Jouni jättää jäähyväiset kesämökilleen, josta tulee Seurasaaren museokohde: ”Rakkaimmaksi muistoksi jää lehvien kautta suodattuva pehmeä valo”
Jouni Koiso-Kanttila jättää tänä vuonna jäähyväiset kesämökille, joka on kuulunut hänen kesiinsä 70 vuotta. Hänen isänsä suunnittelema mökki on arkkitehtuuriltaan arvokas, mutta Jounille arvokkaampi: muistojen aarreaitta.
Jounin Erkki-isä suunnitteli mökin puiden lomaan niin, että luonto tuli lähes syliin. Vuonna 1958 mökkiä esiteltiin Suomi rakentaa -näyttelyssä.
Hiekkatieltä katsottuna matala, maalaamaton rakennus näyttää vaatimattomalta.
Mutta kun astuu sisään lautarakenteiseen mökkiin, ällistyy: 41 neliöön mahtuu kaikki tarpeellinen.
Koko päädyn levyisistä ikkunoista tulviva keskipäivän aurinko valaisee mökin takaseinänkin.
Hyvinkään Vähä-Kiljavan rantatöyräällä kohoava mökki on arkkitehtonisesti arvokas taidonnäyte, mutta sen isännälle, oululaiselle professori Jouni Koiso-Kanttilalle se on jotain vielä suurempaa: kesäparatiisi 70 vuoden ajalta.
Ensin se oli veljesviisikon lukemattomien seikkailujen tukikohta, sitten rauhoittava keidas.
Tämän kesän jälkeen paratiisin ovet sulkeutuvat.
Lapsuuden onnelliset kesät
Kesä 1954 oli Jounin ensimmäinen omalla mökillä. Hän oli 7-vuotias, Helsingin Lauttasaaren kansakoulun ekaluokkalainen. Isä, arkkitehti Erkki Koiso-Kanttila oli suunnitellut mökin viisilapsiselle perheelleen, ja kirvesmiesporukka oli naputellut sen mänty- ja kuusilaudoista Suomen Arkkitehtiliiton maille.
Jounin lapsuus oli onnellista ja huoletonta aikaa, mutta parasta olivat Kiljavan pitkät kesät. Äiti Maijaliisa vei Panun, Juhan, Timon, Jounin ja Kimmon mökille heti, kun Suvivirsi oli koulussa laulettu. He palasivat koulujen alkaessa, ensin Helsinkiin ja myöhemmin Ouluun, kun Erkki sai sieltä professorin ja myöhemmin yliopiston rehtorin viran.
Poikajoukko vietti kesät enimmäkseen taivasalla ja avojaloin.
”Alkuun kivet ja kävyt pistelivät, mutta pian siihen tottui, eivätkä ne tuntuneet, vaikka juoksi kovaa”, Jouni muistaa.
Päivät vietettiin kavereiden kanssa hiekkarannalla tai metsässä.
Iäksenrannan aukealle rakennettiin intiaanileiri nuotiopaikkoineen.
Lounaalle juostiin, kun äiti kolisutti lehmänkelloa.
Kirkasvetisessä Sääksjärvessä uitiin tai narrattiin kaloja.
Joka ilta saunottiin alueen mökkiläisten yhteissaunassa.
Illan pimetessä palattiin mökille ja sytytettiin tuli takkaan. Se loi mökkiin kodikkaan tunnelman ”pehmeällä, läikähtelevällä valollaan ja hiljaisella humisevalla äänellään”.
Jouni muistaa sen yhä kirkkaasti. Sen ja monta muutakin hetkeä.
”Tähän mökkiin liittyy niin paljon tunteita ja muistoja.”
Mökkiä on päivitetty harkitusti
Heinäkuussa 2023 Kiljavan mökillä on hiljaista. Aika tuntuu pysähtyneen jo 50 vuotta sitten. Tuntuu kuin oltaisiin museossa, vaikkei vielä olla. Tekee mieli kuiskata.
Oleskelutilan lattialla on Jounin äidin virkkaama sinivihreä matto, jonka neliöt sointuvat hänen neulomaansa parisängyn peittoon.
Seinällä on Jounin ja kahden veljen uimamaisteritodistukset ja kuivuneet tammenlehväseppeleet. Jouni sai priimusmaisterin kunniamerkin kesällä 1959, vain 12-vuotiaana.
Makuualkovin hyllyllä on yhä poikien hiirenkorville lukemat pokkarit Tarzanista, Huckleberry Finnistä ja villin lännen ratsastajista.
Kerrossängyissä on samat puna-harmaat viltit kuin Jounin poikavuosina ja keittiönurkkauksen hyllykössä 50-luvulla ostetut astiat.
Valkoinen puupöytäkin on yhä sama, jonka äärellä veljekset lusikoivat lounasviilinsä ja talkkunansa tai äidin takan hiilloksessa kypsentämät särjet.
Mökkiä on päivitetty seitsemässä vuosikymmenessä harkitusti, vain käyttömukavuutta varovasti lisäten.
