Millainen oli urheilijoiden rooli Suomen sisällissodassa? Tietokirjailija: ”Aivan kuin urheiluhistorian syvin katastrofi olisi ollut dopingkäry tai jatkoaikatappio Ruotsille”
Millainen rooli urheilijoilla oli vuoden 1918 sisällissodassa? Kysymys jäi askarruttamaan Jari Kupilan mieltä, joten hän kirjoitti tietokirjan urheilijoiden traagisista kohtaloista sodan tulimyrskyissä.
Jari Kupila kirjoitti kirjan urheilijoista sisällissodassa.
Luodit viuhuvat, sirpaleet singahtelevat ja kranaatit räjähtelevät, kun urheilijat rynnistävät kiväärit kourassa pitkin sisällissodan repimää Suomea tappaen toisiaan. Vuoden 1918 sisällissota oli ennennäkemättömän raaka myös urheilijoille, joita oli mukana kaikissa ratkaisevissa taisteluissa niin teloittajina kuin teloitettuinakin. Moni mitalitoivo menetti henkensä armottomassa verikeväässä.
Jari Kupilan tietokirja urheilijoista sodassa etenee pysäyttävän vauhdikkaasti ja vie lukijan syvälle inhimillisen pahuuden ytimeen. Se on tarkoituskin, tuoda esiin suomalaisen urheiluhistorian traagisimmat ajat. Kupilasta on outoa, että tätä suurta tragediaa ei ole juuri käsitelty tutkimuksissa, vaikka historiankirjoissa ei ole muuten kirjoitettu mistään muusta yhtä paljon kuin vuoden 1918 tapahtumista.
Myös urheilun historiaa käsitteleviä teoksia on runsaasti saatavilla, mutta niissäkin urheilijoiden roolia sisällissodassa on sivuttu korkeintaan joillakin hajanaisilla maininnoilla.
”Aivan kuin urheiluhistorian syvin katastrofi olisi ollut joku dopingkäry tai jatkoaikatappio Ruotsille,” Kupila ihmettelee.
Toteutunut unelma
Itse asiassa Kupilan omakin kiinnostus sisällissodan urheilijoihin sai alkunsa sattumalta, kun hän oli etsimässä arkistoissa aineistoa muihin tutkimuksiinsa mutta törmäsi urheilijoiden kohtaloista kertoviin tarinoihin. Kiehtova aihe vei saman tien mennessään.
”Kun tajusin, että jostakin syystä juuri tästä aiheesta ei ole vielä tehty kirjaa, laitoin muut hommat sivuun ja päätin tehdä sen itse.”
Työstäessään kirjaa Kupila pääsi yhdistämään jälleen kaksi suurta intohimoaan – urheilun ja kirjoittamisen. Hän harrasti nuorena yleisurheilua ja pikajuoksua, ja vakituiset toimittajantyöt hän aloitti jo 1980-luvun lopulla. Mielessä muhi haave kirjan kirjoittamisesta, mutta unelma hautautui vuosikausiksi työ- ja perhekiireiden alle.
”Kunnes tajusin täyttäneeni jo 50 vuotta, ja oli viisainta alkaa tehdä asioita, jotka oli aikonut tehdä sitten joskus.”
Nyt ilmestynyt Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan (Minerva) on Kupilan toinen tietokirja, ja hän on ollut yhtenä tekijänä mukana myös kahdessa muussa teoksessa. Työn alla on lisäksi väitöskirja, jonka aiheena on urheilun rooli suomalaisen yhteiskunnan modernisaatiossa.
”Teen paljon kaikenlaista, mutta silti olen omimmillani silloin, kun hortoilen päämäärättä ajatuksissani ja näennäisen laiskana jossakin pisteen A ja B välimaastossa mutkitellen.”
Treenattua valiojoukkoa
Kupilan kirjaa varten tutkimasta aineistosta pulpahti esiin sekä aikansa tunnettuja urheiluvaikuttajia, olympiakävijöitä että SM-mitalisteja. Sotaan joutui myös moni lahjakas urheilun tulevaisuuden lupaus sekä oman paikkakuntansa urheiluseuroissa vaikuttanut taitaja. Heidän kohtalostaan ei juuri kukaan ole ollut aiemmin kiinnostunut.
Kupilan kokoaman aineiston perusteella sotaan osallistui noin 40 000 urheilijaa eli joka neljäs sotilas omasi jonkinlaisen urheilutaustan.
Urheilijat edustivat siinä mielessä sodan valiojoukkoa, että urheilutausta antoi hyvät valmiudet sotataitojen nopeaan oppimiseen. Useimmat urheilijat olivat lihaksikkaita ja huippuunsa treenattuja atleetteja, ja monissa urheilulajeissa oli opittu toimimaan joukkueena, mikä oli kasvattanut sodankäynnissä välttämätöntä paineensietokykyä ja voitontahtoa.
Koston kierre
Rautaisinkaan fyysinen kunto ei kuitenkaan pelastanut julmalta kohtalolta, jos joutui aseettomana vastatusten kiväärien ja pistimien kanssa. Näin kävi heti sodan alkupäivinä tammikuussa 1918, jolloin punaiset ampuivat silmittömässä väkivallanteossa neljätoista suojeluskuntalaista Kangasalla sijaitsevassa Suinulan kylässä.
