Seura-lehden kolmipäiväiset suurajot ajettiin syksyllä 1953 – Kansainvälinen pyöräkilpailu veti maanteille eurooppalaisia pyöräilijöitäkin
Jännitystä oli ilmassa syyskuun alussa 70 vuotta sitten. Seura-lehden kolmipäiväiset suurajot lähestyivät. Itäisen ja kaakkoisen Suomen maanteillä ajaisi pian kilpaa kolmisenkymmentä huippuluokan pyöräilijää.
Kouvolan kauppalanjohtaja Erkki Tuuli johdatteli ajajajoukon Kouvolasta kolmannelle ja samalla viimeiselle etapille.
Varkauden kauppalasta polkaisi monikymmenpäinen ajajajoukko kohti Savonlinnaa lauantaiaamuna syyskuun 5. päivänä vuonna 1953. Oli ruotsalaisia, saksalaisia, tanskalaisia, belgialaisia ja hollantilaisia ja myös runsaasti suomalaisia polkijoita.
Polkupyörä oli sinänsä tuttu näky kauppalan kaduilla ja teillä, mutta suuren joukon lähtö ajamaan kilpaa oli jotakin uutta. Että poljettaisiin ensimmäisenä päivänä peräti 248 kilometriä? Siinä riitti ihmettelemistä niin Varkauden tehdassaleissa kuin turuilla ja toreillakin.
Paikallinen tietoviisas kirjastonhoitaja kertoili, kuinka jo kesällä 1893 leipuri Suonio ja kauppias Kortman olivat pyöräilleet reitin Kuopio–Jyväskylä–Tampere–Heinola–Mikkeli–Kuopio. Parivaljakko oli polkenut kahden ajoviikon aikana lähes 700 kilometriä. Eiväthän nämä nykyiset nyymannit, vorsplumit ja malmperit siis mitään ihmemiehiä olekaan. Eihän heidän urakkansa ole kuin 680 kilometriä…
Kananmuna ja kulaus mehua
Verryttelyvauhtia ajettiin ulos Varkauden keskustasta. Vaan pian tahti kiihtyi. Aikamoista haipakkaa ajoi porukka kohti Joroisia. Putkelti (eli polkien seisoen) piti kuitenkin miehen kuin miehen ajaa ylös Parkuinmäen parikilometrinen nousu. Ongelmitta ei päästy jatkossakaan.
Tuunaansalmen ja Punkasalmen siltalautojen väliset raot olivat niin suuret, että tulitikkuaski mahtui vaivatta niiden väliin. Satulasta oli noustava ja ylitettävä sillat juosten ja pyöriä kantaen.
Savonlinnan satamassa pyöräilijöitä odotti pakollinen ruokailutauko, aikaa vain viisi minuuttia. Kiirettä piti – ensin kädenselkämyksellä nenän alusta puhtaaksi, sitten raaka kananmuna suuhun, kulaus mehua ja vielä nopea puraisu voileivästä.
Punkaharjun ja Parikkalan välillä riitti rautateiden tasoylikäytäviä. Odottaa piti, jos ja kun puomi oli alhaalla ja paksua mustanharmaata savua tupruttava tavarajunan veturi lähestyi puhkuen ja huohottaen.
Vaan ei sekään kiusa vielä mitään. Parikkalan jälkeiset hiekkatiet olivat yhtä nousua ja laskua. Ja sinne oli salokylien väkeä kaukaakin rientänyt ihmettelemään. Olihan jo pelkästään yli kahdenkymmenen huolto- ja toimitsija-auton karavaani harvinainen näky.
Polkijoita alkoi helpottaa vasta, kun ensimmäisen ajopäivän päätepiste Imatra läheni. Vinhasti polkien ajoi kärkiryhmä yli Imatrankosken sillan. Koskea juoksutettaisiin vasta seuraavana päivänä. Sitä näytelmää saisivat pyöräilijät tulla seuraamaan joskus toiste.
”Huomio raato, huomio raato”
Kilpailua seurasi alusta loppuun myös Seuran toimittaja, joka raportoi näkemästään kansanomaisen leppeään tyyliin. Hänen mukaansa reitin varrella riitti sekä nuorta että vanhaa, naista ja miestä, pojankoltiaista ja tytönvesseliä.
Toisena ajopäivänä sunnuntaina arvioitiin reitin varrella olleen pitkästi yli 20 000 ihmistä. Silloin ajettiin Imatralta Lappeenrannan, Haminan ja Kotkan kautta Kouvolaan.
Joutsenossa supattelivat huivipäiset mummot kirkkoa edeltävän jyrkän ylämäen reunamilla. Jotenkin tuntui syntiseltä lähteä maallisten huvien perään. Kirkkoon sitä pitäisi mennä sanaa kuulemaan, ei pyöräpoikia katsomaan.
”Tuut sie vai et tuu?” ”Ka, ku mie en taia kehata…” ”Tuu ny!” ”En mie kehtaa, uso sie nyt!” ”No mie lähe sit yksin.” ”Älähän jos mie tulisi kuitenkii…”
Uutterasti metsästettiin taukopaikoilla kilpailijoiden nimikirjoituksia joko lehtiöihin, vihkoihin tai tupakka-askien kansiin. Jostakin syystä tavallisin tupakki oli pitkulaisen pahviaskin kätkemä pölli-Saimaa.
Kilpailijoita seurasivat edessä, perässä ja sivulla järjestysmiehet moottoripyörillä. Nuoria pärinäpoikia ei kuitenkaan ollut helppo saada pysymään loitommalla. Toisinaan joku innokas sunnuntaipyöräilijä ampaisi yrittämään, josko pysyisi kilpailijoiden vauhdissa.
Yleensä yritys katkesi kesken.
