Kuolinsiivous teki Riitta Uosukaisesta tuskallisen tietoisen luopumisen pakosta: ”Ihminen ei ole tunteeton lajittelukone”

Elämässäni on tapahtunut vajaan viiden vuoden sisällä paljon dramaattista. Yli 50-vuotinen rakkaus-, ystävyys- ja yhteistoimintasopimus päättyi puolison menehtymiseen. Kohtasin puolison sairastumisen Alzheimeriin, omaishoitajavuodet ja niistä johtuneen sydäninfarktin. Riesana oli myös pitkävaikutteinen tapaturma.

Jokaisessa näissä on ollut trauman ainekset. Olen kuitenkin selviytynyt yllättävän hyvin tähän päivään, jolloin jaksan jo ajatella päättäväisesti oman kuntoutumisen tehostamista.

Ystävät ja kirjallisuus ovat pitäneet pääni vedenpinnan yläpuolella. Myös vakaa yritykseni palvella jollakin tavalla lähimmäisiä on mainittava; kolumnien kirjoittaminen on sitä. Kirjoitin myös kirjan lohduksi kohtalotovereille, joita on paljon. Ja varsinainen voimanlähde on rukous – usko ja epäusko vuoroin.

Kuolinsiivous on katse menneeseen

Eeva Kilpi on tuonut ajatuksiini käsitteen ”kuolinsiivous”. Se panee koville arkiset asiat. Vaikka olen valinnut pitkässä elämässäni tietoisesti niukan linjan, on monia asioita myös kertynyt: kirjoja, viirejä, vaatteita.

Sota- ja evakkovuosien jälkeinen köyhyys opetti minut nuorena minimalismiin. Neuloin ja ompelin vaatteeni politiikkaan menoon saakka.

Lukiossa ei ollut tekstiilitöitä, mutta opettajani kehotti ostamaan arvokankaita, muun muassa thaisilkkiä. Hän leikkasi monet vaatteeni. Ompelin tällä menetelmällä sittemmin pitkän hääpukuni ja pari juhlapukua.

Äitini oli monessa mielessä opastava taikuri. Käytimme Marimekon kankaita, kun mekot olivat kalliita. Värjääminenkin kuului toimiimme. Naapurit Imatran Niskalammella varmaan luulivat meitä noidiksi, kun pimeinä pakkasiltoina hämmensimme väripataa.

Vuonna 1992 tutustuin Jukka Rintalaan, Matti Vaskelaiseen ja Kirsti Paakkaseen. Ostin Jukan luomuksen Karjalan marjat hattuineen päivineen. Käytän näitä vaatteita vieläkin metodilla syksyllä pesulaan, keväällä käyttöön.

Tutuiksi tulivat myös Vuokko Nurmesniemi, Ilona Pelli, Ritva Falla ja Marja Suna. Kaikkien heidän vaatteidensa kestävyyden salaisuus on hyvä materiaali ja loistava suunnittelu.

Topin suunnittelemassa talossa minulla on toki tilaa myös vaatteille. Olen kuitenkin havainnut, että koko Suomea puhuttelee nyt tarve luopua monista pitkän elämän mittaisista vaatteista.

Lue myös: Kuolinsiivous kannattaa ja pesäkin kiittää – Kirjoista selluvillaa, kirjahyllystä näppärä ruumisarkku

Jokainen vaate on luottovaate

Olen tuskallisen tietoinen luopumisen pakosta. Haluan panna toimeksi kuolinsiivouksen, mutta ihminen ei ole tunteeton lajittelukone. On vaikea luopua edesmenneen puolison vaatteista, uniformuista, juhlapuvuista… Niihin liittyy monenlaisia tunteita; ei niitä voi nakata mihin tahansa laatikkoon.

Kierrätetty vaate on ympäristöystävällinen. Kierrätys tuntuu toimivan pääkaupunkiseudulla, mutta ei koko valtakunnassa. Olisi tietysti hyvä, ettei vaatteita tuotettaisi entisessä määrin, mutta me valmiiksi minimalistit olemme hätää kärsimässä. Minulle lähes jokainen vaate on ollut ”luottovaate” pitkäaikaisessa käytössä.

Kuolinsiivous kuuluu ikääntymiseen. Mitään pinnallista viherpesua sen ei pidä olla. Töihin siis!

Sic transit gloria mundi. 

Lue kaikki tästä Riitta Uosukaisen kolumnit!

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti