Lähes sokea Erja on elänyt sairaudet ja onnettomuuden – Hevosyritys meni, mutta eläimet ovat yhä voiman lähde: ”Ilman eläimiä en olisi tässä”
Oli täysin hiljaista, kuului vain oma hengitys ja huminaa. Kyljessä ja rintalastassa tuntui kovaa kipua. Sitten Erja Miettinen, 60, kuuli koiransa vikinän. He olivat joutuneet valtavaan, 88 auton ketjukolariin Turuntiellä. ”Miksi tämänkin piti sattua minulle!”
Eläimet olivat erottamaton osa Erja Miettisen arkea jo ennen, kuin hän sokeutui.
’Onpas hirveä lumimyräkkä, Erja Miettinen ajatteli, kun hän pyysi avustajakoiraansa Benniä hyppäämään Kela-taksin takaosaan. Itse hän etsi tiensä taksin etupenkille.
Lähes sokea Erja oli vuoden 2021 maaliskuussa viettänyt aamupäivän silmäpoliklinikalla Meilahden sairaalassa Helsingissä sopimassa uudesta silmäleikkauksesta. Toisessa silmässä olevaa muutaman prosentin näkökykyä yritetään pitää yllä kaikin keinoin. Loppupäivästä tulisi iloinen, koska oli Erjan syntymäpäivä ja kotona ystävät olivat valmistelleet iltaa varaamalla jääkaappiin hyvää juotavaa ja syötävää.
Lumisade jatkui sakeana Turun moottoritiellä.
”Voi ei, rekka!” Erja muistaa kuljettajan huutaneen. Sitten rysähti.
”Koska en näe mitään enkä tiennyt, mistä oli kyse, olin tietenkin kauhuissani. Olin keskellä sellaista hiljaista huminaa ja tuntui, kuin olisi kauhuelokuvassa”, Erja muistaa.
Sitten hän kuuli Bennin itkun. Erjan mielen valtasi hätä avustajakoiran puolesta. Ota Benni, ota Benni, Erja muistaa huutaneensa taksinkuljettajalle, joka oli päässyt omin voimin ulos autosta.
”Pelkäsin, että joku auto törmäisi meidän peräämme ja silloin Bennille sattuisi pahasti.”
Onneksi yksikään auto ei osunut Erjaa kuljettaneeseen taksiin. Etupenkin matkustajan puoleinen ovi oli iskeytynyt moottoritien kaiteeseen. Sitä kautta Erjaa ei saatu ulos.
”Jotenkin sivuttain punnertamalla sain jalat ovesta ulos kuljettajan puolelta. Muistan kuinka minua vedettiin käsistä. Vatsaan ja rintaan sattui hirveästi.”
Koska Erja ei näe, muistikuvat ovat sumeita. Seuraava muistikuva tilanteesta on kylmä viima kasvoilla, kun häntä talutetaan lumituiskussa pelastusajoneuvoon. Ambulanssit eivät päässeet autojen sekamelskaan lähelle uhreja.
Erja itki paareilla autossa ja oli hädissään Bennistä, joka oli jäänyt kaaoksen keskelle yksin kaiteeseen kiinnitettynä. Erja pelkäsi koiran olevan shokissa.
Opaskoira ja näkövammainen ovat kuin yksi henkilö, ja sairaalan luvalla koira haettiin mukaan.
Benniä jännitti hypätä ambulanssiin, joten Erja sai sitä maanitella. Kun se viimein tuli, ensihoitaja kertoi sen pudottaneen jotain emäntänsä jalkojen juureen. Se oli Erjan hansikas, joka oli pudonnut matkalla ambulanssiin. Benni ei ollut lopettanut työntekoaan keskellä valtavan stressaavaa tilannetta.
Sen syntymäpäivän Erja vietti Jorvissa, sillä hänellä oli kolme murtunutta kylkiluuta ja revennyt rintalihas. Kuin ihmeen kaupalla ei ollut käynyt pahemmin.
Kymmeniä autoja kasassa
Auto meni täysin lyttyyn ja lunastukseen. Erjaa kuljettanut Kela-taksi oli yksi niistä 88 autosta, jotka kolaroivat lumimyräkässä Turun moottoritiellä Espoossa.
