Tuusulan palvelukorttelissa yhdistyvät ikäihmisten hoivakoti, lasten varhaiskasvatus sekä koirien päiväkoti – ”Perusajatuksemme on yhteisöllisyys”
Tuusulassa vanhusten hoivakodin korttelissa hoidetaan myös lapsia ja koiria. Spontaaneja kohtaamisia tulee päivittäin. Se sopii koirarakkaalle Ralf Öhmanille, jonka mielestä lapset ovat tulevaisuus.
Sukupolvet kohtaavat. Eskarilaiset Jasmine (vas.) ja Isla näyttävät Ralf Öhmanille piirroksia ja kuvia planeetoista. Taustalla Raija Sumiloff ja Sirpa Koivikko.
Hoitokoti Isokarhu on saanut vieraan. Vili-vanhuksen häntä vispaa vimmatusti. Iäkäs beagle kulkee hihnassa hoitokodin käytävällä ja löytää ties mitä kiinnostavia hajuja. Vanha rouva istuu paikoillaan pöydän ääressä eikä puhu, mutta silmiin syttyvät tähdet, kun hän näkee koiran. Hän kurkottaa ja taputtaa Vilin kaulaa.
Vili on vakiovieras täällä Norlandia Caren hoivakoti Isokarhussa ja tuttu myös hoivakodin asukkaalle Ralf Öhmanille, 72, joka tulee pyörätuolinsa kanssa paikalle. Vili käy uteliaana nuuhkaisemassa Ralfin menopeliä.
”Olen koiraihminen päästä varpaisiin. Tykkään koirista ihan saakelisti. Minulla oli itselläni hurjimpaan aikaan kolme koiraa, kaksi kissaa ja kuusi kesyä rottaa”, Ralf kertoo.
Koirarakas Ralf asuu oikeassa paikassa, sillä Isokarhun sisäpihalla on koirien päiväkoti. Siellä hoidetaan lemmikkejä omistajien ollessa töissä. Vili ja muut koirat ilahduttavat läsnäolollaan hoivakodin asukkaita.
Yhteisöllisyyttä ja iloa
Ennen Ralfin ja Vilin kohtaamista on ehtinyt tapahtua ainakin seuraavaa: Ralf heräsi viiden maissa kuten tavallista ja pyöri sängyssä kahdeksaan, jolloin pääsi aamupalalle. Tarjolla oli puuroa, voileipiä, kananmunia, mehua ja kahvia tai teetä. Ralf söi neljän viljan puuroa ja kolme keitettyä kananmunaa.
Ruokailutilan isot ikkunat avautuvat rakennuksen sisäpihalle. Jos huomasi vilkaista ulos, saattoi nähdä, miten värikkäisiin haalareihin ja pipoihin pukeutuneet lapset taivuttelivat aikuisen johdolla käsiään maahan. Siellä taisi olla menossa aamujumppa.
Korttelissa hoidetaan myös lapsia. Päiväkoti Pikkukarhu on samassa rakennuksessa hoivakoti Isokarhun kanssa – vain lasiovet erottavat sukupolvet toisistaan.
Tuusulan palvelukorttelin sisäpihan toisella puolella on myös yhteisöasumista tarjoava palvelutalo. Siellä asuu ikäihmisiä, jotka eivät vielä tarvitse ympärivuorokautista hoivaa.
”Perusajatuksemme on yhteisöllisyys. Yhdistämällä ikäihmisten hoivakodit ja palveluasumisen, lasten varhaiskasvatuksen sekä koirien päiväkodit samaan palvelukortteliin saamme luotua erilaisia mahdollisuuksia kohtaamisiin – spontaaneihin ja järjestettyihin”, summaa Isokarhun yksikön johtaja Emmi Kopra.
Vastaava palvelukortteli on Helsingin Malminkartanossa. Malli on käytössä myös Kuopiossa, mutta siellä ei ole vielä koirapäiväkotia.
Vanhusten ja lasten yhteisolosta hyötyvät kaikki, sanoo yliopistolehtori Tuulikki Ukkonen-Mikkola, joka on tutkinut sukupolvien kohtaamista palvelukeskuksessa.
”Lapset pääsevät näkemään moninaisuutta. He saavat vanhuksilta hyväksyntää ja rakastavaa katsetta. Vanhuksille lapset tuovat puolestaan iloa, toivoa ja jatkuvuuden tunnetta. Myös henkilökunta hyötyy. Malli tuo työhön uusia mahdollisuuksia ja sisältöjä.”
Hyödyistä huolimatta vanhusten ja lasten yhteiseloa yhdistäviä hoitopaikkoja on Suomessa vain kourallinen – viidestä kymmeneen, Ukkonen-Mikkola arvelee.
