Hylkyjen ja tykkijollien etsiminen Kustaa III:n ajalta koukutti – Pentti Kokki ja Ilari Vilmari luotaavat toiveikkaina järven pohjaa Savitaipaleella

Pohjoisesta puhaltava tuuli tuntuu raa’alta ja nostattaa järven pinnan kiukkuisille rypyille. Saaren takana on kuitenkin tyven. Aurinko saa vedenpinnan sädehtimään. On yhtä aikaa hyytävää ja kaunista.

Kiertelemme ja kaartelemme Hiukkanen-nimisen saaren edustalla. Viistokaikuluotaimen näytölle alkaa piirtyä erikoinen muoto. Järvenpohjassa makaa jotain pitkulaista ja hieman neliskulmaista. Soutuvene se ei ole, koska pituutta on kymmenisen metriä ja keulan ja perän pyöristykset puuttuvat.

”Siinä se kajastaa. Tuossa ovat kylkikaaret ja tuossa sikoköli eli aluksen sisäpuolella kulkeva pitkä rakenneosa”, juttelee kaikuluotaimen näyttöä tuijottava Pentti Kokki.

Hän on Saimaan hylyt -ryhmän vetäjä ja intohimoinen hylkyjenetsijä. Venettä ohjaa toinen samankaltainen, Kokin taistelupari Ilari Vilmari.

Olemme Etelä-Karjalassa Savitaipaleella etsimässä Kustaa III:n sodan aikaisia hylkyjä. Niitä makaa tämän ison ja karun Kuolimo-järven pohjassa mahdollisesti useita.

Saaren takana ollaan suojassa kiukkuiselta tuulelta. Pentti Kokki (edessä) ja Ilari Vilmari käyttävät hylkyjahtiin kaiken liikenevän aikansa. © Mikko Nikkinen

Viistokaiku­luotain näyttää järvenpohjan muotoja. © mikko nikkinen

Sotakevät 1790 jätti jälkensä

Keväällä 1790 Kuolimolla ja Savitaipaleen rannoilla tykit jylisivät ja musketit paukkuivat. Oli menossa Ruotsin ja Venäjän välisen Kustaan sodan loppunäytös, ja piskuinen Savitaipalekin oli joutunut keskelle suurvaltojen verisiä laajentumispyrki­myksiä.

Ruotsi-Suomen ja Venäjän raja seuraili tuolloin Suomen kaakkoisosassa Kymijokea. Savitaipaleen Partakoski oli Venäjälle kuulunut strategisesti tärkeä kapeikko, jonka Ruotsi yritti saada hallintaansa.

Huhtikuussa 1790 ruotsalaiset valtasivat Partakosken kannaksen. Kaksi viikkoa myöhemmin venäläiset yrittivät takaisinvaltausta. Kesäkuussa Ruotsin joukot hyökkäsivät kolmelta suunnalta Savitaipaleen kirkonkylään – ja kärsivät musertavan tappion.

Kokki kertoo, että Kuolimon yli yrittäneet Ruotsin sotajoukot olivat liikkeellä kaikella mahdollisella, joka kellui. Veneitä ja lauttoja oli takavarikoitu asukkailta ja vahvistettu. Mitään isoja sota-aluksia ei näillä vesillä seilannut, vaan tykinkuulia paukuteltiin menemään tykkijollista.

Tykkijolla on se, mikä Kokkia ja Vilmaria erityisesti kiinnostaa.

”Ruotsalaisen Fredrik af Chapmanin suunnittelemilla tykkijollilla on sodittu meriä myöten, mutta yhtä ainutta hylkyä ei ole maailmasta löytynyt. Olisihan se hienoa olla sellaisen löytäjä”, Kokki sanoo.

Kokki kuvailee tykkijollaa nykyaikaisen torpedoveneen esimuodoksi – tehokkaaksi ja ketteräliikkeiseksi sota-alukseksi, jonka perässä oli yksi iso tykki ja keulassa kaksi pienempää. Jollaa soudettiin, mutta apuna oli myös kaksi mastoa purjeineen.

Kulttuurin ja tieteen hakupalvelusta Finnasta löytyy af Chapmanin suunnitteleman tykkijollan malli. Kooltaan se oli pieni: pituus noin kaksitoista metriä ja leveys vajaat viisi metriä.