Poliisin ja pelastuslaitoksen raportin mukaan onnettomuuden oli aiheuttanut autojen liian suuri nopeus sakeassa lumimyrskyssä ja kuljettajien riskeistä piittaamaton käytös. Kun yksi auto sitten jarrutti äkisti, törmäsi sen perässä tullut siihen, ja vähitellen kymmeniä autoja oli yhdessä kasassa.
Näistä yksi oli valtava rekka, joka oli törmännyt sisäkaiteeseen. Sen toinen puoli tukki Turkuun menevän kaistan, ja Helsingin suunnasta tulevat autot alkoivat törmäillä toistensa perään.
On ihme, ettei kukaan menettänyt henkeään ja vain yksi henkilö loukkaantui vakavasti. Kymmenisen henkilö vietiin sairaalaan. Erja Miettinen oli yksi heistä.
Erja Miettinen, 60, ei voi kuvitella elämää ilman eläimiä. Monien vakavien sairauksien kanssa elävä sokea ratsastaja on onnellisin ratsailla. Avustajakoiran ja läheisten avulla Erjan arki on aktiivista vastoinkäymisistä huolimatta. © Tommi Tuomi
Rakkaus eläimiin kantaa
Myöhään onnettomuusiltana Erja ja Benni pääsivät kotiin. Sohvalla toipuessaan Erjalla oli aikaa ihmetellä, miten tähänkin oli tultu.
Eläinrakkaus on Erjan mukaan pitänyt hänet hengissä monissa terveysongelmissa ja hänen mielialansa hyvänä. Ennen näön menetystä hän oli ollut ammatiltaan ratsastuksenohjaaja ja hänellä oli ollut oma pieni ratsastuskoulukin. Sen toiminta piti lopettaa, kun näkö alkoi heiketä liikaa.
Näkönsä Erja kertoo menettäneensä ihan tavallisen kaihileikkauksen seurauksena. Siihen aikaan potilas nukutettiin kaihileikkausta varten. Verenvuodon takia seurasi toinen leikkaus, ja Erjalle alkoi kehittyä iriitti, eli silmän värikalvon tulehdus.
Erjalla on synnynnäinen verenvuototaipumus, ja sitä ei tiedetty vielä silloin. Leikkauksen jälkeen hän heräsi eikä nähnyt vasemmalle silmällään mitään.
”Se oli tietenkin hirveä järkytys, mutta eteenpäin oli mentävä.”
Nyt oikeassa silmässä on näköä enää muutaman prosentti ja se yritetään kaikin keinoin pitää kunnossa. Silmiä särkee paljon, ja auto-onnettomuudesta muistuttavat kovat säryt selässä, rintalastassa ja kyljissä.
Erja nukkuu omien sanojensa mukaan vain pienissä pätkissä kipujen takia. Viime vuosina kehittyneen sydämen vajaatoiminnan hoitoon hän ottaa päivittäin yhdeksää eri lääkettä.
Onnellisin ratsailla
Erja sairastui kymmenvuotiaana diabetekseen. Siihen aikaan hoito ei ollut niin kehittynyttä kuin nykyisin. Erjan inhoamia verikokeita otettiin paljon. Hän kertoo päässeensä ensimmäisille ratsastustunneilleen kiristämällä vanhemmiltaan kolikoita pistoksista.
Kekseliäs tyttö lupasi olla reipas, jos saa ratsastaa. Koirien lisäksi hänellä on ollut omia tärkeitä hevosia ja niin on vieläkin.
Tällä hetkellä Erja ratsastaa omaksi ilokseen 25-vuotiaalla Osku-ruunalla. Sen kanssa on voitettu kisoja ja sijoituttu ihan viime vuosinakin vielä kärkisijoille. Hän ratsastaa kisoissa aina näkevien joukossa, eivätkä tuomarit saa antaa hänelle mitään säälipisteitä.
Apina on huutajaksi kutsuttu avustaja, jonka kertoo äänimerkein Erjalle kuinka kaukana suorituspisteistä hän eri askellajeissa on.
”Minulla on ollut elämässäni useita sydänhevosia, Ihmiset sanovat, että kun ratsastan rakkaalla Oskulla, hymyilen koko ajan.”