Hän sanoo, että myös eläinten läsnäolo on aivan ihana ajatus. Tutkimuksista tiedetään, että eläimen läsnäolo rauhoittaa, aktivoi ja tuo iloa ihmisille.
Hoitokoti Isokarhu sai stadilaisesta asukkaan Tuusulaan
”Tuusulaan! Ei perkele! Minä – vanha stadilainen? Sehän on niin kaukana, etteivät sukulaiset pääse edes katsomaan. Eväät pitää ainakin ottaa mukaan.”
Näin puuskahti Ralf, kun hänet hänen omien sanojensa mukaan huijattiin Isokarhuun muka tutustumaan ja sitten vielä jäämään. Ralf oli ollut pitkään Peijaksen sairaalassa osastolla, ja hänelle piti löytää palveluasunto. Kotiin hän ei voinut enää palata, sillä hän tarvitsi apua lääkkeiden ja pyörätuolin kanssa, eikä vaimosta ollut häntä hoitamaan. Ralfin toinen jalka on amputoitu diabeteksen aiheuttamien lisäsairauksien vuoksi kuutisen vuotta sitten.
Kun Ralf sitten asettui uutuuttaan hohtavaan huoneeseen ja alkoi tutustua Isokarhun meininkiin, hän ei enää haikaillut pois. Siitä on nyt kolme ja puoli vuotta.
”Olen ollut helkutin tyytyväinen täällä asumiseen. Ihan ehdottomasti paras paikka, jossa olen ollut. Tämä on niin kodinomainen ja pieni. Asukkaita on vain 25. Hoitajilla on aikaa kuunnella, asiat sujuvat eikä tarvitse maailman tappiin odotella.”
Ralfin huone on hänen näköisensä. Seinillä on taidetta, hyllyssä muun muassa Jörn Donnerin, Vesa-Matti Loirin ja Ralfin suosikin Juicen elämäkerrat, yöpöydällä uusvanha putkiradio. Sängyn yläpuolella roikkuu pehmoapina Affe. Se on saanut nimensä Ralfilta, jota on kutsuttu pikkupojasta asti Affeksi. Apinankuva koristaa myös Ralfin huoneen ovea.
Ralfilla on huoneessaan myös kyniä ja pensseleitä piirtämistä varten. Kauppamatkustajana ja rakennuksilla työskennellyt mies on aikoinaan tehnyt myös grafiikkaa. Viime vuosina piirtäminen on jäänyt vähemmälle. Käden hienosäätö ei oikein enää pelaa.
”Käsialastakin on tullut niin karseaa, että pitää viedä allekirjoitus apteekkiin tulkittavaksi.”
Katkenneet yhteydet
Tiiminvetäjä Darja Krainova työntää Ralfin ulos, jossa odottelevatkin jo Kontiot. He kuuluvat päiväkodin 3–5-vuotiaiden lasten ryhmään. Ohjelmassa on kävelylenkki puistossa. Raaka viima puhaltaa yli keväänruskean maiseman, mutta lapset tallustelevat tyytyväisinä käsi kiinni retkinarussa.
Lapset tapittavat Ralfia uteliaina. Ralfin mukaan pienet lapset vierastavat häntä pyörätuolin ja puuttuvan jalan takia.
Ralfilla on itsellään neljä lastenlasta, mutta hän ei näe heitä, sillä Ralfilla ja hänen pojillaan, lasten isillä, ei ole yhteyttä. Tytär käy katsomassa Ralfia silloin tällöin, mutta syytä poikien poissaoloon hän ei tiedä.
”En ole mielestäni tehnyt mitään pahaa tai väärää. Mutta jokin syy heillä kai on.”
Surettaako se?
”Ei se nyt sureta, mutta ottaa kuuppaan. Erityisesti siksi, että kun erosin poikien äidistä, he jäivät minulle. Minusta tuli yksinhuoltajaisä, ja mielestäni hoidin sen pestin ihan hyvin.”
Päiviin tuo iloa se, että Ralf saa seurata lasten elämää. Hän nauttii nähdessään, että Suomeen kasvaa uusia ihmisiä.
Kävelylenkin päätteeksi hyvästellään lapset, ja Darja työntää Ralfin vielä koirapäiväkodin pihalle. Ulos kirmaa labradoodle Sepe, joka on äärimmäisen ihmisrakas. Se touhottaa ympäriinsä mutta rauhoittuu lopulta niin, että Ralf saa rapsutettua sen niskaa.
Eläintenhoitajan sylissä ulos tulee myös kääpiömäyräkoira Mauno, joka on ollut hoitopaikassa vasta muutaman kerran. Se tarkkailee ympäristöään aran ja varautuneen oloisena.
