Marja-Leena kohtasi edesmenneen aviomiehensä: ”Kokemukset ovat olleet hyvin lohdullisia ja rohkaisevia”

”Aviomieheni Heikki kuoli neljä vuotta sitten syöpään. Vietin viimeiset viikot Heikin luona saattohoitokodissa. Puhuimme paljon kuolemasta. Uskoimme molemmat, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Sovimme, että Heikki tulee antamaan minulle itsestään merkin siirryttyään rajan taa.

Ensimmäisen kerran Heikki tuli tervehtimään minua kolme viikkoa kuolemansa jälkeen. Havahduin yöllä unesta kello 4:40, joka oli Heikin kuolinaika. Heikki kutsui minua tutulla äänellä ja lempinimellä, jota vain hän käytti. Kohtaamisemme oli lyhyt ja arkinen. Heikki sanoi minulle, että hänellä on nälkä.

Muutaman viikon päästä havahduin taas keskellä yötä kello 4:40. Näin, kuinka usvasta minua kohti kohottautui käsi. Pian tunnistin Heikin. Tällä kertaa hän ei sanonut mitään, mutta hän jäi valvomaan untani sängyn viereen. Tulin onnelliseksi ja rauhalliseksi, kun tunsin hänet vierelläni. Aamulla suru viilsi, kun Heikki oli kadonnut.

Kolmen kuukauden päästä hautajaisista heräsin taas aamuyöllä Heikin kuolinaikaan. Näin edesmenneen mieheni istuvan sänkyni laidalla. Kysyin, voinko halata, mutta Heikki sanoi, ettei se käy, koska näen hänestä pelkän kuoren.

Heikki on ottanut minuun yhteyttä joitakin kertoja myös ollessani meedion istunnossa. Silloin Heikillä on ollut minulle yleensä jokin ohje tai viesti. Heikki on antanut parisuhdevinkkejä ja kannustanut ja lohduttanut minua.

Kun olin ostamassa uutta asuntoa Heikin kuoleman jälkeen, hän tuli kertomaan, että kaupat onnistuvat. Näin kävikin.

Heikin kohtaaminen hänen kuolemansa jälkeen ei ole koskaan pelottanut minua. Päinvastoin, kokemukset ovat olleet hyvin lohdullisia ja rohkaisevia.

En enää pelkää kuolemaa. Tiedän, että kuolema ei ole elämän loppu, vaan siirtyminen toiseen todellisuuteen.”

Juttu on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 5/19.

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti