Professori Arja Autio tutkii lunta työkseen – ”Lapsena ei olisi tullut mieleenkään, että pohjoisessa pohdittaisiin joskus vielä lumen vähyyttä”
Mitä jos kunnon talvi ei tulekaan? Professori Arja Rautio tutkii sitä työkseen. Lumi vaikuttaa nimittäin yllättävän moneen asiaan: hyvinvointiimme, elinkeinoihin – ja koko arktisen elämän jatkuvuuteen.
”Mutta arktisen alueen asukkaille se on myös elinkeinon kulmakivi. Kulkeminen lumettomilla alueilla talvisin on vaikkapa poronhoitajille todella ongelma”, Arja Rautio toteaa. © Teija Soini
Mikä on hiihtolomalla lunta? Onko pääsiäisenä vielä Lapissa hankikanto?
Siinä kysymyksiä, joita moni ruuhkasuomalainen pyörittää mielessään tähän aikaan vuodesta. Etelä-Suomessa suksia ei monena vuonna enää ehdi raijata ulos varastosta, kun lumi on jo sulanut. Mutta ei pohjoisenkaan lumitilanne ole itsestäänselvyys ja matkailuvaltti kuten aiemmin.
Siitä todistavat jo pari viime vuosien mustaa joulua, jolloin lumeton ja pimeä napapiirin seutu sai turistien keskuudessa uuden, vähemmän houkuttelevan nimen, Crapland.
Myös Oulun yliopiston arktisen tutkimuksen professori Arja Rautio seuraa hankien korkeutta. Hän myöntää pitävänsä lumesta ja on aina ollut innokas hiihtäjä. Silti lumitilanne merkitsee hänelle muutakin kuin että pääsevätkö hän ja turistit hangille hiihtelemään.
Ilmastonmuutoksesta johtuva ilmaston lämpeneminen kun uhkaa lumen lisäksi koko maapalloa – ja erityisesti arktisia alueita.
”Osalle väestöstä lumettomuus on uhka elinkeinolle ja elinympäristölle, mutta myös kaikkien pohjoisessa asuvien hyvinvoinnille. Jos ajatellaan vaikka kaamosaikaa täällä meillä ilman lunta, kuka sellaisesta oikeastaan voisi sanoa nauttivansa?”
Ikiroudan alla piilee yllätyksiä
Kun Arja Rautio oli lapsi, hän eli konkreettisesti talvet lumen keskellä.
”Asuimme pienessä kylässä Rovaniemen lähettyvillä, ja lunta oli paljon. Voisi sanoa, että siitä tuli läheinen osa elämää.”
Talvella hiihdettiin, laskettiin mäkeä, kahlattiin lumessa, seistiin lumikinoksen suojassa parin–kolmenkymmenen asteen pakkasissa odottamassa joskus jopa pari tuntia koulubussia – ja taas heti koulun jälkeen pihalla aherrettiin lumilinnoja ja suuria, pakkasilta mukavasti eristäviä lumirakennelmia.
”Ei silloin olisi tullut mieleenkään, että pohjoisessa vielä joskus pohdittaisiin lumen vähyyttä ja talven pysyvyyttä”, Rautio toteaa.
Lääkäriksi kouluttautunut ja maksasairauksista aikoinaan väitellyt toksikologiaan ja farmakologiaan erikoistunut Rautio on yli viidentoista vuoden ajan perehtynyt terveyteen liittyviin kysymyksiin juuri arktisilla alueilla.
Näissä tutkimuksissa ilmastolla on vahva sija, ihan monitieteellisesti. Ja niin myös lumella, jäällä ja sen yhä kiihtyvällä sulamisella.
”Itse asiassa lunta ja lumen merkitystä ihmisille on tutkittu yllättävän vähän. Ehkä me olemme kaikki ottaneet sen tähän asti itsestäänselvyytenä. Luonnon ja ympäristön merkitystä ihmisen hyvinvoinnille, samoin kuin vaikkapa kaamosta, on kyllä melko lailla tutkittu, mutta näissäkin talvi ja luminen, valkoinen maisema ovat olleet aika lailla lapsipuolen asemassa.”