”Verinen massa vavahteli, sätki, äännähteli tuskissaan ja kauhuissaan ja huokui kuolevien huokauksia aurinkoisen pakkaspäivän kuulaudessa”, Kupila kuvailee kirjassaan hyökkäyksen jälkeistä järkyttävää kauhunäkyä, jonka todistajana oli muun muassa Suomen parhaisiin pyöräilijöihin lukeutunut Jali Tuomi.
Tuomi selviytyi tulituksesta hengissä kuin ihmeen kaupalla ruumiskasan alle piiloutuneena mutta vakavasti haavoittuneena.
Suinulan verilöyly sysäsi liikkeelle leppymättömän koston kierteen. Rauhanomainen neuvottelu valkoisen ja punaisen osapuolen välillä oli verisen tapahtuman jälkeen mahdotonta, ja myös taistelevat urheilijat jakautuivat jyrkästi kahteen vastakkaiseen leiriin.
Vihapuhe lietsoi sotakiihkoa
Kupilan mukaan Suomessa vallitsi tuohon aikaan hyvin kireä ja tulehtunut ilmapiiri, ja valkoisten lehdistössä vellonut vihapuhe oli todella rajua. Monet urheilumiehet olivat teräviä sanankäyttäjinä, ja he villitsivät tappovimmaa omaa vihollistaan demonisoivilla puheillaan ja kirjoituksillaan.
Kirjallista hyökkäyssotaa julkisuudessa johtanut urheilulegenda Lauri ”Tahko” Pihkala nimitti punakaartilaisia julkisesti murhaajiksi, punarosvoiksi ja verihurtiksi, jotka olivat valmiita myymään vasta itsenäistyneen isänmaansa venäläisille.
Fanaattisena urheilumiehenä tunnetun Pihkalan motiiveja voi vain arvailla, kun hän sodan päättymisen jälkeen suunnitteli vankileirien punavangeille jumppaohjelman pakottaen nälkäkuoleman partaalla riutuvat miehet voimistelemaan.
Tahko Pihkala osasi aivopesun ja lietsoi lukemattomat nuoret miehet sellaiseen sotakiihkoon, että parikymppiset nuorukaiset syöksyivät keskelle kuulasuihkuja täydessä uskossa, että punaisten tappaminen oli isänmaallinen sankariteko.
Suoraan lyseon penkiltä sotaan lähti valkoisten riveissä myös kainuulaispoika Urho Kekkonen.
Lahjakas urheilija ja korkeushypyn tuleva Suomen mestari oli vasta 17-vuotias komentaessaan teloituskomppaniaa Haminassa. Kekkonen ei mielellään myöhemmin muistellut näitä sotaretkiä.
”Historian outo paradoksi on se, että kun Kekkonen 40 vuotta myöhemmin valittiin presidentiksi, hänestä tuli myös TUL:n (Suomen Työväen Urheiluliitto) kunniapuheenjohtaja,” Kupila huomauttaa.
Traumat jäivät käsittelemättä
Yksi sodan suurimmista häpeätahroista oli valkoisten maaliskuussa 1918 tekemä yllätyshyökkäys Kuhmossa sijaitsevaan Harmoisten kenttäsairaalaan. He lahtasivat siellä toistakymmentä avutonta uhria, osan vuoteisiinsa. Lisäksi kaksi hoitajaa tapettiin.
Pihkalan huhuttiin sekaantuneen murhiin, mutta hirmuteon tekijöistä ei ole vielä tähän päivään mennessäkään saatu varmuutta.
Kukaan ei joutunut aitoon vastuuseen valkoisten tekemistä sotarikoksista, koska vuodesta 1918 kerrottiin pitkään vain voittajien sankaritarinaa.
Myös urheiluväen keskinäinen vihanpito jatkui vielä pitkään sodan jälkeen. Koska keskusteluyhteyttä ei ollut, sodan aiheuttamia yhteisiä traumoja ja syyllisyydentunteita ei päästy purkamaan. Sen takia sota jätti suomalaiseen urheilukulttuuriin synkän jäljen vuosikymmeniksi eteenpäin.
Menestys pönkitti itsetuntoa
”Ikuiseksi arvoitukseksi jää, kuinka moni hieno urheilijatarina jäi 1920–1930-luvuilla toteutumatta – joko siksi, että urheilu-ura katkesi vuonna 1918 kuolemaan tai vammautumiseen, tai siksi, että sodan seurauksena revennyt urheilupoliittinen rajalinja sulki työläisurheilijoilta mahdollisuuden nousta kansainvälisesti näkyviin suurtekoihin,” Kupila harmittelee.
Traumaattisesta sisällissodasta huolimatta 1920-luvusta tuli suomalaisen urheilun voittoisa vuosikymmen.
Vaikka punaisten riveissä taistelleita urheilijoita ei hyväksytty olympiajoukkueeseen, Suomen maailmankartalle juossut Hannes Kolehmainen kiedottiin Antwerpenin vuoden 1920 kesäolympialaisissa työläistaustastaan huolimatta Suomen lippuun.
”Hän ei osallistunut sotaan ja jatkoi porvarien hallinnassa olevan SVUL:n (Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto) seurassa 1920-luvulla ja saattoi siksi osallistua olympialaisiin”, Kupila selventää.
Voittajan liputus viestitti halua näyttää maailmalle, kuinka tärkeä merkitys urheilulla oli suomalaisten itsetunnon ja identiteetin rakentajina itsenäisyytensä ensi askeleita ottaneessa maassa.
”Urheilumenestys toi suomalaisille tunteen, että olemme erityinen, aidosti muusta maailmasta esiin nouseva kansa.”
