Vapaus kutsuu! Lue vapauden tunteista kirjailijan, para-pyöräilijän ja omaishoitajan arjessa

Jaa artikkeliTilaa Seura
Vauhti ja vaihtuvat maisemat saavat Harri ­Sopasen liikkumaan lähes joka päivä.
Vauhti ja vaihtuvat maisemat saavat Harri ­Sopasen liikkumaan lähes joka päivä. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia
Mikä yhdistää kesän alkua, Suvivirttä ja laitumelle kirmaavia eläimiä? Huikaiseva vapauden tunne. Mutta missä ja miten me aikuiset koemme sen tunteen? Neliraajahalvaantunut pyöräilijä, omaishoitaja ja tutkimusmatkaileva kirjailija kertovat vapaudestaan.

Milloin viimeksi koit olevasi vapaa ja riemuitsit vapauden tunteista? Niin kuin hahtuva tuulessa, tai niin kuin lapsena, kun kuumasta luokasta pääsi vihdoin lomalle, ja koko kesän vihreys ympärillä huusi vapautta.

Espoolaiselle Harri Sopaselle vapaus on ennen kaikkea kuiva pyörätie ja vaihtuvat maisemat. Pyörälenkki saattaa viedä parikymmenen kilometrin päähän, joskus pidemmälle. Välillä mittariin kertyy kilometrejä satakin, mutta pituus riippuu aina säästä, kunnosta ja päivän tavotteista.

Vaikka Sopasella on allaan polkupyörä, hän ei polje sitä jaloillaan, vaan käsillään, tarkemmin määritellen kyynerpäillään, sillä hänen sormissaan ei ole tuntoa.

Käsipyörä on Sopasen alla siksi, että hän neliraajahalvaantui 28 vuotta sitten auto-onnettomuudessa. Nuori mies halusi tuolloin kuitenkin liikkua. Pari vuotta onnettomuutensa ja lajikokeilujen jälkeen Sopanen kiinnostui käsipyöräilystä.

Hän alkoi treenata. Ensin lyhyempiä lenkkejä, hiljalleen pidempiä. Se viehätti. Hän alkoi kilpailla ja treenata yhä enemmän. Ei pakosta, vaan siksi, että hänellä oli siihen mahdollisuus, vapaus polkea.

”Oikeastaan parasta, mitä pyöräillessä saavutan, on juuri se vapauden tunne. Pystyn menemään, minne haluan, määrään itse lenkistäni, ilman apukäsiä.”

Harri Sopanen pitelee polkimia käsissään, ­mutta liike lähtee ­kyynärvarsista.

Harri Sopanen pitelee polkimia käsissään, ­mutta liike lähtee ­kyynärvarsista. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia

Mitä on vapaus?

Mutta mistä ihmeessä edes puhumme, kuin puhumme vapaudesta?

Vapaudesta ja sen kokemisesta on keskusteltu läpi historian. Se on myös keskeisimpiä ihmisoikeuk­siamme, tunne itsemääräämisoikeudesta, jota näin korona-aikana lähes jokainen meistä on joutunut enemmän tai vähemmän pohtimaan – ja myös rajoittamaan.

Silti, jos kysyisimme summanmutikassa vaikkapa sadalta suomalaiselta, mitä he pitävät vapautena, vastauk­set vaihtelisivat laidasta laitaan. Yksi mainitsisi sananvapauden, toinen yrittäjyyden, kolmas vapauden toteuttaa itseään.

Suomalaiset kokevat kuitenkin olevansa vapaita, vapaampia kuin monet muut kansat, se selviää sosiologi Ruut Veenhovenin ja hänen kollegansa Gaël Brulénin julkaisemasta tutkimuksesta Psychology of Well-Being -tiedelehdessä.

Veenhoven ja Brulén vertailivat muun muassa onnellisuuden ja vapauden kokemuksia suomalaisten ja ranskalaisten parissa ja huomasivat, että suomalaiset pärjäsivät mainiosti. Tutkijat erittelivät vapauden – ja erityisesti sitä rajoittavat tekijät – kolmeen eri lajiin.

Ensinnäkin vapauden kokemiseen vaikuttavat itsetunto ja toisten mielipiteiden myötäily. Toiseksi vapautta lisäävät tai rajaavat taloudelliset, poliittiset ja oman elämän henkilökohtaiset mahdollisuudet.

Kolmanneksi myös vapauden kokemisessa on eroja, ja siihen tutkijat näkivät yhdeksi määrääväksi syyksi sen, millaiseen kulttuuriin meistä kukin kasvaa. Suomalaisen kulttuurin tutkijat näkivät selvästi vapautta ja sen kokemusta arvostavana.

