Elämäntehtävänä toivo – Lastensuojelun kasvattama Onni Westlund on omistautunut huostaanotettujen lasten auttamiselle

Jaa artikkeliTilaa Seura
Onni Westlund
Rikki menneestä lapsuudesta tuli Onni Westlundin ponnistuslauta auttajaksi. ”Kaikesta kokemastani voi syntyä jotain arvokasta, jos kanavoin sen muiden auttamiseen.” © Sara Pihlaja
Onni Westlundista tuli lastensuojelun asiakas 2-vuotiaana. Väkivaltaa kokenut ja traumatisoitunut lapsi oireili vuosien ajan. Nyt hänellä on elämäntehtävä: pitää toivoa yllä niille, jotka ovat kokeneet saman.

Entisen huoltoaseman ravintolassa on vanhan ajan tunnelmaa: Juhla-Mokkaa ja sokerimunkkia, sinappipumppuja ja HP-kastiketta. Keltaisiin huomiotakkeihin pukeutuneet asiakkaat ovat aloittaneet päivänsä läheisellä rakennustyömaalla ennen auringonnousua, ja kymmeneltä aamulla on jo riistakäristyksen aika.

Onni Westlund – Vuoden Aikuinen

Ovesta astuu sisään Vuoden Aikuinen, mutta kukaan ei tunnu huomaavan. Keltaisten takkien välkkeessä mustiin pukeutunut mies on epämääräisellä tavalla näkymätön. Juuri tänne hän halusi tulla kertomaan tarinansa, rividuunareiden kotoisaan valtakuntaan, jonne voi livahtaa ja kadota kuin turkin hihaan.

Onni Westlund on kuvannut it­seään sosiaalisesti kömpelöksi. Hän on olemukseltaan hivenen pidättyväinen; ystävällinen, mutta ei mikään lörpöttelijä. Mutta kun hän alkaa puhua lastensuojelusta, yhden ja kahden sanan vastaukset loppuvat kuin seinään.

Estradille astuu asiantuntija Onni Westlund – tulisieluinen aktivisti, joka puhuu sietoikkunoista, traumakokemuksista, turvallisista yhteisöistä ja hyvinvoinnin vahvistamisesta sellaisella liekillä, että jo ensimmäinen kommentti kestää viisi minuuttia.

Tämä on asia, jolle Onni elää. Hän on omistautunut huostaanotettujen lasten auttamiselle niin täydellisesti, että viime vuoden marraskuussa Tampereen kaupunki myönsi hänelle Vuoden Aikuinen -tunnustuspalkinnon. Se on aika hyvin miehelle, joka ei ole vielä ehtinyt täyttää edes kolmeakymmentä.

29-vuotiaan kohdalla tuntuu erikoiselta puhua elämäntehtävästä, mutta juuri sitä lastensuojelu Onnille on. Se on myös tiivis osa hänen elämänsä tarinaa. Onnia on kannatellut omalla matkallaan ainakin kaksikymmentäkaksi sosiaalityöntekijää, liuta sijaisperheitä, iso joukko vertaisia ja yksi tosi hyvä terapeutti.

Tavallinen perhe, kunnes isä kuoli ja alkoholi vei äidin

Onni syntyi vuonna 1991 tavalliseen tamperelaiseen perheeseen. Isoveli oli kolme vuotta vanhempi. Isä teki duunarihommia, äiti oli kotona ja opiskeli. Se olisi voinut olla ihan tavallinen lapsuus. Mutta sitten Onnin isä kuoli liikenneonnettomuudessa, ja 2-vuotiaan Onnin elämäntarina alkoi rakentua uudelleen, rumista ja pelottavista palasista.

Onnin äidillä oli ollut jo aikaisemmin erilaisia mielenterveyden haasteita. Puolison kuolema vei häneltä kaikki voimat, ja hän haki apua ensikodista.

Apu jäi kuitenkin väliaikaiseksi; kun perhe muutti Kangasalle, avut jäivät Tampereelle. Äidille alkoi maistua alkoholi, ja elämänhallinta notkahteli pahasti.

Kun Onni oli viisivuotias, poikia tultiin ensimmäisen kerran hakemaan pois kotoa.

”Asuttiin pari kuukautta sijaisperheessä. Sitten palailtiin taas äidille, joka oli muuttanut siinä välissä takaisin Tampereelle”, Onni Westlund kertoo.

