmisten luokittelu voidaan nähdä myös tapana ymmärtää maailmaa, huomauttaa sosiaalipsykologian professori Klaus Helkama.

”Hahmotamme maailmaa luokittelemalla. Emme pysty näkemään jokaista yksilönä, sillä aivomme eivät riitä sellaiseen.”

Yleensä luokittelut eivät johda ongelmiin. Vaikka samassa ruokalassa syövät rakennusmiehet ja toimistotyöläiset todennäköisesti pysyvät omissa seurueissaan, ei heidän välilleen synny kovin usein ristiriitoja.

Tilanne muuttuu, jos erot ovat suuria. Jos rakennusmiehet puhuvat vierasta kieltä ja tulevat kaukaa, voi suhde kiristyä helpommin.

”Toinen tekijä ovat erot ryhmien välisissä resursseissa. Isot erot korostavat ryhmien erilaisuutta ja luovat konflikteja etenkin, jos resursseista on muutenkin pulaa”, Helkama huomauttaa.

Harva haluaa luopua omastaan muukalaisen hyväksi, vaikka omaksi koetulle ryhmälle olisikin valmis jakamaan jopa niukastakin varallisuudestaan.

Tämä näkyy esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa: Suomen sosiaaliturva koetaan usein vain ”meille” tarkoitetuksi. Tulijoille ei haluta antaa siihen oikeutta.

Avuksi yhteinen vihollinen?

Ihmisten jakaminen meihin ja muihin oli luonnollista ja ymmärrettävää tilanteessa, jossa kilpailtiin savannin niukista resursseista. Se saattoi olla myös järkevää.

Nykymaailmassa se ei ole kovin hedelmällistä. Rantala muistuttaa, ettei evoluutiopsykologiaa voi käyttää oikeutuksena ainakaan vieraiden syrjimiseen.

”Voimme tunnistaa mekanismin, mutta se ei tarkoita, että omien suosiminen vieraiden kustannuksella olisi oikein.”

Evoluutiopsykologiasta voi sen sijaan löytää keinon lievittää vastakkainasetteluja: mikään ei yhdistä kuten yhteinen vihollinen.

Käärmeiden ja Kotkienkin vihanpito laimeni heti, kun heille väitettiin, että alueella on vielä kolmaskin ryhmä poikia.

”Jos pystyisimme vaikka valjastamaan ilmastonmuutoksen koko ihmiskunnan yhteiseksi viholliseksi, voisimme haudata paljon keskinäistä vihanpitoa”, Rantala sanoo.

Helkama puolestaan uskoo tiedon ja kohtaamisten merkitykseen.

”Mitä enemmän ihmiset ovat tekemisissä keskenään, sitä helpompaa on nähdä ihmisiä yksilöinä ryhmien sijaan.”