Viranomaisten toiminta Haminan mursun kanssa teki Jenni Haukioon vaikutuksen – ”Enää ei leijonan eikä mursun olemassaolo ole itsestäänselvyys”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Seuran kolumnisti Jenni Haukio.
Runoilija ja tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio pohdiskelee Suomen ihmeitä ja ilmiöitä. © Paula Kukkonen
Tänä kesänä tuli kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun koko Suomi kohisi Ruokolahdella väitetysti havaitusta leijonasta.

Kuumana vellonut ja leijonailmoituksiin useilta paikkakunnilta edennyt kohu nousi valtakunnalliseksi ilmiöksi mutta päättyi lopulta siihen päätelmään, että koko suurpetohavainto oli ollut silkkaa kuvitelmaa.

Niin tai näin, medialla oli runsaasti kirjoitettavaa ja kansalla kohistavaa – aivan kuten parhaat tarinat aina mahdollistavat.

Tulevaisuuden uhkakuvat

Kuluvan suven erikoisuuksiin on kuulunut Haminassa ensi kertaa havaittu mursu – kovin toisenlainen tapaus kuin Ruokolahden leijona.

Vielä kolmekymmentä vuotta sitten ei ollut älypuhelimia kameroineen ja yksittäisen ihmisen yksittäinen havainto jäi useimmiten todisteena sanaksi sanaa vasten.

Tänä päivänä dokumentointiväline on välittömästi käden ulottuvilla, mikä helpottaa ihmeiden tallentamista ja jakamista.

Valitettavasti aikamme on muussakin mielessä toisenlainen kuin kolmekymmentä vuotta sitten. ­Tuolloin eivät vielä ilmastonmuutos, lajikato ja luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen painaneet tietoisuudessamme ihmiskunnan tulevaisuuden suurimpina uhkina.

Aikuisiässä mursu voi saavuttaa jopa 1 500 kilon painon ja 4,5 metrin pituuden. Massiivisen kokonsa johdosta mursu on liikkeiltään melko verkkaisa, vaikka se täydessä terässä toki kykenee salamannopeaan uimavauhtiin.

Ennen kuin otuksen näkee elävänä, on sen kokoa vaikea hahmottaa. Siksi poliisi ja media toimivat ”mursukohun” alussa esimerkillisesti tuodessaan painokkaasti esiin, että mursusta kannattaa pysytellä kaukana, koska se voi kokonsa ja käytöksensä perusteella merkitä ihmiselle vaaraa.

Meillä on laajempi vastuu

Ruokolahden leijonan tavoin myös mursuhavainto kirvoitti suomalaiset niin kahvipöytäkeskusteluissa kuin sosiaalisessa mediassakin naureskelemaan kauas luonnolliselta elinalueeltaan eksyneelle eläimelle. Monien päällimmäinen tunne oli kuitenkin aito huoli mursun hyvinvoinnista.

Itse kuuluin jälkimmäiseen joukkoon, toivoen hartaasti, että upea eläin selviytyisi takaisin kotialueilleen. Viileillä kotivesillään Pohjoisella jäämerellä mursua tyypillisesti tavataan yhteisöeläjänä eikä yksin vaeltelevana.

Mursu on valitettavasti vaarantunut laji, mikä on seurausta sen systemaattisesta metsästämisestä 1800- ja 1900-luvun taitteessa. Siksi ponnistelut jokaisen mursuyksilön pelastamiseksi ovat välttämättömiä.

Vaikka mursun kohtalo oli surullinen ja kyse oli ”vain” yhdestä yksilöstä, symbolisoivat sen pelastus- ja suojeluyritykset laajempaa vastuutamme luonnon monimuotoisuuden turvaamisesta.

Erityisesti oli hieno median välityksellä seurata Haminan poliisiviranomaisten toimintaa mursusta tehdyn ensihavainnon jälkeen, kun rantaan ajautunutta uupunutta merieläintä pyrittiin suojelemaan liialta huomiolta.

Juuri tällaisia esimerkkejä tarvitsemme yhteiskuntamme auktoriteettitahoilta. Ei enää leijonan eikä myöskään mursun olemassaolo ole itsestäänselvyys.

Jokainen elämä on arvokas.

Lue kaikki Jenni Haukion kolumnit tästä!

X