Onni Westlund lapsena

Lapsi elää lapsuutta parhaansa mukaan, haavoittavista olosuhteista huolimatta. Lapsuudessa oli kivusta huolimatta hyviäkin hetkiä, Onni Westlund sanoo. © Onni Westlundin kotialbumi

Meno jatkui kuitenkin samanlaisena. Kotona pyöri epämääräisiä porukoita, oli päihteitä ja väkivaltaa. Äiti ei kuitenkaan suostunut ottamaan vastaan lastensuojelun avohuollon tukea – siihen suostuminen kun oli vapaaehtoista.

Jonkin ajan päästä äiti lähti reissuilleen, eikä tullut takaisin. Ryyppykaverit soittivat sosiaaliviranomaisille, jotka tulivat hakemaan Onnin ja veljen aamuyöllä.

”Silloin oli talvi. Muistin seisoneeni lumihangessa, enkä olisi halunnut mennä sisälle taas uuteen sijaisperheeseen. Minut saatiin sisälle isoveljen tsemppailulla ja lätyillä houkutellen.”

Mutta jälleen sijoitus katkesi parin kuukauden päästä, ja pojat palautettiin kotiin.

Ennen eskaria Onni oli kokeillut jo tupakkaa ja alkoholia

Onni täytti kuusi vuotta, ja koitti eskarivuosi. Onni, jonka perään ei juuri kukaan katsonut, ajautui isompien poikien kaveripiireihin. Ennen ensimmäistä luokkaa hän oli jo kokeillut sekä tupakkaa että alkoholia.

”Ekaluokan syksyllä koulunkäynnistä ei tullut mitään. Lintsailin paljon. Minut siirrettiin Steiner-kouluun, jossa isoveljenikin oli. Ei homma sielläkään ihan täysin toiminut, mutta viihdyin jotenkin, ja vanhempien kavereiden kanssa pyöriminen väheni”, hän muistelee.

Onni ja veli sijoitettiin kiireellisesti, kun Onni oli tokaluokkalainen. Kävi tuuri, ja päivystävä sijaisperhe oli sama kuin edellisellä kerralla – vastassa oli edes tuttuja ihmisiä.

Mutta tällä kertaa paluu kotiin ei enää onnistunutkaan äidin voinnin vuoksi. Todettiin, että lapset tarvitsivat vakaamman kasvuympäristön, ja tehtiin huostaanottopäätös.

”Se tarkoitti sitä, että meille alettiin taas etsiä uutta perhettä. Päivystysperheeseen emme voineet jäädä.”

Sijaisperheessä Onnista alkoi vähitellen kuoriutua esiin lapsi, jolla oli lupa elää lapsuutta.

Sijaisperheessä Onnista alkoi vähitellen kuoriutua esiin lapsi, jolla oli lupa elää lapsuutta. © Onni Westlundin kotialbumi

Uuteen perheeseen muutettiin vuoden 1999 joulukuussa. Se oli mukava paikka, ja isoveli oli tärkeänä turvana. Turvalliset olosuhteet rauhoittivat elämää, mutta kokemuksista toipuminen ei ollut kivutonta.

”Koulunkäynnistä ei tullut pitkään aikaan mitään. Huusin ja rääyin ja olin aivan rikki kaikkien kipujeni ja kokemusteni takia. Varhaisteini-iässä piti käydä läpi pikkurikokset ja -rötökset, kaljoittelu ja röökaaminen. Siinä vaiheessa, kun muut testailivat tupakkaa, minä olin jo kokeillut kaiken mahdollisen.”

Mutta sijaisperheen tukiverkko kesti. Ysiluokalle tultaessa Onni voi jo paremmin. Hän alkoi innostua koulunkäynnistä, meni lukioon ja suoritti kaikki mahdolliset kurssit erinomaisin arvosanoin. Kirjoitusten jälkeen, vuonna 2011, hän muutti omilleen.

Toinen taistelu – ”Masensi, ahdisti, kalja alkoi maistui”

Onnin lukion päästötodistus oli niin hyvä, että mahdollisuudet olivat auki mihin tahansa. Mutta ensin oli käytävä sivari. Sitä paitsi tuntui, että kaikki ei ollut hyvin.

”Mistään ei tahtonut tulla mitään. Masensi, ahdisti, kalja alkoi maistua. Meininki oli itsetuhoista. Holtiton elämä nosti päätään, kuvioon alkoi ilmestyä muitakin päihteitä.”

Onnilla oli tarve satuttaa itseään; hän saattoi ajaa tahallaan pyörällä päin autoa tai hakata nyrkeillä seinää. Hän tiesi, että nyt tarvittaisiin apua, mutta sitä ei löytynyt.

Onnilla oli tarve satuttaa itseään; hän saattoi ajaa tahallaan pyörällä päin autoa tai hakata nyrkeillä seinää. Hän tiesi, että nyt tarvittaisiin apua, mutta sitä ei löytynyt.

