Lastenkodin eteisessä Seija sai syliinsä sijoitettavan vauvan ja hänestä tuli sijaisäiti – ”Olen hänelle kiitollinen joka hetkestä”, tytär sanoo nyt
Kun lastenhoitaja Seija Kela kohtasi sijoitettavan vauvan lastenkodin eteisessä, molempien elämä muuttui silmänräpäyksessä. Kumpikin sai hyvän elämän, täynnä rakkautta.
Sijaisäidin ja tyttären suhde on pysynyt tiiviinä myös aikuisena. Ristiriitoja tai mykkäkoulua Seija ja Hannele eivät tunnista. ”Huumori ja arvot yhdistävät meitä.”
Oli vuosi 1986. Lastenhoitaja Seija Kela aloitti aivan tavallisen työvuoronsa Suomussalmella lastenkoti Betaniassa. Hän sijasi vuoteita, järjesteli pehmoleluja ja valitsi sinä päivänä saapuville lastenkodin lapsille oikeankokoiset vaatteet. Tulijoilla harvoin oli vaihtovaatteita mukanaan.
Sinä päivänä lastenkotiin oli saapumassa poikkeuksellisesti nelikko, sisarukset vaikeista olosuhteista, päihdearjen keskeltä. Sisaruksista nuorin oli vasta alle vuoden ikäinen Hannele.
Seija teki päivittäistä työtään ammattilaisen rutiinilla mutta suurella sydämellä ja aidosti välittäen. Hän piti sylissä, kun itketti. Hän rauhoitteli, kun kiukutti. Välillä, kun lapsia tuli lastenkotiin poikkeuksellisen vaikeista olosuhteista, huumeiden ja heitteillejätön keskeltä, Seija tunsi surua ja vihaa. Hän oli kuitenkin tottunut lasten taustoihin, tottunut tekemään työtään.
Mutta kun hän sai Hannelen syliinsä lastenkodin eteisessä, aika tuntui pysähtyvän. Vauva oli niin pieni, niin avuton, niin täynnä toivoa ja mahdollisuuksia.
Hannele tuijotti Seijaa syvälle silmiin ja hymyili.
”Hannele oli tyytyväinen lapsi, sellainen iloinen ja aina hyväntuulinen. Hän otti heti kontaktin tavalla, joka varmasti jätti jäljen kaikkiin lastenkodin työntekijöihin”, Seija muistelee.
Sellainen Hannele oli Seijan mukaan myös myöhemmin. Touhukas, auttavainen ja valmis tekemään sen, mikä oli tarpeen, turhia kitisemättä. Olosuhteet, joista Hannele tuli, tuntuivat Seijasta traagisilta. Lapsia suojellakseen hän ei kuitenkaan halua avata niitä julkisesti enempää.
”En ole koskaan esimerkiksi mustamaalannut Hannelen biologista äitiä tai puhunut hänestä rumasti. Ihmiset voivat tehdä vääriä tekoja ja ajautua vaikeisiin tilanteisiin tai vääriin ratkaisuihin syistä, joita emme aina tiedä. Teot voivat olla tuomittavia, mutta ihmiset eivät koskaan. Sen olen halunnut opettaa lapsille niin töissä kuin kotona.”
Lastenkodin erottamattomat sisarukset
Hannele sisaruksineen oli tarkoitus sijoittaa mahdollisimman nopeasti lastenkoti Betaniasta perheisiin. Mutta perheitä tai koteja niin suurelle sisarusjoukolle ei yksinkertaisesti löytynyt. Seija keksi ratkaisun, joka oli ollut hänen mielessään jo ensikohtaamisesta lähtien.
”Minusta tuntui kohtuuttomalta, että lapset, jotka olivat jo menettäneet niin paljon, joutuisivat vielä eroon toisistaan. Ehdotin miehelleni, että ottaisimme Hannelen sisaruksineen meille lapsiksi, ja hän suostui”, Seija kertoo.
Pari oli lapseton, mutta Seijalla oli vahva tarve saada suuri perhe. Sellaisessa, suvun ympäröimänä, hän oli kasvanut itsekin. Hänen mielestään suuri perhe on tuki, joka antaa voimaa läpi elämän.
”Minulle kiinteä perheyhteys ja sukupolvien läheisyys ovat tuoneet turvallisen olon. Tulkoon mitä tahansa, perhe pysyy. Halusin, että Hannele ja hänen sisaruksensa saisivat sellaisen perheen ja oikean suunnan elämälleen. Minusta se tuntui vahvasti oikealta.”
Niin Seijasta tuli sijaisäiti.
Näin on tarkoitettu
Seija löysi miehensä kanssa ison omakotitalon läheltä Suomussalmen keskustaa, vaikka isoja taloja ei juuri ollut myynnissä.
”Se tuntui jotenkin johdatukselta, että näin on tarkoitettu”, Seija sanoo.
Huoneita riitti, tontti oli suuri ja vehreä ja vieressä sijaitsi leikkipuisto.
Ennen kuin lapset muuttivat Seijan luo, oli käytävä läpi puolisen vuotta kestävä perhevalmennus. Sen aikana, askel askeleelta niin Hannelea kuin Seijaa valmennettiin perheeksi. Ensin yökyläiltiin lyhyen aikaa, myöhemmin yhdessä vietettiin ensin muutamia päiviä, sitten pidempiä jaksoja.
