Haluatko kirjailijaksi? Miina Leppäsellä kesti vuosia löytää sopiva kustantamo esikoisteokselleen

Jaa artikkeli
Haluatko kirjailijaksi? Tie ei ole helppo. © Tommi Tuomi
Kirjoja kirjoitetaan ja julkaistaan Suomessa valtava määrä. Mutta ennen kuin hyväksyttykin käsikirjoitus päätyy kansiin asti, edessä on vuosien odotus pettymyksiä ja tunteiden vuoristorataa. Toimittaja Miina Leppänen kertoo yhden syntymättömän kirjan vaiheista.

Se hetki oli kirjailijaksi haluavalle ihmiselle upea.

”Erittäin kiinnostava käsis.”

Nuo sanat luin elokuussa 2017 sähköpostistani viikkoa ennen nuorimman lapseni syntymää. Ne tulivat arvostetun ja monta kertaa palkitun kustantamon kustannustoimittajalta.

Hypin ja huusin ilosta, ja lapset katselivat ihmeissään. Oli selitettävä, että äiti on iloinen, koska on tehnyt paljon töitä ja nyt äidin haave toteutuu.

Niin luulin – mutta käsikirjoituksen matka kirjaksi oli vasta alussa.

Vuosien työ silmäillään hetkessä

Kun käsikirjoitus saapuu kustantamoon, se voi lojua siellä koskemattomana päiviä tai kuukausia.

Joitain ei ilmeisesti lueta lainkaan muutamaa riviä pidemmälle. Onnekkaimpia saatetaan silmäillä perusteellisemmin. Sitten joku työntekijöistä vastaa.

”Kiitos, että saimme tutustua käsikirjoitukseesi.”

”Tutustuimme mielenkiinnolla käsikirjoitukseesi, mutta valitettavasti se ei sovi kustannusohjelmaamme.”

Sama vastaus on saattanut tulla myös postilaatikkoon ohuessa, isossa kirjekuoressa. Valtava kuori ja kaksi riviä kiitoksin. Laiha lohtu ihmiselle, joka on puurtanut työnsä parissa pitkään.

Esikoiskirjan kirjoittamiseen kuluu alan arvioiden mukaan keskimäärin viisi vuotta. Sitä ennen tekijällä on voinut olla lukemattomia turhia yrityksiä muista aiheista.

Tiedän tämän itse.

Urakka käynnistyi pääsiäisestä

Aloin laatia Nukkenainen-nimistä romaanikäsikirjoitusta lapsiperheen arjen keskellä. Otin vihkon ja kynän, kirjasin päähenkilöt, miljöön ja tapahtumat.

Sitten pääsiäisen 2017 vietin yksin kotona, ja koko sen ajan istuin kirjoittamassa. Kirjoitin kaksi päivää putkeen, välillä kävin vain syömässä ja toki nukuin yön. Pian perustarina oli valmis, koska ilmaisuni on tiivistä.

Aikoinaan opiskeluaikoina kirjoittajakurssilla kirjailija-opettaja kiitteli, että tekstini on kuin Antti Hyryä. Olin otettu, sillä Hyry tunnetaan eleettömästä ilmaisustaan.

Toki asian voi ilmaista toisinkin. Lauseeni on lyhyttä, teksti töksähtelevää. Suurta juonta tarinoissa ei ollut, eikä ole vieläkään. Lauseita pitää tietoisesti lihottaa, jotta ne eivät jää luiseviksi.

Pääsiäisurakan jälkeen kevät oli pitkällä. Kirjapiiriystäväni oli lukenut romaanintekeleeni ja kehui sitä omaääniseksi, koskettavaksi ja tiiviiksi. Ehkä senkin takia kesän alussa intouduin lähettämään tekstin näytille kustantamoihin, enkä odottanut siitä mitään. Olin kovin tottunut ei kiitoksiin jo aiemmissa kirjoitusyrityksissäni.

Miina Leppäsen käsikirjoitus sai lupaavan ensimmäisen palautteen, mutta lopulta kustantamo ei ottanut kirjaa julkaisuohjelmaansa. © Tommi Tuomi

Viimeistele itse – emme siinä voi auttaa

Runsaat kymmenen vuotta sitten sain eräälle käsikirjoitukselleni kustantamosta pitkän palautepostin.

”Teos on lupaavan tuntuinen. Aihe ja tyyli ovat omintakeisia ja kiinnostavia, mutta tuntuu että teksti ei ole vielä läheskään valmis. Olet lähtenyt tiiviistä pienoisromaanimuodosta, mutta luulen silti, että laajentaminen, päähenkilön maailman avaaminen ja kuvaaminen vielä pidemmälle ja tarkemmin voisi tehdä tekstille hyvää.”