Ruokaa koko porukalle
Aah Lazzarella, sait aikaa odotella, haihtui oottaen kevätpäivät, portiltas pois jo pojat jäivät, ehkä sä silloin kaipasit ystävää, kuuluu Laila Kinnusen ihana ääni hoivakodin oleskelutilassa. Isolla näytöllä pyörivät mustavalkoiset nostalgiakuvat.
Laulua lukuun ottamatta on hiljaista. Tuoleissa tai pyörätuoleissa istuvat asukkaat katselevat vaihtuvia kuvia ruudulla, joku nuokkuu. Hoitaja on kyykistynyt erään rouvan viereen ja silittää tämän käsivartta.
Keittiöstä leijailee herkullinen ruoan tuoksu. Lounaaksi on lihapullia ja perunamuusia, jälkiruoaksi suussa sulavaa marjapiirakkaa. Hoitajat auttavat asukkaita pöytien ääreen syömään.
Ralf asettuu omalle paikalleen pöydän päähän. Hänellä ei ole ruoastakaan nokan koputtamista, päinvastoin.
”Ruoka on uskomattoman hyvää. Maukasta ja pehmeää, koska minun asuinkaverini ovat pääsääntöisesti hampaattomia.”
Ralf on niitä harvoja hoivakodin asukkaita, jolla ei ole muistisairautta ja joka pystyy kommunikoimaan sujuvasti. Ralf naurahtaa, että keskustelu on sitä, että hän pölisee ja kaveri ei sano mitään.
”Pidän pitkiä monologeja. Onneksi voin jutella henkilökunnan kanssa ja kiusata heitä”, hän virnistää.
Lounas on juuri lopuillaan, kun tila tulvahtaa yhtäkkiä täyteen elämää. Ryhmä esikoululaisia tulee omalta puoleltaan hoivan puolelle leikkimään. Yksi lapsista vilkuttaa Isokarhun yksikön johtajalle Emmille ja huutaa ”Hei hei äiti!”. Hän on Emmin Isla-tytär, eskarilainen hänkin.
Lapset kylässä
Hoivakodin oleskelutilaan pölähtänyt lapsiparvi sähköistää tunnelman. He tutkivat yhdessä lastenohjaajan kanssa avaruutta mukanaan läppäri ja piirroksia planeetoista.
”Pluto on kääpiöplaneetta. Saturnus on kaasuplaneetta”, selittää eräs lapsista.
”Mä tykkään vaan vähän Saturnuksesta”, sanoo toinen.
Kaksi tenavaa alkaa pimputtaa lahjoituksena saatua pianoa, ja yksi eskarilainen keinuu vimmatusti nojatuolissa, jossa on keinujalat.
Puhumaton vanha rouva katselee lapsia silmät loistaen ja vilkuttaa välillä. Pyörätuolissa istuva Sirpa Koivikko seuraa myös tilannetta kiinnostuneena.
”On kiva nähdä lapsia. Minulla on vain nelikymmenvuotias poika, ei lapsenlapsia. Tulee sellainen olo, että nämä lapset voisivat olla omiani. Mutta kyllä he sitten huomaavat, että joku vanha akka tuossa vaan on.”
Eräs poika katselee kiinteästi Ralfia.
”Miksi sinulla ei ole toista jalkaa?” hän kysyy.
”Sokerirotta söi sen”, vastaa Ralf.
Vierailu alkaa olla lopuillaan. Lapset keräävät pehmolelunsa, kynänsä, penaalinsa ja piirroksensa ja hihkaisevat heipat: Kiitos kyläilystä, vanhukset!
Kesää odotellessa
Keskiviikkoisin kokoontuu Karhukopla, Isokarhun asukaskokous, jossa käydään läpi viikon asioita, suunnitellaan tulevaa, mietitään kehitysideoita ja puuhastellaan yhdessä.
Tänään paikalla on seitsemän asukasta ja henkilöstövalmentaja Jennika Keitamo. Tuolta kiiruhtaa vielä iltavuoroon saapunut hoitaja Jani Talvensaari.
”Mitä kanttori?” kysyy Ralf.
”Mitä pastori?” vastaa Jani.
Jennikan johdolla aletaan suunnitella kesän Norlandia Isokarhu -festivaalia. Tänään on päätettävä myös, mitä istutetaan pihan kasvatuslaatikoihin.
”Tomaattia, perunoita, sipulia, basilikaa, persiljaa, ruohosipulia, tilliä ja kukkia tietysti. Siinäkö se olisi”, Jennika kyselee.
Kun kesä saapuu, lasten ja vanhusten väliset spontaanit kohtaamiset moninkertaistuvat kesäkeittiössä ja puutarhassa.
”Me näytämme lapsille, millaista on olla vanha. Lapset muistuttavat meitä omasta lapsuudestamme. He ovat tulevaisuus ja elämän suola”, sanoo Ralf.