Seija muistaa yhä hetken, jolloin Hannele ja sisarukset viimein muuttivat kotiin. Seija oli pedannut sisaruksille samanlaiset päiväpeitteet ja asetellut lelut järjestykseen ja uudet vaatteet kaappeihin. Lapsilla ei ollut juuri omia vaatteita, joten niitä oli ostettava.
”Oli toukokuu, kevät kuten nytkin. Aurinko paistoi ja siellä täällä vihersi. Hannele oli noin kaksivuotias. Hänellä oli terhakka saparo, uudet lenkkarit ja harmaa college-puku. Hän hyppäsi autosta ja lähti heti tutkimaan huonettaan”, Seija kertoo.
Huone oli yökyläreissuilta jo onneksi tuttu.
Kaikki ovat omia
Seijalle äitiys oli alusta lähtien luontevaa. Hän sanoo, ettei tuntenut epävarmuutta. Tässä auttoi kokemus työstä lasten kanssa ja vahva usko rutiineihin.
”Perheemme oli heti sellainen kuin ajattelinkin. Meillä oli tarkka päivärytmi aamupuuroista iltarauhoittumisiin ja ulkoiluista mökkiretkiin, läksyjen tekemiseen ja kotiintuloaikoihin.”
Seija pyrki rutiineja vaalimalla osoittamaan lapsille, että heistä välitetään ja ettei heidän tarvitse kantaa vastuuta aikuisten asioista, vaan he voivat elää omaa lapsen elämää tutussa ympäristössä.
Vuonna 1989 Seija teki positiivisen raskaustestin. Lapset saisivat viidennen sisaruksen. Lapsi ei Seijan mukaan muuttanut perheen dynamiikkaa, lähinnä vahvisti yhteenkuuluvuutta.
”En suhtaudu lapsiini eri tavoin. Kaikki ovat samanarvoisia, kaikki ovat lapsiani. Kun Hannele synnytti oman lapsensa ja minusta tuli mummu, tunsin lantiossani kipua aivan kuin olisin itsekin synnyttämässä. Ja kun katsoin biologista lastani, tunsin samaa onnea ja turvan tarjoamisen tarvetta kuin silloin, kun katsoin Hannelea silmiin ensimmäistä kertaa.”
Suuri perhe. Aina toistensa puolella. Aina toisistaan huolehtimassa. Sellaisen perheen Seija halusi luoda ja sellaisen perheen Hannelekin tunnistaa.
Koti on turvallinen paikka
Hannele muistaa onnellisen lapsuuden. Nyt nelikymppinen nainen elää omassa perheessään kolmen lapsen äitinä ja sanoo vaalivansa Seija-äidiltä tuttuja tapoja ja arvoja.
”Se, että äiti teki päätöksen ottaa meidät lapsikseen ja antaa meille kodin, saattoi pelastaa elämäni. Hän antoi rakkautta ja sellaista turvallisuuden tunnetta, jota olen halunnut siirtää eteenpäin. On kunnioitettava muita ihmisiä, on pidettävä perheen puolta, on huolehdittava rutiineista”, Hannele sanoo.
”En tiedä, millaista elämäni olisi ilman äidin meille luomaa kotia. Luulen, etteivät asiat välttämättä olisi kovinkaan hyvin.”
Hannele sanoo, ettei osaa ajatella Seijaa erityisenä sijaisäitinä, vaan äitinä. Hän korostaa, että vastaavissa vaikeissa sijoittamis- tai huostaanottotapauksissa olisi aina muistettava lapsen tarve turvalliseen, tavalliseen kotiin ja arkeen ja se, että on kyse vanhemmuudesta ja ihmissuhteesta, ei hoitosuhteesta.
”Äiti on aina korostanut, että koti on turvallinen paikka, jossa ovet ovat aina auki. Soittaa saa kuulemma vaikka keskellä yötä”, Hannele naurahtaa.
Hän ei tosin muista koskaan soittaneensa yöllä, mutta viimeksi hän soitti Seija-äidille kysyäkseen neuvoa oman, pian murrosikäisen tyttärensä kasvatukseen. Ja äiti, ”Seikku-mummu” auttoi.
”En tuputa neuvoja, mutta ohjaan jos kysytään. Haluan, että lapseni saavat vapauden päättää itse omasta elämästään ja ratkaisuistaan, mutta että he tietävät, ettei äidin tuki koskaan katoa”, Seija sanoo.
Yhteinen matka
Hannele asuu perheineen muutaman kilometrin päässä lapsuudenkodistaan. Hän valmistui sosiaali- ja terveysalalle ja työskentelee henkilökohtaisena avustajana.
Kun Hannele valmistui, Seija osti tyttärelleen lahjaksi koiranpennun, jota tytär ei lapsena toiveistaan huolimatta saanut.
”Meillä on äidin kanssa aina ollut läheiset välit. En muista, että olisimme riidelleet edes silloin, kun olin teini-ikäinen. Ei minulla ollut tarvetta kapinoida. Hän arvosti ja kuunteli meitä, ehkä siksi ei ollut tarve ottaa yhteen”, Hannele muistaa.
Puhe taukoaa, ja Seija ja Hannele katsovat toisiaan. Äitiys ja yhteisen matkan pohtiminen herkistävät. Ne kiteyttävät sanoiksi läheisyyden ja sen merkityksen.
”Kohtaamisesta eteisessä Hannelen kanssa alkoi minun tieni äitiyteen”, Seija sanoo.
”Ja minun hyvä elämäni”, Hannele lisää.