Rautio on mukana lukuisissa tutkimushankkeissa, niin kuin kansainvälisessä ja useita vuosia kestävässä Nunataryuk-projektissa. Projektin nimi tulee inuiittien käyttämästä, maan vajoamista mereen tarkoittavasta sanasta.
Rautio johtaa sen Health and Pollution -ryhmää, joka on tarkastellut muun muassa ikiroudan sulamisen aiheuttamia terveysriskejä. Jäätyneeseen maaperään on vuosituhansien saatossa varastoitunut muun muassa ympäristökemikaaleja tai myös kuolleiden eläinten ruhoja, jotka sulaessaan saattavat levittää monia hyvinkin vaarallisia infektiotauteja, kuten pernaruttoa.
Toisaalta jäähän jopa 10 000 vuotta sitten jäätyneiden puiden siementen on havaittu kykenevän itämään roudan sulaessa. Ilmaston lämmetessä kasveja ja eläimiä myös siirtyy yhä enemmän kohti pohjoista.
”Grönlannissa on muun muassa tavattu jo nyt sinne täysin vierasta lajia, suomuurainta eli hillaa”, Rautio kertoo.
Maa vajoaa vauhdilla
Ikiroudan sulamisen tutkimusalueiksi ovat valikoituneet Pohjois-Kanada, Grönlanti, Huippuvuoret ja Itä-Siperia.
”Esimerkiksi Grönlannissa muutokset ovat jo osin hyvin näkyviä. Oli hurjaa nähdä Siperiassa omin silmin taloja, jotka jo konkreettisesti vajoavat niin, ettei niitä kymmenen vuoden kuluttua enää ole.”
Ikiroudan sulamiseen liittyvät riskit ovat monisyisiä. Välittömien terveysriskien, kuten juomaveden saastumisen lisäksi kasvavat muun muassa tapaturmariskit, kuten yllättäen liikkeelle lähtevät muta- ja maavyöryt.
Monitieteellinen Nunataryuk-tutkimus keskittyy ympäristön lisäksi alueiden ihmisten henkiseen hyvinvointiin, siihen, miten vääjäämättömät luonnon muutokset vaikuttavat ihmisten elämään psyykkisesti. Ja ne vaikuttavat.
Erityisesti arktisten alueiden pitkään kohonneet itsemurhatilastot ovat olleet Raution mielestä hyvin huolestuttavaa seurattavaa.
”Toisaalta ihminen on myös hyvin sopeutuvainen. Inuiitit ovat esimerkiksi todenneet, että kyllä he tähän mitä luultavimmin sopeutuvat, vaikka totta kai elinkeinojen ja kulttuurin säilyminen huolettaa. Jos vaikka perinteiset kalalajit häviävät, heidän on keksittävä tilalle jotain muuta.”
Tutkimuksissa on havaittu, että sellaisilla alueilla, joilla ihmiset ovat asuneet pitkään, luotto omaan elinympäristöön on todella kova. Ympäristön ehdoilla mennään eteenpäin, sen muutokset otetaan huomioon herkemmin kuin muualla.
Silti sopeutumisellakin on reunaehtonsa.
”Monet tuntuvat ajattelevan, että niin kauan, kun on puhdasta vettä, pärjätään. Mutta jos vaikkapa alueelle pystytetyn kaivoksen päästöt saastuttavat juomaveden, niin silloin elämä menee hankalaksi”
Tappavat jääkelit vaikeuttavat poronhoitoa
Kun Arja Rautio oli lapsi, hän katseli talvista maisemaa lappilaisessa kylässä sijainneen kotitalon ikkunoista. Rautio uskookin, että juuri lapsuuden kyläyhteisö ja luontokokemus ovat antaneet hyvän pohjan samaistua tutkimuskohteiden, arktisilla alueilla elävien ihmisten elämään usein hyvin karussa ympäristössä.
”Nykyään on yleistä, että tutkimillamme yhteisöillä on nettiyhteys, muttei juoksevaa vettä.”