Suomalaisessa kulttuurissa arvostetaan sitä, että ihminen kun haluaa lopulta itse päättää asioistaan.

Pyöräily on vienyt Sopasen eri puolille maailmaa.

Pyöräily on vienyt Sopasen eri puolille maailmaa. ”En usko, että ilman tätä harrastusta olisin polkenut vaikkapa Etelä-Afrikassa.” Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia

Harri Sopanen on kiertänyt pyörän kanssa maailmalla

Niin myös Harri Sopanen. Arjessa hän on hyvin paljon riippuvainen muista, lähimmäisistään tai avustajistaan. Hän tarvitsee omia hetkiään.

”Kyllä muiden avun varassa oleminen ottaa joka päivä päähän. Joku on joskus todennut, että liikuntarajoitteisiin ei koskaan totu, niihin vain sopeutuu.”

Mutta kun avustaja on auttanut Sopasen pyörän päälle, lähes täydelliseen vaaka-asentoon, hän voi itse päättää, minne lähtee. Hän ajelee pitkälti pyöräteitä, ja alamäissä vauhti voi nousta yli 40 kilometriin tunnissa.

”Kun pysähtyy lenkillä merenrantaan katselemaan lokkien liitelyä ja aurinko paistaa, niin onhan siinä sellainen ihan mahtava vapauden tunne.”

Pyörän kanssa Sopanen on kiertänyt myös maailmaa. Hän on käynyt kisa- ja treenimatkoilla, nähnyt paikkoja, joihin hän ei ehkä onnettomuutta edeltävässä elämässään ja työssään roskakuskina olisi välttämättä tullut lähteneeksi. Matkat, kisaelämä ja kurinalainen harjoittelu ovat laajentaneet hänen maailmaansa ja näkemystään elämästä.

”Kun pysähtyy lenkillä merenrantaan katselemaan lokkien liitelyä, niin onhan siinä mahtava vapauden tunne.” – Harri Sopanen

Silti vapautta on erityisesti pienet hetket arjessa, kun elämä on kirjaimellisesti hallinnassa.

”Tyttäreni oli vasta pieni vauva, kun halvaannuin. Oli mahtava tunne, kun tytär oli parivuotias ja pääsin ensimmäistä kertaa ohjaustehostetulla autolla viemään hänet Mc Donaldsin autokaistalle ja sain tilata meille ateriat. Silloin koin olevani itsenäinen ja vapaa.”

Jos sää on hyvä, Harri Sopanen polkee vaikka sata kilometriä.

Jos sää on hyvä, Harri Sopanen polkee vaikka sata kilometriä. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia

Vapaus valita tärkeää

Kuinka monta ovea minulle on avoinna? Ja olenko vapaa, jos ne ovat kaikki sulkeutuvat?

Näemme vapauden usein niin, että että olemme joko vankeja tai vapaita, ovet ovat kiinni tai auki. Mutta voiko ihminen, jonka vapaus on vaikka osittain rajoitettu, kokea olevansa vapaa?

Filosofi Frank Martela on tuoreessa kirjassaan Elämän tarkoitus sitä mieltä, että kaikkein rajoittavimmissakin ympäristöissä on meillä on hallussamme vapauden siemen, vapaus valita, miten reagoimme tilanteeseen.

”Jos onnen ja merkityksen tunne riippuu ulkoisista olosuhteista, se on väistämättä hauras, koska emme voi hallita ulkomaailmaa”, Martela kirjoittaa.

Vapautta eivät siis seinät välttämättä rajoita.

Samaa mieltä on Anja Rautiola. Hän kokee olevansa vapaa.

Lapinjärvellä asuva Rautiola on ollut viimeiset seitsemän vuotta, miehensä laajan aivoinfarktin jälkeen, omaishoitaja. Nyt, korona-aikana elämä on aika lailla siirtynyt neljän seinän sisälle, ja kaventunut kahdestaan oleiluksi. Rautiola auttaa miestään kaikissa arjen askareissa.

Normaalioloissa mies käy viikottain päivätoiminnassa, jolloin Rau­tiolalla on omaa aikaa, vapautta.

Omaa aikaa on, kun Anja Rautiola pääsee jumppa- tai tanssitunnille tai kun hän syventyy vaikkapa historialliseen romaaniin, niin kuin viimeksi lukupiirissä käsiteltyyn Sally Salmisen Katrinaan, joka oli omalla tavallaan hyvin vapaa ja itsenäinen nainen vieraassa ympäristössä.

”Olen hyvä keskittyämään, saatan uppoutua johonkin kirjaan vaikkapa silloin, kun mieheni katsoo keskipäivän Suomi-filmiä televisiosta.”

