Metsänvartijan torpan upea puutarha syntyi vanhojen puiden ehdoilla – Näin Liisa Osmala toteutti unelmansa villiintyneeseen pihapiiriin
Liisa Osmala on luonut oman mielenmaisemansa Joroisiin, metsänvartijan vanhan torpan pihapiiriin. Valtavat lehtikuuset kehystävät pikkuhiljaa ja kovalla työllä tehtyä puutarhaa.
Piha on Liisalle henkireikä. Hän ahertaa puutarhassa lähes päivittäin aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn.
Luulen, että puutarha-innostukseni syntyi jo lapsuudessa, sillä äitini oli innokas puutarhuri.
Vaikka lapsuudenkotini oli aika vaatimaton, meillä oli aina hienot kukkapenkit.
Ruuhkavuosina asuin omakotitalossa, ja jo siellä rakensin puutarhaa. Vasta vuosia myöhemmin, kun tapasin tulevan puolisoni Pentti Tanskasen, aloin haaveilla isosta puutarhasta.
Kun vuonna 2002 ostimme vanhan metsänvartijan torpan Joroisista, pääsin toteuttamaan haavettani.
Pentti oli taitava käsistään, ja vanhan hirsirakennuksen kunnostaminen oli hänen suuri haaveensa. Meille molemmille tilalla oli siis puuhaa.
Pihamaa oli hylätyn oloinen, vain muutaman sadan neliön kokoinen. Muutenkin tontti oli villiintynyt, vatukkoinen ja metsäinen.
Pihalta kaadettiin puita ja puskia raivattiin. Suuret kannot kaivettiin ylös ja maata tasoitettiin. Pentti halusi marjapensaita ja omenapuita, ne hankittiin ensimmäiseksi. Muilta osin piha jäi minun valtakunnakseni.
Taloprojektimme eteni. Saimme vanhan talon hirret purettua ja siirrettyä tien viereltä syvemmälle pihaan. Sinne hirsikehikko rakennettiin uudelleen ja sen päälle rakennettiin uusi talo. Kun Pentti pääsi viimeistelemään taloa sisältä, minä möyrin jo täyttä häkää puutarhassa.
Pihan tunnelma on suojaisa, sillä isot lehtikuuset ympäröivät sitä kauttaaltaan. © Tiiu Kaitalo
Vanhan navetan pohjaa Liisa on hyödyntänyt yrttitarhassa. Risuaidan takana on komposti. © Tiiu Kaitalo
Pariskunnan yhteistä iloa
Pihaa hallitsevat vanhat upeat, lähes 150-vuotiaat lehtikuuset. Tiesin heti, että puutarha oli rakennettava juuri näiden puiden ehdoilla.
Rakastan puita, mutta samalla ne tekivät puutarhan rakentamisen vaikeaksi. Puut roskasivat, eikä niiden lähelle voinut sijoittaa isoa perennapenkkiä tai kasveja, sillä juurien vierellä kuivassa maassa viihtyivät oikeastaan vain mehikasvit.
Suunnittelu vei aikaa ja vaati kypsyttelyä. Kaiken työn tein käsityönä, maata kaivoin lapiolla ja kärräsin pois kottikärryillä. Pentti auttoi aina, kun tarvitsin apua, mutta suurimman osan fyysisistä töistä tein silti itse.
Pentti oli kiinnostunut puutarhasuunnitelmistani, vaikkei hän suunnitteluuni juuri puuttunut. Hänen ainoa toiveensa oli, että tekisin puutarhasta erilaisen kuin muilla.
Silti Pentti koki usein yllätyksiä. Maan kunnostuksessa pihasta kaivettiin ylös kasa suuria kantoja. Pentti olisi tilannut auton hakemaan ne pois, mutta minä halusinkin hyödyntää ne puutarhassa.
Vaikka Pentti ei ollut enää nuorimies, hän suhtautui outoihinkin ideoihini aina innokkaasti ja nauroimme usein. Se oli meille molemmille erityistä ja mukavaa aikaa.
Parin vuoden päästä pääsimme muuttamaan uudelleen rakennettuun metsänvartijan torppaamme. Pentti oli jo eläkkeellä, minä vielä täysillä työelämässä. Töiden ohella puutarha rakenui hiljalleen.
Työpäiväni aikana Pentti kierteli tontin läpi, ja kun tulin töistä hän kertoi mikä kukka kukki parhaillaan. Se oli hauska arvausleikki, sillä mieheni tunnisti vain ruusun, pionin ja orvokin, muita kukkia arvailin hänen kertomansa pohjalta. Hän oli henkinen innoittajani.
Näyttävä patiokärhö on Liisan silmäterä. Estetiikka on taiteelliselle emännälle tärkeää. © Copyright Tiiu Kaitalo
Rönsyleimu viihtyy kuivassa maassa lehtikuusen rinnalla. Se on oiva maanpeittokasvi. © Tiiu Kaitalo
Terapeuttista työtä
Vuodet vierivät ja pihassa tapahtui koko ajan. Minulla oli useita pitkäaikaisia projekteja, kuten vanhan torpan paikalle monen vuoden aikana rakentamani kukkatarha.
Sitten Pentti sairastui vakavasti. Puutarhan hoito oli ollut minulle aina terapeuttista, ja sitä se oli Pentin sairastellessakin.