Seitsenvuotias Erja (etummaisena) istuu ensimmäistä kertaa hevosen selässä. Isosisko, äiti ja pikkuveli todistavat hetkeä, jolloin palava rakkaus hevosiin syttyi. © Erjan kotialbumi
Poliisihevosen ammatista eläköitynyt Nasta-hevonen oli Erjan ensimmäinen suuri hevosrakkaus. Sen kanssa hän osallistui ensimmäisiin kouluratsastuskilpailuihinsa. © Erjan kotialbumi
Erjan kodin seinät on vuorattu rakkaiden koirien ja hevosten kuvilla. Myös ratsastuskilpailuissa saadut palkinnot ovat kunniapaikalla. © Tommi Tuomi
Paras mahdollinen elämä
Erjan elämässä viime vuodet ovat olleet rankkoja. Hän joutui vuonna 2019 kahdesti avosydänleikkaukseen ja silmäleikkauksiin. Hänen rintalastansa avattiin vuoden sisällä kaksi kertaa, toisen kerran tuskallisen tulehduksen takia. Monista sairauksista ja vastoinkäymisistä huolimatta Erja ei ole luovuttanut.
”Vain kerran elämässäni olen toivonut, etten enää heräisi sydänleikkauksesta. Se johtui tuskista, joita minulla oli”, Erja sanoo.
Ennen tuota viimeisintä leikkausta hän varmisti, että Oskulla olisi hyvä jatkoelämän hyvien ihmisten parissa, jos hän menehtyisi.
”Minulla oli kuitenkin jo ollut mielestäni paras mahdollinen elämä.”
Huono ennuste
Lääkärit olivat antaneet Erjan vanhemmille aikanaan tiedon, että tyttö eläisi korkeintaan neljäkymmentävuotiaaksi silloisen diabeteksen hoitoennusteen mukaan. Sen nyt 60-vuotias Erja kuuli vanhemmiltaan vasta täyttäessään 50 vuotta, ja asialle naurettiin!
Terveyden tasapainon pitäminen käy työstä, sillä Erja kulkee viikoittain erilaisissa hoidoissa, ja silmätippoja pitää laittaa vain muutaman tunnin välein, yölläkin.
Sairaalajaksojen aikana Erjan läheinen ystävä, entinen ratsupoliisi Lennu ratsastaa Oskua, jotta se saa hevosen tarvitsemaa säännöllistä liikuntaa.
”Lämmin, hellä, pehmoinen -laulu on minun voimalauluni. Sitä ystäväni soittaa minulle aina, kun palaan tauon jälkeen tallille. Saan siitä jotenkin voimaa. Kuvittelen, että Osku siinä sanoo, että minun pitää parantua, että voidaan jatkaa juttuja yhdessä.”
Unelma pienestä talosta
Yksi muisto elämästä on karvaansuloinen. Sokeuden ja diabeteksesta johtuvan jalkojen murtumaherkkyyden takia Erja joutui luopumaan rakkaasta ammatistaan ja jäi sairauseläkkeelle vuonna 2009. Hän löysi silloisen miehensä kanssa unelmien pikkutallin ja kodin, johon he saivat omat hevosensa.
”Se oli niin onnellista aikaa, mutta yhtenä kauniina päivänä talon omistaja tupsahti keittiöön ja ilmoitti myyneensä talon. Kaikkein surullisinta oli eläinperheemme hajoaminen. Hevoset piti sijoittaa eri paikkoihin ja itselle piti etsiä äkkiä uusi koti. Se muisto kirvelee yhä.”
Joskus saunan lauteilla Erja unelmoi, että saisi vielä asua pienessä talossa, jossa olisi talli ja lähellä asuisi ystävä kesämökissään. Olisiko siinä soma kesäpaikka vanhenevan eläinperheen maalaiselämään? Läheisten avulla maalaiselämä olisi mahdollista.
Eläimille hyvästien jättäminen on raastavaa ja sitä on joutunut vuosien varrella tekemään. Kodin seinät ovatkin täynnä enkelihevosten ja -koirien kuvia. Ne muistuttavat elämän tärkeimmistä hetkistä.
Eläimet ovat olleet Erjalle avainasemassa fyysisen ja henkisen terveyden ylläpidossa. Koiralenkille ja hevosta liikuttamaan on lähdettävä päivittäin.
”Ilman eläimiä en olisi enää tässä”, Erja sanoo.