Kun Jounin isä sai 80-luvun alussa sairauskohtauksen mökille ajaessaan, veljeksistä vanhin tuli mökin isännäksi. Panu puuhasi mökille sähköt, juoksevan veden ja jääkaapin.
Sitten Panu rakennutti kolmen veljensä lailla itselleen suuren kesämökin, oikeastaan kakkoskodin. Kiljavan vanha mökki päätyi Jounin vastuulle.
Jouni jatkoi mökillä samaa traditiota, jonka hänen vanhempansa loivat.
”Täällä ei koskaan pidetty työleiriä.”
Pieniä korjausmaalauksia on tehty ja polttopuita on hakattu, mutta pihan on annettu aina olla luonnontilassa.
Aikaa on jäänyt lepäilyyn ja luonnosta nauttimiseen.
”Tämä on ollut sellainen rauhoittumispaikka jo isälleni. Hän oli niin kiireinen.”
Taloja rakennettaessa Erkki Koiso-Kanttila varoi aina kaatamasta puita turhaan. Hän piti ajatuksesta, että rakennus on ikään kuin pudotettu maisemaan. Siksi hän jätti kolme suurta puuta Kiljavan mökin kylkiin ja teki jopa puille aukot talon räystääseen.
Jounin äiti Maijaliisa rakasti erityisesti mökin nurkalle jätetyn ison haavan kahinaa ja huminaa.
”Äidillä oli vahva kauneudentaju”
Mökkiporukka on vuosien mittaan kutistunut. Nyt heitä on kolme: Jouni, 76, hänen vaimonsa, arkkitehti, professori (TT) Anu Soikkeli, 56, avioparin kuopus Pyry-Juhani, 14, ja jaloissa pyörähtelevä Laku-koira.
Pyry-Juhani lojuu mökin makuusopessa kännykkä seuranaan, Anu ja Jouni istuskelevat ”lutissa” eli terassilla. Sen alapuolella leviää smaragdinvihreänä hehkuva saniaismatto.
”Äidillä oli vahva kauneudentaju, ja hän oli tarkka. Saniaisrinteessä ei saanut liikkua, etteivät saniaiset kaadu”, Jouni muistelee.
Seitsemässäkymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon. Pojat kouluttautuivat: Jouni arkkitehdiksi, Panu merkonomiksi, Juha hovimestariksi, Timo rakennusmestariksi ja Kimmo ekonomiksi. He menivät naimisiin, saivat lapsia ja tekivät uraa.
Viime vuosina heistä on tullut ikämiehiä.
Veljeksistä monella on lapsenlapsia, Jounillakin kolme. Perheeseen on tullut uusia jäseniä, ja moni on poistunut iäksi.
Jounin ensimmäinen vaimo Paula kuoli vuonna 1992.
”Sinä kesänä olin täällä vain viikon. Ei enää huvittanut olla täällä, yksin. Olisi ollut vain ikävä vaimoa.”
Nykyisen vaimonsa hän toi Kiljavalle ensimmäistä kertaa kesällä 1995. Arkkitehti Anu lumoutui heti paikasta.
”Kun tulin tänne ja verhot vedettiin syrjään, yllätyin. Se valo! Se toi niin paljon iloa tänne. Yhtäkkiä pieni mökki oli kokoaan suurempi.”
Yhtäkkiä mökki oli uhattuna
Sinä ja seuraavana kesänä aviopari piti mökkiä tukikohtanaan, kun Anu teki väitöstutkimusta Suomen vanhoista pappiloista. Jouni oli Anun kuskina.
Kun Jouni ja Anu saivat kolme poikaa, perinteiset kesänviettotavat toistuivat.
Taas päivät vietettiin rannalla tai metsässä.
Taas juostiin yhtenä letkana, nuorimman ja vanhimman pojan ikäeron haittaamatta.
Taas Iäksenrannan aukealle rakennettiin intiaanileiri nuotiopaikkoineen.
Jounin isä Erkki kuoli 92-vuotiaana vuonna 2006. Viimeisinä vuosina nivelreuma esti häntä pääsemästä mökille, mutta paikka oli hänelle yhä rakas. ”No mitä Kiljavalle kuuluu? Missä kunnossa katto on”, hän kyseli tavatessa, Anulle annetun poskisuudelman jälkeen.
Kaikkien järkytykseksi mökki oli yhtäkkiä uhattuna.
Vuonna 2021 Jouni Koiso-Kanttila sai postia Suomen Arkkitehtiliitolta, joka omistaa Kiljavan mökin alla olevan maakaistaleen. Mökin rakennuspaikka pitäisi luovuttaa takaisin SAFA:lle. Minkäänlaista varmuutta siitä, mitä mökille tapahtuisi, ei saatu.
”Olimme pahoilla mielin. Neljä polvea meitä on nauttinut tästä, ja nauttii vieläkin. Omat pojat ja tyttärentyttäret käyvät täällä yhä joka kesä.”