Kymmenkunta kilometriä ajajajoukon edellä kulki erityinen kaiutinauto, josta annettiin ihmisille tilannetiedotuksia – kuka johtaa, kuka kiristää vauhtia, kuka on keskeyttänyt.
Mutkaisilla ja kuoppaisilla maanteillä väijyivät monenlaiset vaarat. Välillä pyllähti mies pyörineen pellonojaan niin että turpeet sinkoilivat. Mitenkään harvinainen ei ollut käsiradion särähtelevä ilmoitus: ”Huomio Raato, huomio Raato, täällä Kilpa, täällä Kilpa. Mies nurin, nenä veressä, tulkaa noutamaan, kuitti.”
Raato oli kilpailijajoukon takana ajanut sairasauto.
Ja sekös väkeä nauratti
Jälleen kerran pysäytti rengasrikko hollantilaisen Piet van den Brekelin menon ennen Haminaa. Hänen oli yhtaikaa irrotettava sekä ulkorengas että sen sisään neulottu sisärengas. Ja sitten vain hartioiden ympärille henkseliksi kieputettu vararengas tilalle ja pumpulla ilmaa renkaaseen.
Seuran toimittajalta loksahti suu auki. Van den Brekel tarvitsi vain yhden pumpun painalluksen. Sekunnin se vei – ehkä kaksi. Ja jo oli mies jälleen satulassa ja jalat polkimilla. Suomalaisilla ei automaattisia paineilmapumppuja ollut, piti vain remputtaa käsipumpulla ilmaa renkaisiin. Ja siellä jossain menivät karkuun jo muut.
Rengasrikoissa eivät huoltajat saaneet kilpailijoita auttaa. Muuten kyllä olivat aina valmiina ja varpaillaan kannuineen ja kippoineen, jakoavaimineen ja rasvakuppeineen. Ja missä hätä oli suurin, sinne ilmaantuivat myös huoltoautot. Ne olivat ihmeellisiä häkkyröitä, joissa oli erinomaisia aine- ja esinevalikoimia alkaen nuppineuloista ja päätyen makeaan marjamehuun.
Juuri ennen Karhulan urheilukenttää meni nurin niin että kolisi Svea-mamman poika Sven Körberg. Hän hyppäsi nopeasti pystyyn ja alkoi pomppia pyörän lysäksi menneiden vanteiden päälle – yritti kaiketi saada niitä suoriksi.
Ja sekös väkeä nauratti.
Ruotsalaiset ajoivat Monark-pyörillä. Heille oli tehdas järjestänyt täydellisen huoltoauton, jonka katolla oli tilaa kymmenkunnalle varapyörälle. Se oli ”kuin jonkinlainen tuntosarvilla varustettu emo, joka ilmaantui aina sinne missä sitä tarvittiin”. Kun joku Monark-mies polki pysähdyspaikalle, hänet suorastaan kannettiin ruoan ääreen, hellittiin ja paijattiin.
Toisen ajopäivän jälkeen kilpailun kärjessä olikin ruotsalainen ässätrio: Martin Sjökvist, Roland Ströhm ja Harry Svedin.
Pikkupoikien into
Pikkupojat olivat intoa täynnä viimeisen ajopäivän alkutunneilla. ”Saat nähä että Nyymanni tulee ykkösenä.” ”Ei tuuku sakemanni!” ”Mie arvaan sitä ruottalaista…”
Reitti kulki Kouvolasta Porvooseen ja sieltä Tuusulan kautta Mäntsälään. Jännäämistä riitti pojilla erityisesti, kun maalikaupunki Lahti lähestyi.
Aikuiset katsojat heittelivät tien reunalta mielipiteitä kuin olisivat olleet jo parempiakin asiantuntijoita. ”Reiska se vain hakkaa halkoja…”, kuului väkijoukosta, kun joku kilpailija heilutti ajaessaan liikaa hartioitaan. Ja kun jonkun vauhti alkoi hiipua, todettiin yhteen ääneen, että ”nyt pitäisi pistää tuumia lisää”. Ja sehän tietysti tarkoitti ketjun vaihtamista pykälää suuremmalle rattaalle.
Porvoon jälkeen Nyymanni eli Paul Nyman oli enää parisen minuuttia kokonaiskilvan johtajan perässä. Kukaan muista suomalaisista ei kuitenkaan uhrautunut ja lähtenyt vetämään Nymania kohti kärkeä. Jokainen junnasi vain omissa tuumissaan, kyttäili ja kärkkyi ennen Lahtea.
Voiton vei odotetusti Monark-polkupyörätehtaiden konepiirtäjä Martin Sjökvist. Paul Nyman oli kilvan neljäs ja sai Seuran lahjoittaman arvokkaan kiertopalkintopokaalin. Vaan saipa vielä kaupan päälle pienikokoisen poikien polkupyörän, jolla kierteli ympyrää päättäjäisissä ravintola Seurahuoneen keskilattialla.
Yhtä ja toista suuri yleisö Paul Nymanista tiesi. Olihan tamperelaisen Kone ja Terä -tehtaan viilari vuotta aikaisemmin kilpaillut Helsingin olympiakisojen maantieajossa. Harvempi kuitenkin oli kuullut, mikä oli eräs Paul Nymanin kovan kunnon salaisuus:
Polki aina lauantain lyhyen työpäivän jälkeen Tampereelta Helsinkiin ja sunnuntaina takaisin. Kaikkine mutkineen reissusta kertyi hieman runsaat 400 kilometriä. Vaan tokihan se oli vaivan väärtti, kun sai olla viikonvaihteen rakkaan naisystävänsä hellittävänä.
Lähteet: Seuran vuoden 1953 numerot 33, 35, 37 ja 38 sekä Pikajalka-lehti 2/2006.