Rautionkaan lapsuudessa ei kylällä ollut juoksevaa vettä eikä katuvaloja, ja muutenkin elettiin paljon nykyistä tiukemmin luonnon ehdoilla. Monelle kaupunkilaiselle ilmastonmuutos on vielä yhtä kuin huono sää, kun taas Raution tutkimusten ihmisille se merkitsee koko elämäntavan kyseenalaistumista.
”Sen seurauksista kärsii Suomessakin muun muassa porotalous, jossa on koettu – ja luultavasti tänäkin vuonna koetaan – merkittäviä menetyksiä. Vaikeina talvina lauha ja pakkanen vaihtelevat niin, että porojen on vaikea löytää syötävää kovien jääkerrosten alta.”
Rautio johtaa parhaillaan tutkimushanketta, joka keskittyy saamelaisten poronhoitajien hyvinvoinnin edistämiseen. Tutkimuksessa pyritään ymmärtämään niitä haasteita, joita nuoret saamelaiset poronhoitajat kohtaavat ja edistämään heidän hyvinvointiaan ja mielenterveyttään.
”Moni poronhoitaja miettii parhaillaan, voiko poronhoitoa jatkaa vai ei. Investoinnit ovat kalliita, eikä takuita työn jatkosta juuri ole.”
Kolmivuotinen Suomen Kulttuurirahaston rahoittama tutkimushanke on osallistava, monitieteellinen. Tähän pyritään kaikissa arktisen alueen tutkimuksissa, joihin Rautio osallistuu: tutkittava ei ole objekti, vaan aktiivisesti mukana tutkimuksen tekemisessä.
”Tutkimme pitkälti tulevaisuutta, mutta sitä varten pitää ottaa haltuun nykyhetki ja myös menneisyys, kulttuurit ja itse yhteisö.”
Lumi kuuluu elämään
Arktisten alueiden ilmaston lasketaan lämpenevän kaksi, jopa kolme kertaa nopeammin kuin muun osan maapallosta. Se kuulostaa masentavalta. Silti Arja Rautio ei näe tulevaisuutta vain mustan pessimistisenä, ikuisena marraskuuna.
”Totta kai tulevaisuus on erilainen. Silti uskon, että keinoja tilanteen parantamiseen kuitenkin on. Jo korona on osoittanut, että jos halutaan, asioihin voidaan vaikuttaa.”
Ja jotta ilmastonmuutokseen voidaan vaikuttaa, vaaditaan sille Raution mukaan laajaa huomiota niin valtioilta, kansainvälisiltä yhteistyöorganisaatioilta kuin yksityisiltä henkilöiltäkin.
Heräämistä ilmastonmuutokseen tapahtuu Rautiosta jatkuvasti, myös ruohonjuuritasolla. Hän on kiertänyt korona-aikaan monien muiden tavoin lähiympäristönsä metsissä. Sinne on tehty EU-rahoituksella hienoja lenkkipolkuja, joilla ennen sai usein kulkea törmäämättä yhteenkään toiseen ulkoilijaan.
”Nyt tuntuu, että ei voi olla totta, joka kuusen takaa tupsahtaa uusi ulkoilija. Ensi hämmästyksen jälkeen siinä on kuitenkin jotain toivoa herättävää; ehkä tämä innostus luontoon herättää ihmiset myös ymmärtämään uudella tavalla lumisen ympäristön merkityksen – ja sen, ettei se säily ilman meidän jokaisen ponnistuksia.”
Enää ei voida palata Arja Raution lapsuuden talviin, ei Rovaniemellä eikä Grönlannissa. Hän aikoo silti edelleen hiihtää ja nauttia lumesta ja talvesta aina kun voi, sillä talvi on hänen lempivuodenaikansa.
Kun ensi kerros valkoista hohdetta tarraa puihin, se on juhlahetki. Valkoista näkyä pitäisi Rautiosta vaalia, myös etelän kaupungeissa.
”Koskemattoman lumen alueita olisi hyvä rajata, vähän niin kuin viheralueita. Niillä on varmasti samankaltainen, rauhoittava vaikutus.”