Olin kuvitellut, että juuri näitä asioita varten kustannustoimittajat ovat olemassa. Että he auttaisivat kirjoittajaa samaan lupaavasta tekstistä kirjan.

Palaute jatkui.

”Samoin loppu ei ole oikein tyydyttävä, se ei lunasta alun lupaamia odotuksia. Tekstiin on heitelty paljon aineksia ja juonenpätkiä – mieti, mistä aiheesta ja teemoista ensisijaisesti haluat kertoa, ja mieti mitä päähenkilöllesi tekstin aikana oikeasti tapahtuu, ja lähde laajentamaan käsikirjoitusta siltä pohjalta.”

Viimeistely ja työstäminen pitäisi tehdä itse tai hankkia joku konsultoimaan siitä.

”Parasta tietysti on, jos pystyt pyytämään sen kehittämiseen ammattilaisen neuvoja tai vähintäänkin esilukijoiden kommentteja. Muokkaamisen jälkeen saattaisimme olla kiinnostuneita tutustumaan siihen uudelleen.”

Kustantamot odottivat jo tuolloin valmiita tekstejä.

”Meillä ei valitettavasti ole tällä hetkellä resursseja käsikirjoitusten editoimiseen. Otamme siis julkaistavaksi vain hyvin valmiita käsikirjoituksia, emmekä siksi voi tehdä kustannussopimusta.”

Ja tässä piileekin alan liiketoiminnan nykyinen idea. Käsikirjoitusta aletaan perata tarkemmin vain jos käsillä on säkenöivä teksti, erityisen vetävä aihe – tai jo valmiiksi kiinnostava kirjoittaja.

Vanhan ja tunnetun tekijän keskinkertainenkin teos kelpaa mainiosti julkaistavaksi, jos se myy.

Kun kauppa ei enää käy, vanhoistakin kirjailijakonkareista luovutaan helposti. Ellei ole jokavuotinen menestyjä, paikka tallissa pitää lunastaa aina uudestaan.

Muokkasin tekstiä ohjeiden mukaisesti, mutta kustannussopimusta ei tullut.

Hylkäyksenkin voi tehdä kauniisti

Olen saanut vuosien mittaan mieleenjääneitä viestejä muiltakin kustantajilta. Jos ammattilainen kertoo missä on parannettavaa, sekin on tärkeää.

”Alku on (jälleen) hyvin mukaansatempaava, menet suoraan asian ytimeen ja annat lukijalle pohdittavaa. Mutta sen jälkeen oli vaikea saada tarinaan otetta, henkilöt ja tapahtumat jäävät etäiseksi.”

”Nyt tehokeino vaikeuttaa eläytymistä niin paljon, ettei (päähenkilön) kohtalo oikein kiinnosta lukijaa. Tämä on tietysti vain minun lukukokemukseni, joku toinen voi olla eri mieltä.”

Sen, että tarina ei kiinnosta, voi ilmaista niin hienosti, että vastaanottaja ei pahastu hylkäyksestä ollenkaan.

Vuosien yritysten jälkeen – joko nyt?

Jokainen aiempi romaanikäsikirjoitukseni on vaatinut pitkän kehittelyajan. Ensimmäinen valmistui esikoista odottaessani ja hänen synnyttyään.

Toinen käsikirjoitus lähti liikkeelle syksyllä 2008. Olin työstänyt aihetta sykäyksittäin parin, kolmen vuoden ajan.

Kesällä 2017 oli jälleen kulunut kuuden, seitsemän vuoden sykli, mutta viimein se pääsiäisenä muotonsa saanut käsikirjoitus oli kustannustoimittajalla.

Hän naputteli minulle innostuneen postin pian lomaltapaluunsa jälkeen:

”Kiitos käsikirjoituksestasi. En ole ehtinyt vielä lukea ihan kokonaan, mutta luvussa on ja palaan pian asiaan! Erittäin kiinnostava käsis.”

Kuten alussa kerroin, innostuin. Hillitsin silti riemuni, ja sanoin jääväni odottamaan jatkoa.

En tajunnut, että odottaa saisinkin.

Kun luvattua asiaan palaamista ei kuulunut, kysyin muutaman viikon kuluttua, mikä tilanne on. Kustantamo vastasikin jo viileämmin.

”Olemme lukeneet, käsis vielä aika kesken ja paljon olisi mietittävää. Mitä itse ajattelet tekstin valmiudesta? Mahdollisuuksia on vaikka mihin, mutta eri kertojat eivät ole vielä tarpeeksi erilaisia keskenään, eikä jännitettä synny. Olisi kiva jatkaa keskustelua tekstistäsi mutta julkaisuvalmis se ei mielestämme vielä ole.”