Liikunta auttaa jaksamaan fyysisesti raskasta omaishoidon arkea, mutta se on Anja Rautiolalle myös henkireikä.

Liikunta auttaa jaksamaan fyysisesti raskasta omaishoidon arkea, mutta se on Anja Rautiolalle myös henkireikä. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia

Vapauden tunne asennekysymys

Anja Rautiola myöntää, että hänen vapauden tunteeseensa on myös asennekysymys. Hän haluaa kiinnostua seinien ulkopuolisesta maailmasta ja olla kontaktissa muihin.

Nyt, kun sosiaaliset kontaktit ovat kontreettisesti olleet kortilla, hän on ollut kirjapiirissä netin välityksellä, ja omaishoidon vertaistuenkin tapaamiset on pidetty Teams-kokouksina.

”Mieheni on vielä sen verran hyväkuntoinen, että pärjäämme, mutta monen omaishoitajan vähäisenkin vapauden tunteet ja siten voimavarat ovat olleet viime aikoina tosi tiukilla. Olen todella huolissani monen jaksamisesta.”

Myös Rautiola myöntää kaipaavansa ulkomaailmaa, jumppia ja ihmisiä. Miehen kanssa ulkoilu on koronan aikana vähentynyt, sillä puoliso ei oikein jaksaisi pukemisjuttuja, etenkin, kun ei ole mitään näkyvää syytä tai päämäärää uloslähtemiseen.

”Onneksi kevään etenemisen seuraaminen ja sähkömopo ovat nyt vähän motivoineet ulos lähtöä. Olemme myös käynnistämässä omaishoitajien puistojumpat. Otamme sinne omaisemme mukaan ja osallistumme kaikki sen, minkä pystymme. Se tuo elämään taas uudenlaista vapautta.”

Lukuhetki kesken päivän on Anja Rautiolalle tapa sukeltaa muihin maailmoihin.

Lukuhetki kesken päivän on Anja Rautiolalle tapa sukeltaa muihin maailmoihin. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia

Itsenäisyys tuo vapautta

Mutta miksi suomalaiset kokevat olevansa niin vapaita?

Verhoovenin ja Bruelin ranskalaisten ja suomalaisten vapauskokemuksia vertailevassa tutkimuksessa nousi esiin vielä pari mielenkiintoista seikkaa. Vapauden tunteen kokemista voi selittää nimittäin myös kasvatukselliset erot, niin kuin se, että suomalainen koululaitos on yksilön vapautta kunnioittavampi kuin ranskalaisten.

Meillä kasvatuksessa myös tuetaan lapsen ja yksilön omaa autonomiaa enemmän kuin monissa muissa kulttuureissa.

Frank Martelan mukaan yksilön itsenäisyyden rajoitteet ovat ennen kaikkea sosiaalisia. Mitä enemmän kouluissa, perheissä, työpaikoilla ja asuinyhteisöissä tuetaan yksilön itsenäisyyttä, hänen autonimiaansa, sen paremmin hän voi myös toteuttaa itseään.

Kirjailija Maarit Verronen on pohtinut elämässään ja tuotannossaan vapauden rajoja ja edellytyksiä. Hänelle pahinta vapauden riistoa on sellainen, kun oletetaan ihmisestä, usein jonkin arkipäiväisen seikan takia jotain – ja sitten häntä kohdellaan sen mukaisesti, välittämättä ­ottaa selvää, millainen hän todella on.

Hän on törmännyt tähän itsekin nuorempana jonkin verran.

”Olin kiltti lapsi ja tein aika lailla asiat niin, ettei niistä ollut huomautettavaa. Aikuisena kuitenkin käsittelin tätä oman vapauden löytämistä ja itseni toteuttamista sitten erityisesti novellikokoelmassani Luotettava ohikulkija.”

Helsinkiläisenä Maarit Verronen tykkää kulkea joutomailla ja rakenteilla olevilla alueilla ja seurata niiden muutoksia.

Helsinkiläisenä Maarit Verronen tykkää kulkea joutomailla ja rakenteilla olevilla alueilla ja seurata niiden muutoksia. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia

Tähtitieteilijästä tuli vapaa kirjailija

Maarit Verronen opiskeli tähtitieteilijäksi, mutta aika pian hän irrottautui vapaaksi kirjailijaksi. Hän on pyrkinyt koko aikuiselämänsä elämään omannäköistään elämää, jossa hän haluaa tutkia erityisesti sitä, miten maailma toimii. Nämä tutkimukset ovat muovanneet hänestä eräänlaisen tutkimusmatkailijan.

Hän on kiertänyt saaria Islannista Uuteen-Seelantiin. Hän on patikoinut ja nukkunut teltassa lukemattomia reissuja, pisimmillään kuukauden yhteen soittoon.