Kun Pentti kuoli, talon ja pihan ylläpito jäi yksin minulle. Välillä se tuntui raskaalta, voimaa sain kuitenkin puutarhan fyysisestä työstä, pihan, kasvien ja kukkien tarkastelusta.
Pidän varsinkin pienikukkaisista perennoista. Esimerkiksi varjorikko on tavattoman kaunis, sen pienen pienet kukat ovat kuin vaaleanpunainen pilvi kasvin päällä. Kukat ovat niin pienet, että niitä tuskin näkee. Niiden tarkasteluun pitää pysähtyä ja rauhoittua.
1870-luvulla perustetun valtion metsänvartijan torpan pihaa hallitsevat vanhat lehtikuuset, jotka toisaalta inspiroivat ja toisaalta rajoittavat pihan suunnittelua. © Tiiu Kaitalo
Voimakkaan sinisenä kukkiva kaukoaasian törmäkatkero on myöhäinen kukkija. © Tiiu Kaitalo
Enemmän kuin kasveja ja pensaita
Vasta eläkkeelle jäätyäni pääsin täysillä toteuttamaan ideoitani puutarhassa, sillä jotkut niistä olivat vaativiakin. Puutarha laajeni hiljalleen, ja on alkuajoista jo kolminkertainen.
Olen halunnut kierrättää torpasta löytyneitä vanhoja työvälineitä, hyödyntää pihasta löytyviä kiviä ja kantoja. Myös maa-aineksen kierrätän. Iloitsen siitä, että lopulta hyvin vähän tarvitsee heittää roskiin.
Lapsiltani, sisaruksiltani ja heidän puolisoiltaan olen saanut viime vuosina paljon apua. Kiitollinen olen myös naapuriavusta, jota olen saanut tilan ja talon ylläpidon käytännön ongelmia ratkoessani. Vaativissa projekteissa apu on tullut tarpeeseen.
Viimeaikoina olen rakentanut puutarhaan uutta oleskelualuetta, joka on vaatinut perusteellisen suunnittelu- ja pohjatyön. Nyt työ on vihdoin valmis.
Ensin kaivoin 25 neliön alueen, jonka pohjustin hiekalla. Tasanteeseen ladoin erilaisista laatoista suunnittelemani kuvion. Osan laatoista valoin sisareni kanssa betonista. Sisareni nauroi, että koko projektissa eniten aikaa vei se, kun sommittelin valettaviin laattoihin kivikuvioita ja valitsin niihin luonnonkiviä.
Vaikka nuorena taidelukion jälkeen suuntasinkin toimistotöihin, olen koko ajan tehnyt taidetta. Talvisin maalaan sisällä. Kesäisin taidetyöskentelyni siirtyy puutarhaan, koska haluan, että puutarha on muutakin kuin kasveja ja pensaita.
Mietin tarkasti, miten hyödynnän puutarhassa esimerkiksi tilalta löytyneitä vanhoja esineitä tai työvälineistöä. Yksi uusimmista töistäni puutarhassa on kesällä valmistunut valettu tyttöpatsas, se on yksi puutarhani helmistä.
Puutarhan rakentamisen alkuvaiheilla hankin paljon perinteisiä perennalajeja. Ajattelin, että ne kuuluvat vanhaan pihapiiriin. Agilejat, palavarakkaus ja särkynytsydän olivat kukkia, joita tunsin jo lapsena, ja niitä hankin myös omalle pihalle.
Luin paljon puutarhakirjoja ja -lehtiä, tein harvakseltaan reissuja kauppapuutarhoihin. Ostin taimia sieltä täältä. Pikkuhiljaa tutustuin myös minulle täysin uusiin perennoihin ja istutin niitä puutarhaani perinteisten kasvien rinnalle.
Tarhakylmänkukan silkkiset kukkapallot ovat kukinnan jälkeenkin näyttävät. © Tiiu Kaitalo
Harrastus muuttuu vuosien saatossa
Vuosien aikana olen menettänyt monia kasveja, ja todennut, että joskus luovuttaminen on viisautta. Puutarha ei vain sovellu kaikille kasveille. En ole valinnut pihaan vain tiettyjä kasveja, vaan ajatukseni on ollut alusta alkaen rakentaa kokonaista maisemaa.
Isossa pihassa on oltava suurpiirteinen, eikä liian pientä voi näpertää. Silti suhtautumiseni rikkaruohoihin vaihtelee. Usein uuden penkin perustamisen jälkeen olen jonkin aikaa tarkka kuin haukka ja nypin kaikki rikkaruohot heti pois!
Puutarhaharrastuksesta on tullut myös sosiaalinen. Olen joskus avannut pihani vierailijoille ja keväisin myyn omista kasveistani jakamiani taimia. Usein käyn myös ystävien puutarhoilla vierailulla tai auttamassa.
Minusta on mukavaa se, että puutarhassani voin toteuttaa ideoitani niin vapaasti kuin vain haluan.
Samalla ulkona käsillä tekeminen on ollut hyvää vastapainoa muulle elämälle. Voin halutessani paneutua puutarhaan täysin, ja välillä tehdä aivan muuta.
Eniten iloitsen siitä, että vanha piha on elinvoimainen ja puutarha yhdistyy luontevasti tilaa ympäröivään metsään.
Juttu julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 10/21.