Ilmoitin, että kirjoitan mielelläni työtä eteenpäin. Ohjeita ei tullut, lupauksia kyllä.

”Antaisin mielelläni vaikka ihan suullisesti kommentteja, mutta se menee valitettavasti nyt marraskuun alkuun, koska nyt on syksyn tiukin kiire päällä ja messut tulossa.”

Ei kiitos sittenkin

Ne kirjamessut tulivat ja menivät, samoin toisetkin. Puolentoista vuoden jälkeen otin jälleen yhteyttä. Vasta sitten sain päätöksen, jonka jo toki aavistinkin.

”Tällä hetkellä emme valitettavasti voi ottaa sitä kustannusohjelmaan. Se on kyllä hyvin kirjoitettu, päähahmot ovat kehiteltyjä, mutta kertomus on kovin staattinen: jännitettä ei synny, ja kertojan ääni pysyy samana näkökulmasta riippumatta – lyhyt lause alkaa turruttaa, sitä voisi varioida.”

Teksti ei ollut tarpeeksi vetävää. Siihen olisin tarvinnut ammattilaisen, kustannustoimittajan apua.

Romaanin kirjoittaminen on tarkkaa ja harkittua käsityötä, jokainen lause on punnittava, niitä on hiottava ja laastia tarvittaessa lisättävä.

Tehdastyö jää kustannustoimittajalle: hän siivilöi käsikirjoitusvirrasta helmet, hioo, leikkaa ja vie tekstiä tahtomaansa suuntaan.

Mikä kustantamo on tälle se oikea?

Vakiovastauksen lisänä kustantajat saattavat toivottaa onnea jonkun muun, paremmin kirjan aiheeseen ja tyyliin sopivan kustantamon kanssa.

Eräs pieni kustantamo lähetti ilahduttavaa palautetta. Työstäni pidettiin, mutta lähettäjän mukaan taideromaani menisi hukkaan pienellä kustantajalla.

Isossa käsikirjoitus ei pääse loistamaan, pienessä se menee hukkaan. Keskisuuret kustantajat pitävät työtä ehkä keskinkertaisena.

Myöskään jollekin tietylle alalle erikoistuneiden kirjantekijöiden tarjontaan se ei asetu luontevasti.

”Julkaisemme erityisesti (mutta emme yksinomaan) genrekirjallisuutta kuten rikosta ja romantiikkaa.”

Arvoisat koronakirjailijat, kirjoittaa saa, mutta varoitan: julkaisemista helpompaa on nielaista kielensä.

Kustannustoimittajat tekevät työnsä kiireessä, ja kaikilla on liikaa lukemattomia tekstipinoja. Hyvän päivän sattuessa heiltä voi toki saada hyödyllisiä ohjeita myös ilman sopimusta, kuten minäkin sain eräältä:

”Koska luvut ovat lyhyitä ja henkilöt vaihtuvat niin usein, henkilöhahmoista ja juonesta on vaikea saada otetta. Entä jos valitsisitkin hahmoista 2 tai 3 ja keskittyisit vain heihin?”

Tämän tein, se oli hyvä neuvo. En vain tiedä, onko Nukkenainen enää sama romaani kuin ennen tätä editointia.

Viikko tämän jutun kirjoittamisen jälkeen keskisuuri kustantamo tarjosi minulle sopimusta. Samoihin aikoihin erään isomman yhtiön kustannuspäällikkö innostui tekstistäni – mutta hänen pomonsa sanoi ei.

Vuoristorata on ikuinen, mutta nyt kirjasta on tehty kustannussopimus ja se julkaistaan ensi vuonna.

Korona toi kirjatulvan

Koronavuonna moni suomalainen on kirjoittanut kirjaa. Eristyksissä ja huvitusten puuttuessa monille tuli sopiva hetki siihen.

Ilmiö on kansainvälinen. Helsingin Sanomat kertoi taannoin, että eräs ranskalaistalo jopa kielsi ihmisiä lähettämästä enää uusia käsikirjoituksia, koska kustantamo oli hukkumassa niihin.

Suomessa kaikki kustantamot eivät ole saaneet tavanomaista enempää postia, mutta esimerkiksi S&S kertoo, että tarjokkaita riittää etenkin lastenkirjallisuuteen. Siltala ja Otava eivät sano vielä hukkuvansa käsikirjoituksiin, mutta silti niitä tulee heille tuhansia vuodessa.

Perinteisesti vain yksi tuhannesta tarjotusta painetaan ja julkaistaan kirjaksi asti.

Lue myös: Näin ilmaistyötä kinutaan niukasti tienaavilta kirjailijoilta – Lähtisitkö sinä puolueristeilylle puhujaksi tai luennoimaan iltapalaa vastaan?

X