Arkeologin tärkeä vinkki

Saimaan hylyt -ryhmä perustaa etsintänsä historian lähteisiin ja arkistoihin. Heille kerrotaan myös silminnäkijähavaintoja.

Ryhmä on tehnyt viidentoista vuoden aikana paljon etsintöjä ja löytöjä Saimaalla. Ensimmäisiä isoja löytöjä oli Karhusaaren eteläpuolinen hylky Lappeenrannan vesillä. Kyseessä on yli satavuotias purjelotja tai proomu, joka on nykyään merkitty VARK-kohteeksi eli valtakunnallisesti merkittäväksi arkeologiseksi kohteeksi.

Ryhmän löytöihin kuuluu myös Umianlammen lotja Taipalsaaren vesillä.

”Se on niin sanottu paskalotja, jolla on kuljetettu lehmänlantaa kylän taloille”, Kokki kertoo.

Kuolimolle Saimaan hylyt -ryhmän toi vinkki, jonka he saivat Etelä-Karjalan museon arkeologilta Esa Hertelliltä. Tämä oli lueskellut museolta löytynyttä teosta, joka perustui venäläisen kenraalin A. V. Tutškovin karttoihin ja muistiinpanoihin Kustaan sodan ajalta. Teoksessa mainittiin venäläisten upottaneen ruotsalaisaluksen Kuolimoon.

”Emme olleet tulleet aiemmin ajatelleeksi Kuolimoa kiinnostavana hylkyjenetsintäpaikkana, sillä päävesireitit ovat kulkeneet Saimaalla. Mutta täällähän on ollut hurjat rähinät ja kähinät ja ukkoa on mennyt kuin meren mutaa”, Kokki kuvailee.

Luotaukset aloitettiin viime syksynä Kuolimon Kaijanlahdella. Ryhmä on löytänyt jo soutuveneitä, joiden rakenteita on vahvistettu. Se viittaisi siihen, että niitä on käytetty sotatoimissa. Tänä keväänä etsinnät jatkuivat heti jäiden lähdettyä.

”Se on se löytämisen ilo”

Vilmari ohjaa venettä, Kokki seuraa karttaplotteria ja antaa ohjeita. Kaksikko tutustui toisiinsa jo 1970-luvun loppupuolella sukelluskurssilla. Siellä syttyi myös hylkykipinä.

Saimaan hylyt -ryhmä koostuu urheilusukellusseura Saimaan Norppien meriarkeologiasta innostuneista jäsenistä. Kokki ja Vilmari ovat pintaryhmä, joka tekee etsintöjä viistokaikuluotaimella. Kiinnostavimmat havainnot tutkitaan tarkemmin robottikameralla. Vedenalaisryhmään kuu­luu kaksi sukeltajaa.

”Nykyteknologia antaa sameissa ja pimeissä vesistöissämme varsin kattavan kuvan pohjassa olevista poikkeamista tai esineistä”, Vilmari sanoo.

Ryhmä työskentelee tiiviissä yhteistyössä Etelä-Karjalan museon, Museoviraston ja Helsingin yliopiston historian laitoksen kanssa.

Mutta mikä ihme saa aikuiset miehet ajelemaan tuntitolkulla pitkin järvenselkiä etsimässä jotakin, jonka löytämisestä ei ole mitään takeita?

”Kyllä sitä itsekin joskus miettii. Tämähän on 99,9-prosenttisesti etsimistä ja 0,1-prosenttisesti löytämistä. Kun on kuusi tuntia istunut avoveneessä räntäsateessa eikä mitään löydy, silloin tulee kysyttyä itseltä, että onko tässä mitään järkeä”, sanoo Kokki.

Mutta sitten kun kaikuluotaimen näytölle alkaa piirtyä anomalia eli poikkeavuus, etsijään tulee uutta virtaa. Syke kiihtyy ja kroppaa alkaa kihelmöidä.

Jos robottikamera ja sukellus vahvistavat, että kohde saattaa olla historiallisesti merkittävä, hylystä irrotetaan Museoviraston luvalla puunäyte poraamalla tai sahaamalla. Se lähetetään tutkittavaksi Helsingin yliopiston tutkijalle, joka tekee ikämäärityksen. Tämän jälkeen näytepala palautetaan samaan paikkaan, josta se on otettukin.

