Äiti maaherra Hannele Pokka seikkaili villissä idässä: ampui karhua Vologdassa, tihkui maitoa Murmanskissa, eksyi lumipyryyn Komissa
Hannele Pokka palaa tuoreessa kirjassaan aikaan, jolloin Venäjä oli auki, mutta raitis naismaaherra vielä outo ilmestys.
Hannele Pokan kaulakoru on lahja Siperiasta. Pokka kiersi Lapin maaherrana Venäjän pohjoisia alueita Kuolasta Jakutiaan.
Naiset seisovat keskellä hämärää tupaa. Hannele Pokka menee kättelemään heitä.
Naiset ovat vanhoja. Heidän kasvoillaan on syviä uurteita, kädet tuntuvat ryhmyisiltä.
Lapin rouva maaherra Pokka on saapunut Jakutiaan Pohjoisen foorumin kokoukseen. Hän on vaihtanut konetta Moskovassa ja lentänyt yöllä Jakutskiin, viisi tuntia yli Siperian arojen, Lena-joen rannalle ikiroudan ja timanttien maahan.
Kokouksen jälkeen Pokalle on kerrottu, että joukko suomalaisia naisia haluaisi tavata hänet. Pokka on tietysti suostunut – tosin ihmetellen, ketä nämä suomalaiset mahtavat olla.
Hiljaisuudessa tapahtuneen kättelyn jälkeen naiset jäävät katsomaan vierasta odottavasti. Pokka ei ensin oikein tiedä, mitä sanoisi.
”Terveisiä Suomesta”, Hannele Pokka lopulta lausahtaa suomen kielellä.
Naiset purskahtavat itkuun.
Pullon henki
Hannele Pokan Jakutskissa 1990-luvun puolivälissä tapaamat naiset olivat Siperiaan aikanaan karkotettuja inkerinsuomalaisia ja heidän jälkeläisiään. Lapin maaherra oli ensimmäinen suomalainen vuosikymmeniin, joka puhui heille heidän omaa kieltään ja ymmärsi heitä.
Pokka kuvaa tilanteen tuoreessa kirjassaan Arkangelista itään – matkoja kuvernöörien Venäjällä (Otava 2020). Hän sanoo matkan Jakutskiin olleen itäreissuista mieleenpainuvin tuon liikuttavan kohtaamisen vuoksi.
Mutta Pokan seikkailut Lapin maaherrana Venäjällä olivat moninaiset: hän on ampunut karhua Vologdassa, laulanut suomalaisen kansanlaulun Hanti-Mansiassa ja eksynyt aamulenkillään lumipyryssä Komissa.
Karhuun hän ei osunut, kuti meni längistä. Mutta maaherraksi Pokka sattui osumaan sellaiseen aikaan, jolloin Venäjän karhu näytti hetken aikaa länteen halajavalta nallukalta.
Pokan tuoreen teoksen maailma tuntuukin nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa kaukaiselta. Tuolloin uskottiin Pokan mielestä lähes lapsellisesti, että Venäjällä mennään kohti avoimia ja vapaita aikoja: rajat avautuvat, kauppaa käydään ja pian itään pääsee ilman passia ja viisumia.
”Venäjällä ei ehkä puhuttu demokratiasta, mutta järjestelmän tuottamista epäkohdista oltiin avoimia. Oli vapaa ilmapiiri ja innostus, ja lehdistökin oli kauhean aktiivinen silloin, mikä oli tietysti iso muutos siihen, millainen neuvostoyhteiskunta oli viimeisinä pysähtyneisyyden aikoina ollut. Se oli vähän niin kuin pullon henki olisi päässyt esiin”, Hannele Pokka sanoo.
”Se oli semmoinen kausi, jolloin venäläinen puhui ja pohti.”
Mutta aika Lapin maaherrana oli poikkeuksellinen myös Pokalle henkilökohtaisesti.
Työkeskeisestä juristista oli juuri tullut äiti.