Jokin järjestö pyöritti lähistöllä päivätoimintaa. Onni alkoi käydä siellä saadakseen arkeen rytmiä ja yhden lämpimän aterian päivässä.

”Kun sain itseni hereille, menin sinne lukemaan lehteä ja nukkumaan sohvalle. En puhunut varmaan puoleen vuoteen kenellekään mitään. Pelasin hiljaa korttia, harjoittelin, miten olla selvinpäin ihmisten kanssa.”

Kokemusasiantuntijaksi lastensuojelupäiville

Sitten tapahtui iso juttu. Onni Westlund pyydettiin lastensuojelupäiville kokemusasiantuntijan roolissa. Hän pääsi suunnittelemaan päivää sijaishuollossa asuville ja asuneille nuorille.

Yhtäkkiä Onnin ajatukset ja kokemukset olivatkin arvokkaita, ja niitä haluttiin kuulla. Hänen päässään kirkastui uudenlainen ajatus: kaikesta kokemastani voi syntyä jotain arvokasta, jos käytän kokemukseni muiden auttamiseen.

”Aloin opiskella avoimessa yliopistossa. Arki oli vieläkin hallitsematonta, mutta sumuiseen elämääni oli alkanut ilmestyä auringonsäteitä. Aloin nähdä, että on olemassa muita mahdollisuuksia.”

”Nyt alan olla lähempänä sitä ihmistä, joka haluan olla. Olen iloinen siitä, että saan tehdä työtä, joka on itselleni ehkä tärkeintä maailmassa.”

”Nyt alan olla lähempänä sitä ihmistä, joka haluan olla. Olen iloinen siitä, että saan tehdä työtä, joka on itselleni ehkä tärkeintä maailmassa”, Onni Westlund sanoo. © Sara Pihlaja

Valoa ikkunassa

Seuraavana keväänä Onni haki sosionomiopintoihin ja pääsi ykkösellä sisään. Oma elämä oli vielä varsin hajanaista, ja Onni koki olevansa erilainen kuin muut. Uusien suhteiden luominen otti aikansa sosiaalisesti varautuneelta mieheltä. Omat elämänkokemuksetkin olivat vahvasti läsnä opintojen käänteissä.

”Traumaluennolta lähti kotiin aika rikkinäinen ukko. Kohdalleni on osunut hirveä määrä traumatisoivia tapahtumia. Mutta aloin myös ymmärtää omia olotilojani ja sitä, että jotkut reaktioni asioihin johtuivat yksinkertaisesti traumojen aktivoitumisesta. Se tajuaminen helpotti asioita.”

Joka lukuvuosi Onni koki yhä vahvemmin: tämä on kova juttu. Mutta se oli myös matkantekoa omien haavojen kanssa; kasvaminen lastensuojelun asiantuntijaksi vaati systemaattista omien traumojen purkamista ja käsittelyä.

”Kaksi vuotta sitten pääsin viimein psykoterapiaan. Se oli vuosien työn takana.”

Onni suunnitteli hakevansa kokemusta sieltä täältä, mutta eipä aikaakaan, kun hän löysi itsensä lastensuojelutyötä tekevästä Pesäpuusta. Tällä hetkellä hän toimii asiantuntijana nuorten osallisuuteen ja kokemusasiantuntijuuteen liittyvässä Up2Us-hankkeessa. Kun Onni kertoo hankkeen Youtube-videolla kokemastaan väkivallasta, mustalle ruudulle ilmestyy ennen videota teksti:

Äiti, älä kato tätä. t. Onni. Ps. Oot rakas.

Äidin ja Onnin välit ovat kunnossa – ei ole tarve olla vihainen kenellekään. On paljon tärkeämpääkin tekemistä.

”Ajattelen niin, että lapset ja nuoret ovat kaikkein arvokkain asia maailmassa. Se on asia, jonka eteen haluan tehdä kaikkeni koko elämäni ajan. En vielä tiedä, mihin kaikkialle tämä missio voi johtaa. Terapeutin kanssa olen kuitenkin tehnyt sellaisen sopimuksen, että politiikkaan en hakeudu ennen kuin mielenterveys on kunnossa”, Onni sanoo. Sitten hän purskahtaa nauramaan.

Tummille puupöydille läikähtää valkoista valoa. Ravintolan ikkunasta kurkistaa ujosti hymyilevä kevätaurinko.

Lue myös: Lastenkotilapsesta kasvoi auttaja maailman kriisialueille – Tarja Tuovinen on ylpeä elämästään: ”En antanut periksi enkä ole tullut kyyniseksi”

X