Helena Nikkanen kutsuttiinkin Egyptiin opettamaan ikonimaalausta – ”Olin haaveillut, että eläkkeellä olisi aikaa maalata ikoneita Italiassa”

Vaalea kupolikattoinen rakennus on osaksi maan alla ja maastoutuu hyvin ympäröivään hiekkaan, jota Egyptissä aavikon laidalla riittää.

Helena Nikkanen, 75, kävelee kapeaa käytävää alas Anaforan uuteen kirkkoon. Toukokuun alussa varjolämpötila nousee jo yli 30 asteen. Jyhkeiden ovien takaa avautuu häkellyttävä värimaailma: jokainen neliösentti ison kirkon sisäseinistä on maalattu. Seiniltä katsovat Raamatun Uudesta testamentista tutut henkilöt. Kirkon seinät näyttävät kuin jättikokoisilta ikoneilta pienen pienine yksityiskohtineen.

”Kun aloitimme, ajattelin, ettei elinikäni riitä maalausten valmiiksi saamiseen, Nikkanen kertoo.

Maalaamiseen meni aikaa 11 vuotta, yksi kuukausi ja yksi viikko.

Nunnat työkavereina

Helena Nikkanen jäi eläkkeelle vuonna 2010 Valamon konservointilaitoksen johtavan konservaattorin tehtävistä.

”Olin haaveillut, että eläkkeellä olisi aikaa maalata ikoneita hyvässä valossa vaikkapa Italiassa. En olisi uskonut päätyväni Egyptiin”, Nikkanen kertoo.

Egypti ja etenkin muinaisen Egyptin historia on kiehtonut Nikkasta aina. Hän on Suomen Egyptologisen seuran perustajajäsen. Egyptissä hän kävi ensimmäisen kerran jo yli viisi vuosikymmentä sitten vuonna 1969.

Vuoden 2008 Egyptin-matkansa Nikkanen ajatteli olevan viimeinen, koska yhteistyö Aleksandrian patriarkaatin kanssa oli haasteellista. Mieli muuttui, kun hän löysi opiskelukaverinsa kautta yhteyden piispa Thomakseen ja Anaforaan. Anafora vaikutti heti kodinomaiselta paikalta, jossa oli hyvä olla.

Piispa Thomas kutsui Nikkasen Anaforaan opettamaan nunnille ikonimaalausta. Ikonien maalaaminen oli ollut lähinnä modernien painokuvien kopiointia, ja toiveena oli viedä maalausperinnettä lähemmäksi vanhoja koptiortodoksikirkon ikoneita.

Egyptissä Nikkanen on tehnyt myös konservointityötä, mutta vapaaehtoistyöntekijänä. Hän on konservoinut esimerkiksi Makarioksen luostarin 1260-luvulta peräisin olevia ikoneita.

”Valamossa työskentelin lähinnä 1700– 1800-luvun ikonien parissa.”

Suomen ortodoksikirkon vanhin ikoni on 1300-luvun lopulta.

Nikkanen kävelee kapeaa hiekkakujaa pitkin ikoniateljeehen. Matkalla hän vaihtaa kuulumisia arabiaksi yrttimaata perkaavien naisten kanssa ja nappaa mukaansa mintunoksan iltapäiväteen mausteeksi.

Ateljeessa odottavat Nikkasen lähimmät työtoverit nunnat Hanuna ja Martha, joiden kanssa Nikkanen maalasi kirkkoa. Välillä apuna oli vaihteleva joukko talkoolaisia, joista jokaiselle löydettiin jokin maalaustehtävä.

”Hanuna ja Martha ovat kehittyneet valtavasti ja ovat nyt todella taidokkaita ikonimaalareita”, Nikkanen sanoo.

Nikkasen ja nunnien kohtaaminen säkenöi lämpöä ja iloa; voisi kuvitella että kyse on ystävien tapaamisesta pitkästä aikaa eikä jokapäiväisestä työtoverin tapaamisesta.

Oppia ulkomailta

Ukrainan sota on tuonut Helena Nikkasen mieleen usein hänen karjalaiset vanhempansa.

”Karjalan menetys on ollut haava suvussamme. Äiti aina sanoi, että pääasia ettei ole sotaa. Olen kiitollinen, ettei vanhempieni tarvinnut nähdä Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan.”

Hänen äitinsä oli ortodoksi ja vaikuttava hahmo sukunsa vahvojen aktiivisten naisten joukossa, jossa on niin kirkon isännöitsijöitä kuin kirkkokuoron johtajiakin.

Nikkanen opiskeli Ateneumissa kuvaamataidon opettajaksi, mutta kyseistä työtä hän on tehnyt vain vähän.

”Kiinnostuin konservoinnista ja sain 1970-luvun alussa vinkin taidestipendeistä Neuvostoliittoon. Anoin harjoittelupaikkaa Venäläisen taiteen museoon ikonikonservointiosastolle Leningradiin. Suomessa ei ollut silloin vielä konservaattorikoulutusta.”

Nikkanen luuli pärjäävänsä Leningradissa englannilla, mutta vasta paikan päällä selvisi, että siellä pitikin osata venäjää.

”En tiennyt kieliopista mitään, opettelin vain kieltä ja opin nopeasti. Jos olisin tiennyt kieliopista, olisin varmasti kauhistunut.”

Myöhemmin Helena Nikkanen opiskeli ”konservoinnin Mekkana” tunnetussa Italiassa 1930-luvulla perustetussa konservointi-instituutissa, josta valmistui vuonna 1978 taidekonservaattoriksi.