Vallasta periferiaan
Muurolassa kasvaneella Hannele Pokalla oli kova halu vaikuttaa asioihin jo nuorena. Oikeustieteelliseen hän päätyi kuunneltuaan vanhempien ihmisten puheita Kemijoen kalakiistasta. Sodan jälkeen padotusta joesta hävisivät lohet, ja jokivarren asukkaat kävivät vuosikymmeniä oikeutta menetetystä kalastusmahdollisuudestaan.
Kiistassa oli tavallaan mukana jo kaikki ne ainekset, joista Pokan monivaiheinen poliitikon ja virkamiehen ura on rakennettu: miten sovitellaan ihmisen oikeudet, ympäristönsuojelu ja elinkeinon harjoittaminen oikeudenmukaisesti yhteen.
Nelikymppisenä Pokka oli noussut suomalaisen politiikan huipulle. Neljännen kauden kansanedustajasta oli tullut Esko Ahon hallituksen oikeusministeri vuonna 1991.
Hän oli siihen asti mennyt ura edellä. Elämään ei ollut mahtunut perhesuunnitelmia.
”Jos 30-vuotiaana joku olisi tullut sanomaan, että pitäisi naimisiin mennä, ja kyllähän ne tulikin, niin vastaus oli, että ei voisi vähempää kiinnostaa.”
”Seistiin ovensuussa ja sanottiin, että maaherra menee ja maaherra sitä ja tätä. Minun piti pitkään sanoa, että jos Jorma Ollila on Jorma niin on se kumma, jos minä en voi olla Hannele!”
Perheellistyminen oli siis jonkin sortin yllätys myös hänelle itselleen. Sen myötä Pokka teki myös kovan päätöksen: hän jättäisi politiikan ainakin siksi aikaa, kun lapsi oli pieni, ja vaihtaisi vallankahvan pohjoiseen periferiaan.
Ensimmäisten maaherravuosiensa aikana Pokasta tosin tuntui, että politiikkaan pitäisi päästä takaisin. Se johtui osittain lääninhallitusta johtavan virkamiehen aseman seremoniallisesta luonteesta.
”Lääninhallitukset olivat aika byrokraattisia paikkoja, ja Lapin lääninhallitus vielä hyvin vanhoillinen silloin. Minua puhuteltiin kolmannessa persoonassa, seistiin ovensuussa ja sanottiin, että maaherra menee ja maaherra sitä ja tätä. Minun piti pitkään sanoa, että jos Jorma Ollila on Jorma niin on se kumma, jos minä en voi olla Hannele!”
Pokka alkoikin heti syksyllä 1994 Rovaniemelle töihin päästyään muovata maaherran hommasta itsensä näköistä. Edeltäjä Asko Oinas oli vinkannut, että kansainvälinen yhteistyö kannattaa. Pohjoisessa se suuntautuisi luontevasti muille arktisille alueille.
Pokka levitti työpöydälleen Kuolan niemimaan kartan ja alkoi suunnitella.
Viime aikoina Hannele Pokka on ottanut kotoaan Espoosta yhteyksiä Viikkiin, jossa sijaitsee Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellinen tiedekunta. Työelämäprofessorina hänen alaansa on ympäristövastuu. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Maitoa tihkuva vieras
Ensimmäisellä Murmanskin reissulla rouva maaherran piti tunkea nenäliinoja rintaliiveihinsä ravintolan vessassa. Kotiin isän ja lastenhoitajan kanssa jäänyt Johanna-tytär oli vielä alle vuoden ikäinen ja söi rintamaitoa.
Maitoa tihkuva maaherra olisi ehkä ollut miehiselle venäläisseurueelle liikaa.
Pokka herätti huomiota jo pelkästään sukupuolensa vuoksi 1990-luvun puolivälin Venäjällä. Hän oli usein neuvottelupöydän ainoa nainen, tai ainakin ainoa nainen johtavassa asemassa.