Hylkyjen arvo kasvaa aina, kun ne pystytään sijoittamaan historialliseen yhteyteen.

”Se on se löytämisen ilo. Kadonneen tiedon esiin tuomista. Jee, me löydettiin se!” Kokki kuvailee.

Myös Vilmari puhuu löytämisen ilosta – ja ehkä mukana on vähän aarteenmetsästystäkin. Yksi sukeltajien piirissä liikkuva tarina kertoo, että Taipalsaaren Jänkäsalon edustalle olisi 1700-luvulla uponnut armeijan palkkarahoja kuljettanut vene.

”Se taitaakin sitten olla ainut aarrelaiva näillä main”, Vilmari virnistää.

1700-luvun lopun tykkijollassa oli keulassa kaksi pienempää tykkiä ja yksi takana. Mastojen ja purjeiden lisäksi jollassa oli airot. © Ilari Järvinen/Suomen Kansallismuseo

Muinaisuus läsnä

Tänä aamuna Kuolimon vesillä liikkuu kolmaskin hylkyryhmän jäsen, Osmo Kinnunen, jolla on veneessään peräti kolme kaikuluotainta. Hän on saanut havainnon hylystä, joka makaa kirkonkylän rannasta viiden kilometrin päässä Virtasalmella.

Sitä kohti siis. Matka taittuu läpi ikiaikaisen maiseman. Korkeat jyrkät kal­liot syöksyvät pystysuorana veteen, puut saarten rannoilla seisovat hiljaa. Veneen viistokaikuluotaimesta näkee, että 23 metrin syvyydessä järvenpohjassa on hienoja geologisia muodostelmia.

Virtasalmen vesi lepää tyynenä. Nyt sen pintaa peittää siitepöly, mutta 233 vuotta sitten se saattoi värjäytyä vereen, sillä tämä vesireitti vie suoraan Partakoskelle.

”Tässä kohtaa on saanut luoteja väistellä”, Kokki miettii.

Kinnusen havainto ei osoittaudukaan niin kiinnostavaksi kuin alun perin luultiin. Kun se piirtyy kaikuluotaimen näytölle ja Kokki saa sen mitattua, käy ilmi, että se ei ole yli kahdeksanmetrinen vaan hieman yli nelimetrinen, siis todennäköisimmin soutuvene.

”Jos se olisi ollut isompi, se olisi voinut olla vaikkapa kirkkovene, joka olisi kaapattu sotilaskäyttöön”, Kokki pohtii.

Mutta tällaista etsintä on. Paljon työtä, pienen toivon viriämistä, pettymyksiä – ja joskus se iso onnenpotku.

Osmo ­Kinnunenkin on hurahtanut hylkyjen­etsintään. © Mikko Nikkinen

Soutuveneen kaarevat kyljet ovat helposti ­tunnistettavissa. © Mikko Nikkinen

Vaihe vaiheelta lähemmäs

Mutta entä se Hiukkasen eteläpuolinen hylky? Voisiko siinä olla Kokin ja Vilmarin himoitsema löytö, tykkijolla?

Kohde vaatii tarkempia tutkimuksia, sanoo Kokki. Kunhan Ursula, hylkyryhmän robottikamera, saadaan korjauksesta takaisin, se lasketaan veteen kuvaamaan hylkyä. Sitten paikalle menevät sukeltajat.

Tutkimuksissa selvitetään, onko kyseessä tasasaumainen vai limisaumainen alus ja löytyykö hylystä mastokenkä eli tuki, johon masto upotetaan. Jos löytyy, sitten tiedetään ainakin, että kyseessä on purjealus.

Hylkyjahti jatkuu. Kokki ja Vilmari käyttävät siihen kaiken liikenevän aikansa.

Kuolimokaan ei helpolla paljasta salaisuuksiaan.

Lue myös: Kunnianhimon nolo loppu: Vasa-laiva upposi neitsytmatkansa alussa

Kauniin ulkokuorensa alla Vasa-laiva oli tehokas sotakone, jonka tulivoimasta vastasi 64 järeän kanuunan arsenaali.