”Opiskeluaika Italiassa oli mielenkiintoista. Kesätyönä olin harjoittelijana Assisissa Pyhän Franciscuksen katedraalissa ja diplomityön tein Roomassa St. Cecilia in Trastevere -kirkon Calidarium -kappelin 1600-luvun seinämaalausten kosteusvaurioista.”

Monipuolisia työtehtäviä

Helena Nikkanen palasi Italiasta Suomeen 1970-luvun lopussa ja aloitti työt ortodoksien kirkkokunnan konservaattorin toimessa vuoden 1979 alussa.

”Sain työpaikan, mutta työtilaa ei ollut. Kiersin ortodoksikirkoissa ja tein kalustoluetteloita ja kartoitin kiireellisimmät konservointityöt. ”

Maailmalla Nikkanen oli saanut työskennellä isoissa ja hyvin varustelluissa konservointilaitoksissa, joissa tilaa oli tuhansia neliöitä. Suomessa ainoa työtila oli kellarihuone ortodoksisessa kirkkomuseossa Kuopiossa.

”Valamon luostari ei ollut saanut sodan jälkeen luvattuja korvauksia ja toive oli, että valtio antaisi korvauksen rakentamalla kirjaston luostariin. Valtio lupasi rakentaa rakennuksen, jossa piti olla sekä kirjasto että konservointilaitos”, Nikkanen kertoo.

Vanhasta Valamosta Laatokan Karjalasta oli evakuoitu vanhoja ikoneita, jotka olivat huonossa kunnossa. Tarvetta konservoinnille oli paljon, mutta Nikkasen piti tehdä myös luostarin ja ortodoksikirkon ulkopuolisia töitä.

Mielenkiintoisina työtehtävinä on jäänyt mieleen esimerkiksi Suomen vanhimman käytössä olevan puukirkon Vöyrin 1400-luvun lopulta peräisin olevan alttarikaapin kunnostaminen sekä Uuden Ylioppilastalon palossa vaurioituneen ison 12 neliön kokoisen Robert Ekmanin 1800-luvun puolivälissä maalaaman Väinämöisen soitto -maalauksen entisöinti.

EU:n myötä Nikkasen työ muuttui yhä kansainvälisemmäksi.

”Järjestimme EU-rahoituksella useita kansainvälisiä ikonikonservointikongresseja, joiden esitelmistä tehtiin kirjoja. Kun EU kielsi manuaaliset mammografialaitteet terveydenhuollossa, onnistuimme saamaan yhden sellaisen luostariin vanhan hitaan röntgenlaitteemme tilalle. Röntgenkuvista nähtiin, mitä on ikonien mahdollisten päälle maalausten alla.”

Nikkanen on surullinen siitä, että Valamon konservointilaitoksen toiminta lakkautettiin vuoden 2020 alussa.

”Mielestäni se oli lypsävän lehmän tappaminen.”

Mama Helena ja iso uusperhe

Nikkasella on nykyään Suomessa kaksi kotia; toinen Heinävedellä ja toinen Helsingissä. Kolmas koti on Kairon kupeessa Anaforassa.

”Anaforan yhteisö on iso perheeni. Minua kutsutaan täällä Mama Helenaksi. Valamossa minua kutsuttiin äidiksi ikäni ja kokemukseni vuoksi. Omaa perhettä en koskaan tullut perustaneeksi, olin niin urakeskeinen”, Nikkanen kertoo.

Anaforan yhteisössä Nikkasta viehättää kaikenlaisen tärkeilyn puuttuminen sekä ihmisen arvostaminen taustasta riippumatta etenkin iän ja elämänkokemuksen kautta.

”Ihmiset ovat ystävällisiä. Seniorikansalaisia kohdellaan hyvin ja kauniisti. En saa kantaa mitään ja ovet avataan aina.”

Kiitollisuuden aiheena on myös Egyptin valo ja aurinko.

”En ole joutunut näkemään kaamosta 12 vuoteen. Täällä syön terveellistä kasvispainotteista ruokaa ja tulee pakostakin käveltyä, mitä en Suomessa tee. Olen kiitollinen joka päivästä – tässä iässä ei pidä terveyttä enää itsestään selvänä asiana.”

Egyptissä Nikkanen ei enää halua liikkua Anaforan ulkopuolella.

”En ole koskaan kokenut Egyptissä mitään pelottavaa, pahaa tai vaarallista. En pysy Anaforassa siksi, että pelkäisin, ­mutta en halua enää kokea esimerkiksi Kairon valtaisia liikenneruuhkia.”

Kun pandemia sulki Egyptin lentokentät moneksi kuukaudeksi keväällä 2020, Nikkanen päätti jäädä kesäksi Anaforaan. Muutoin hän viettää Suomessa Egyptin kesän kuumimmat sekä talven kylmimmät ajat, jolloin sisällä voi olla vaikka vain kahdeksan astetta lämmintä.

”Olen kiitollinen ja onnellinen, että näen, kädet eivät vapise ja voin maalata. Toivon, että pysyn hyvässä kunnossa, mutta mitään en enää uskalla suunnitella. Mikään ei ole ikuista paitsi Jumalan sana.”

Toukokuun lopussa Nikkanen palaa kesäksi Suomeen. Syksyllä Anaforassa Nikkasta odottaa uusi iso maalaushanke: kirkon ulkoseiniin maalataan tapahtumia Vanhasta testamentista ja ikoniateljeessa on jatkuvasti pitkä tilaustöiden jono.

Lue myös: Taitelijakoti Lallukka on haluttu asuinpaikka – Näin arki soljuu siellä uomassaan

Kuvanveistäjä Tommi Toijan ateljeeasuntoa ovat asuttaneet aiemmin muun muassa Viktor Jansson ja Laila Pullinen. Sitä voi pitää yhtenä Lallukan ikonisimmista asunnoista. © Tommi Tuomi