Sen lisäksi Pokka ei käytä alkoholia, mikä herätti Venäjällä aluksi melkoista tyrmistystä. Murmanskissakin kannettiin ensin eteen koko alkoholiarsenaali, ennen kuin isännät uskoivat, ettei vieras tosiaan aio juoda tippaakaan.
”Olihan se niille vähän järkytys, etten vodkaa juo. Mutta kyllä ne siihen tottuivat.”
Illanviettoihin Pokka toki osallistui, se kuuluu asiaan. Kirjaa lukiessa tosin herää kysymys, miten ihmeessä hän jaksoi katsella toisten riekkumista selvin päin.
”Ei ne illat nyt niin pahoja olleet, ja sitä paitsi olin niin paljon nuorempi, että jaksoin valvoa. Nykyään en varmaan jaksaisi.”
Joka tapauksessa Pokka oli lääninsä ylin virkamies, ja se oli venäläisille kuitenkin se tärkein asia. Hän oli tasavertainen käymään keskusteluja kuvernöörien kanssa, jotka olivat presidentti Boris Jeltsinin aikana saaneet todellista valtaa ja mahdollisuuden kehittää alueitaan.
”Esimerkiksi suomalaisugrilaisten kansojen elämä koheni huomattavasti. Jossakin Komissakin ruvettiin puhumaan, että ollaan suomalaisten sukulaisia.”
Konkreettisen yhteistyön kuten kauppasuhteiden luominen sen sijaan oli nihkeämpää. Venäläinen byrokratia ei kaunopuheista huolimatta hellittänyt, eikä lappilaisilla pienyrittäjillä ollut juuri tekoa vaikkapa Murmanskin jättimäisissä öljy- ja kaasuhankkeissa.
Siitä huolimatta yhteistyön henki oli hyvä. Mutta pian sekin sullottiin takaisin pulloon. Siitä vastasi Jeltsiniä seurannut Vladimir Putin.
”Kun valta vaihtui, niin usko siihen, että Putin jatkaa samaa linjaa, oli aika vahva Irakin sotaan asti.”
Pokka istui maaherra-aikanaan samoissa kokouksissa Putinin kanssa, kun tämä oli vielä Pietarin apulaispormestari.
Hän ei jäänyt Pokan mieleen mitenkään.
Ei vielä pohjoiseen
Hannele Pokka siirtyi Lapista ympäristöministeriön kansliapäälliköksi 2008. Samalla päättyi Esko Tavian kanssa solmittu avioliitto. Teiniksi kasvanut tytär muutti Pokan mukana Espooseen.
Pokka ennakoi lähdöllään maaherran virkojen lakkauttamista, joka tapahtui 2010.
”Pelkään pahasti, että jos ei olisi tullut sellaista hallitusta, joka päätti lakkauttaa lääninhallitukset, niin olisin varmaan jämähtänyt sinne. En olisi ymmärtänyt lähteä pois”, Pokka naurahtaa.
Viime keväänä Pokka jäi eläkkeelle 68-vuotiaana. Lapin maakuntalehti ehti jo uutisoida, että Pokka palaisi pohjoiseen viettämään eläkepäiviä – onhan hänellä edelleen kotitalo Kemijoen varressa.
Talo joutuu kuitenkin odottelemaan emäntäänsä ainakin muutaman vuoden, sillä Pokka otti tänä syksynä vastaan työelämäprofessorin pestin Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteen laitoksella. Professuuri kestää kolme vuotta, ja Pokka tekee 30-prosenttista työaikaa. Aikaa jää siis esimerkiksi kirjoittamiseen, jossa Pokka on kunnostautunut niin faktassa kuin fiktiossa.
Ensin on kuitenkin saatava valmiiksi asuntopoliittinen kehittämisohjelma, jonka tekemistä Pokka veti ympäristöministeriön kansliapäällikkönä. Ministeri Krista Mikkonen pyysi Pokkaa saattamaan työn loppuun eläkkeellä.
Ja tietysti Pokka suostui.
”Niin kuin lappilaisena sanotaan, niin eihän sole niinko mikhään.”