Hän on harrastanut erikoisia, mieltä inspiroivia kohteita, kuten käynyt katsomassa kaikki maailman siivetönruokki-linnut. Se on vienyt hänet Venäjälle, Irlantiin, Saksaan ja Islantiin. Siivetönruokki on sukupuuttoon kuollut laji, joten kaikki olemassa olevat linnut ovat täytettyjä.

Sen lisäksi hän on bongannut satoja sähkömuuntajia, liikenneympyröitä ja kiertänyt puhallettavalla kumikanootilla Uudenmaan jokia.

”Näistä retkistä jotain aina siirtyy kirjoihini, mutta en etukäteen tiedä, että mitä. Saatan kerätä materiaalia pitkäänkin, ennen kuin siitä alkaa muodostua kirja. Yritän saada kirjantekemisen näin muistuttamaan mahdollisimman pitkälle muuta kuin työntekoa”, Verronen toteaa.

Maarit Verronen tutkii lähiympäristöään ja liikkuu paljon luonnossa kävellen. Niin hän on vapaa monista rajoituksista.

Maarit Verronen tutkii lähiympäristöään ja liikkuu paljon luonnossa kävellen. Niin hän on vapaa monista rajoituksista. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia

Riippumaton, ei itsekäs

Maarit Verronen muistaa edelleen erään sukulaisen lauseen vuosikymmenten takaa: Sitä pitää olla niin kuin ruukataan.

Verronen ei ole noudattanut kehotusta.

”On surullista nähdä, kuinka jotkut ihmiset jäävät kiinni siihen, että elävät elämää, jollaiseksi olettavat muiden sen haluavan olla.”

Verronen elää yksin, hänellä ei ole kovin kiveenhakattuja työaikoja eikä visioita kesä- tai talvilomista. Hän kirjoittaa aika lailla öisin ja lähtee reissuun, kun tulee sellainen tunne. Edellisenä viikonloppuna hän on matkustanut linja-autolla Äänekoskelle, jossa hän on bongannut muutaman liikenneympyrän, ja matkanut sitten yhden yön takaisin kotiin Helsinkiin.

”On surullista nähdä, kuinka jotkut elävät elämää, jollaiseksi olettavat muiden sen haluavan olla.” – Maarit Verronen

”Minulla on ajokortti, mutta matkanteko olisi autolla näillä reissuilla jotenkin liian tylsää ja helppoa. Liftaan tai käytän julkisia, loppumatkat kävelen.”

Äänekoskellakin kilometrejä kertyi yli kolmekymmentä ja pari yötä piti tasata reissusta kertyneitä univelkoja.

Verronen ei edes äkkiseltään muista, milloin hän olisi joutunut viimeksi jotenkin rajoittamaan vapauttaan.

Maarit Verroselle vapaus on erityisesti sitä, että hän saa elää omannäköistään elämää.

Maarit Verroselle vapaus on erityisesti sitä, että hän saa elää omannäköistään elämää. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia

Vapaus ei ole sitä, että astutaan toisten varpaille

”Tosin kirjailijan vapauttani vähän yritettiin muutama vuosi sitten rajoittaa. Silloin pitkäaikainen kustantajani olisi toivonut, että kirjoittaisin toisenlaisia tekstejä, jotain hassua tai kauhua, niin he sen ilmaisivat.”

Maarit Verronen myöntää järkyttyneensä, sillä hän oli ajatellut, että kustantamo, jos mikä tukee kirjailijan vapautta ilmaista itseään. Niin hän vaihtoi kustantamoa ja on taas tyytyväinen tilanteeseensa.

Verronen ei haaveile mistään suuresta, eikä pidä kiinni uppiniskaisesti omasta elämäntavastaan. Hän muuttaa rytmiään ja työskentelyaikojaan, jos siihen on tarve.

Sellaiset tarpeet on tunnistettava, sillä vapaus loppuu Verrosen mielestä siihen, mistä alkaa oman nyrkin jälkeen toisen nenä. Vapaus ei ole sitä, että astutaan toisten varpaille tai jätetään muut huomioimatta.

Samaa mieltä on Frank Martela kirjassaan. Vapauteen vaadittava itsenäisyys sekoitetaan helposti yksilökekseisyyteen. Silti hänestä tutkimuksetkin osoittavat, että itsenäisyyttä tarvitaan kaikissa kulttuureissa. Vain niin ihminen voi olla osa yhteisöä – ja silti vapaa.

Lue myös: Euron talosta koti Pöllökartanon osuuskunnalle – Idean äiti Leena Ilmola yhteisön arjesta: ”Toisten perään katsominen ei tarkoita hoivaamista – täällä on turvallista, kukaan ei jää yksin”

X