Seurasaari saa ainutlaatuisen kesämökin
Pariskunta halusi pelastaa mökin.
Heidän onnekseen Suomen kansallismuseo ja Museovirasto alkoivat etsiä sotien jälkeen rakennettua vapaa-ajan asuntoa Seurasaaren ulkomuseoon. Pariskunta lähetti esittelyn mökistään. Se tuli valituksi 44 mökistä.
Koiso-Kanttiloiden kesäasunto oli tehnyt vaikutuksen valitsijoihin. He pitivät sitä laadukkaana esimerkkinä luonnonläheisestä suomalaisesta mökkikulttuurista. He kiittivät sitä hienoista detaljeista, kodikkaasta tunnelmasta ja ajallisista kerrostumista.
”Me ollaan onnellisia, että mökki pelastuu ja säilyy”, Jouni lausahtaa.
Anun mielestä mökin museoiminen on kunnianosoitus Jounin vanhemmille, arkkitehdille ja mökin sisustaneelle kansatieteilijälle Maijaliisalle.
”Mökki oli pieni kohde, mutta Erkin tuotannossa merkittävä. Hän ei hakenut sankarikohteita, vaan suunnitteli käyttäjälähtöistä arkea, kouluja ja vanhainkoteja”, toisen väitöskirjansa apestaan tehnyt Anu jatkaa.
Ensi vuonna tätä helmeä aletaan siirtää Helsinkiin. Vuonna 2026 mökki avautuu Seurasaaren kävijöille.
Mitä jää jäljelle?
Mitä jäljelle jää? Mikä jää rakkaimmaksi muistoksi Kiljavan mökistä?
”Lehvien kautta suodattuva pehmeä, pehmeä valo. Metsän äänet, rauha ja hiljaisuus”, Jouni sanoo.
Tämä kesä on viimeinen mökillä. Ehkä siksi kaikki aiemmat kesät ovat vahvasti läsnä, vähän väliä pintaan pulpahtavina muistoina.
Kesä 1969 oli yksi ikimuistoisista. Takana oli Jounin ensimmäinen vuosi Oulun yliopiston arkkitehtuurin osastolla. Hänen kesätyönään isän arkkitehtitoimistolla oli piirtää mökillä rakennuspiirustuksia. Etätyössä tarvittavat RT-kortistot tulivat Rajamäen asemalle isoissa puulaatikoissa. Kesän viettivät Kiljavalla myös vaimo ja vuoden ikäinen esikoinen.
”Heräsin aamulla aikaisin ja kävin järvessä pesulla. Piirsin neljään saakka, jonka jälkeen oli aikaa perheelle. Se oli tosi mukava kesä.”
Tänä kesänä Jouni on muistanut myös Kiljavan tarinointiperinteen. Hän kaivoi esiin isänsä vihkon, jonne tämä oli sepittänyt tarinoita Vihtilammella asuvasta Oravalan pesueesta.
Vuosia myöhemmin Jouni otti isästä mallia. Hän tarinoi tyttärilleen pikkuisesta ja ystävällisestä Öksästä.
”Mun tehtävä oli nukuttaa tytöt. Vaimon mielestä vain villitsin heitä.”
Mökki on täynnä elämää
Mökillä arkkitehtuurin professorissa pilkahtaa poikaviikari.
Tuulen pörröttäessä hiuksia Jouni osoittaa rannan vantteraa mäntyä. Se oli hänen erityinen suosikkinsa lapsena. Kiipeäminen sen latvaan oli jännittävää, mutta huikeampaa oli katsella sieltä avautuvia maisemia. Jouni uskoi tietävänsä, miltä linnuista tuntuu.
Hän kertoo myös, kuinka roikotti kyykäärmeitä hännästä ja tutki, ylettyvätkö ne puremaan kättä.
”Pyry totesi äskettäin, että on se jännä, että isästä tulee koko ajan yllättäviä piirteitä esiin.”
Viimeisenä kesänä ei enää tehdä huckleberryfinnmäisiä tempauksia, mutta yhä mökki on täynnä elämää.
Pian mökille tulevat pariskunnan vanhimmat pojat, 24- ja 26-vuotias tyttökavereineen. Silloin mökin jokainen petipaikka on täynnä.
Pitkän pöydän ääressä syödään uusia perunoita ja savukalaa, täytetään porukalla sanaristikkoja ja pelataan maijaa, ristiseiskaa ja paskahousua.
Jouni tekee vaimon ja Lakun kanssa kävelyretkiä ylänummelle.
Pikkupoikana nummen polkujen karkea hiekka nipisteli jalkapohjia, kun Jouni saattoi töihin lähtevän isän bussipysäkille maanantaiaamuisin.
”Metsässä leijui neulasten, pihkan ja jäkälän tuoksujen parfyymi, mutta kavereiden kanssa metsissä juostessa sitä ei ehtinyt huomata”.
Tänä kesänä hän ehtii.
Juttu on julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 8/2023.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti