Sari katsoo iäkkään leskimiehen perään, muttei halua tehdä piipahduksistaan numeroa – Mauri: ”Sinä oot ainut, joka kestää mun töttöilyjä”
Kun 89-vuotiaan Mauri Talman vaimo kuoli viime kesänä, hänen tuttuihinsa iski huoli leskestä. Miten iäkäs mies pärjäisi, kun harvat sukulaiset ovat pitkien matkojen päässä? Onneksi Maurin naapurissa asuu avulias naisihminen.
Sari Uotinen poikkeaa mielellään naapurin Maurin luona. ”Pienikin tapaaminen voi olla toiselle päivän kohokohta.”
Oli vuosi 2000, kun Sari Uotinen tuli Mauri ja Hilkka Talman elämään. Hän muutti silloin Joroisten kirkonkylään lapsuudenkotiinsa, jonka naapuriin oli muuttanut uusi pariskunta.
Hilkalla ja Maurilla oli Julle-bouvier ja Sarilla beagle nimeltä Vallu. Koiraihmiset alkoivat jutella ensin tonttien rajalla, myöhemmin toistensa pihamailla.
”Siitä se pikkuhiljaa lähti. Nykyään tuntuu, että Mauri on iän kaiken tuttu”, Sari, 55, sanoo.
Kun Hilkan kunto heikkeni pari vuotta sitten, Sari lupasi auttaa pariskuntaa ruokaostosten kanssa. Fazerin myynninedistäjänä hänestä oli luontevaa napata kaupasta lähtiessään Talmojen tarvitsemat ruokatavarat mukaan ja viedä ne heille.
”Samalla autoin myös käytännön asioissa, kun esimerkiksi kännykät olivat jumissa ja sekaisin.”
Iäkäs pariskunta pärjäsi pitkään kahdestaan. Mutta Hilkan kunnon romahdettua selkäleikkauksen jälkeen alkoi alamäki. Kotiin tarvittiin kotisairaanhoitoa.
Heinäkuussa 2023 Maurin elämä mullistui. Hilkka ei palannut enää kotiin Varkauden sairaalasta.
”Kun Mauri jäi yksin, jännäsin, kuinka hän pärjää”, Sari kertoo.
Miten mies pystyisi elelemään omin nokkineen, kun kahvinkeittokin on vieras ja monimutkainen askare?
Sari kurkkii ikkunoista
Kesäkuussa 2024 Mauri Talman keittiössä tuoksuu kahvi ja voi sulaa mikrossa lämmitettyjen karjalanpiirakoiden päällä. Maurista on tullut yksi 20 000:sta yli 85-vuotiaasta yksin asuvasta suomalaismiehestä.
”Otatko makkaraa piirakan päälle, Mauri”, Sari huolehtii.
Hän on laittanut kahvin tippumaan ja kattanut pöydän vanhalla tottumuksella. Hän noukkii kupit kaapista, jonka ovessa lukee ”vieraskupit ja lasit”.
”Sari on ollut vahtina, että mitä minä tiällä puuhastelen vai puuhastelenko ylleensä mittään”, Mauri sanoo, ja Sari jatkaa:
”Talviaikana näen keittiön ikkunasta, syttyvätkö valot aamulla. Ennen nukkumaanmenoa katson, ovatko ne sammuneet”, Sari kertoo.
Kesä on siitä hankalaa aikaa, että hänellä ei ole suoraa näköyhteyttä Maurin taloon. Puihin puhjenneet lehdet ovat tiellä.
Hilkka ja Mauri olivat lapseton pariskunta, eikä Maurin sisaruksista ole elossa kuin yksi veli, joka asuu Helsingissä. Yhteys häneen on Maurin suruksi katkennut.
Edesmenneen Hilkka-vaimon veli Yrjö Nykänen on järjestänyt Maurille kotihoidon, joten lesken luona käy lähihoitaja neljä kertaa päivässä.
Lähes 300 kilometrin päässä asuvalla Yrjöllä ja hänen vaimollaan Tuulalla on silti ainainen huoli Maurista. Maurin turvaranneke ei paljon lohduta, eikä puhelinkaan poista huolta. Riippuu vähän päivästä, vastaako kuulon aleneman kiusaama Mauri puheluihin. Televisiota katsoessa ääni on niin kovalla, ettei kännykän soittoääni aina kuulu sen yli.
Silloin Tuula voi soittaa Sarille, että ehtisikö tämä käydä kurkistamassa ikkunoista, onko Maurilla kaikki hyvin.
Onneksi 70-luvun omakotitalon isot ikkunat ovat matalalla.
Pienikin piipahdus auttaa
Hilkan kuoltua hänen kälynsä kehaisi kerran Mauria, että hyvin olet hoitanut kukkia. Mauri lausahti: Sari niitä on kastellut.
Sari soittaa Maurin ovikelloa useita kertoja viikossa ja pistäytyy sisällä.
”Ihan vaan ohimennen piipahdan. Minunhan tarvitsee vain juosta pihan poikki”, Sari sanoo.
Piipahduksistaan Sari ei halua tehdä numeroa eikä ottaa minkäänlaista palkkaa. Hänelle saa antaa vain joulukukan.
Hän on kasvanut perheessä, jossa vanhemmat ovat hyvin sosiaalisia ja tulevat toimeen kaikkien kanssa. Äiti oli terveyskeskuksessa perushoitajana, isä työskenteli huoltoasemalla. He auttavat ystäviä kaikessa, missä pystyvät.
”En tiijä, miten se Sari on jaksanut tiällä olla, kahtoo ja kurkistella. Aina se on lähellä. Yhtenä talvena Sari kaivoi koko talon lumesta”, Mauri sanoo.
Sari naurahtaa.
”Lumenpudottaja oli käynyt työntämässä lumet katolta, ja seinustalla oli puolentoista metrin kasa. Kyllä minä puoli päivää tein töitä, että sain Maurille oviaukon”, Sari myöntää.
Avun vastaanottaminen on ollut sotien jälkeisessä Suomessa kasvaneelle miehelle vaikeaa.
”On hirveen vaikkeeta jiähä sellaiseen velkavankeuteen. Pitäisi pärjätä omillaan. Minä kärsin siitä, kun en ennee tule näköjään toimeen monessakaan asiassa”, Mauri sanoo.
Mauri yritti talvella tehdä lumitöitä mutta joutui myöntämään, että urakka oli käynyt liian raskaaksi. Sama kävi rinnetontin ruohonleikkuun kanssa.
”Minä en oo näköjään ennee puuhastelija. Kyllä minä olen puuhastelija ollut, mutta ennee ei ole oikein voimia”, Mauri sanoo.
Katse painuu pöytäliinaan.
Mauri on itsepäinen
Vaikka talo on turhan iso, Mauri haluaa asua kotona.
”Mihinkäs minä kotontani lähtisin?”
Kun hän Hilkan kuoltua joutui pariksi päiväksi palvelutaloon, se oli hänestä ahdistavaa. Kotiin oli ikävä. Ilman apua kotona asuminen ei kuitenkaan enää sujuisi. Onneksi uusi arki on alkanut lutviutua, mutta pientä hapuilua siinä ehti olla.
”Tässä tullaan nyt Maurin itsepäisyyteen”, Sari aloittaa.
”Minä sotkin ne tabletit. Marevanit ja muut mäni sekaisin, kun ne oli minun niskoilla”, Mauri jatkaa.
Hänellä oli dosetti, johon hän jakoi lääkkeet itse.
”Mutta sitten Mauri oli sitä mieltä, että tuota lääkettä en ota aamulla vaan vasta illalla ja tuota lääkettä en ota ollenkaan”, Sari kertoo.
Lääkkeiden toimittaminen annosjakelupusseissa ei auttanut. Lopulta kotihoidon työntekijän oli ryhdyttävä jakamaan lääkkeet.
Kotihoito käy aamuisin keittämässä Maurille puuron ja kahvin. Kahdentoista hujakoilla lähihoitaja lämmittää jääkaapista ruoan, neljän maissa laittaa välipalaa ja illalla iltapalaa. Samalla tulee tarkistettua Maurin vointi ja annettua lääkkeet.
Maurin iässä tulee herkästi ajateltua, että nuoruus oli kultainen mutta vanhuus on tummanpuhuva.
”Minä en tätä vanhuutta ossoo oikein hirveesti arvostoo. On tullut vuan muutoksia, yllättäen.”
Liikkuminen on sen verran huteraa, että omaa pihapiiriä pidemmälle ei parane lähteä. Muistisairauskin on alkanut hänkrätä.
”Minulla on menneessä elämässä jottain merkkipaaluja, mutta nykyisin ne ruppee sotkeutummaan. Ja sitten minä en muistakaan. Sehän se koko elämän lopetti minulta”, Mauri kuvaa.
Elämästä on tullut hänen mielestään monimutkaista. Sen oikomisessa avittaa omalta osaltaan Sari. Hän johdattelee muistamaan vaikka sen, että Mauri lopetti työt vasta 70-vuotiaana eikä vuonna 1975.
”Eläpäs hupsuttele Mauri”, Sari korjaa, kun vuosiluvut eivät mene ihan jetsulleen.
Mennään kahville rekkamiesten baariin
Työvuosinaan Mauri oli kuorma-autoilija, joka teki pitkää päivää yksityisyrittäjänä. Hän oli lapsena menettänyt toisen silmänsä tapaturmassa mutta niin vain teki pitkän uran kuljettamalla lasteja välillä Norjaan asti.
Vähäisenä vapaa-aikanaan hän harrasti moottoripyöräilyä ja kävi laskettelemassa Hilkan kanssa. Lähisaaressa mökkeiltiin.
Naimisissa ehdittiin olla 63 vuotta. Hilkan valokuva on kunniapaikalla keskellä olohuoneen sohvapöytää. Mauri on kertonut tuttaville, että joinakin öinä Hilkka käy istumassa sängyn laidalla mutta ei pukahda mitään.
Yksin jäätyään Mauri on ollut nihkeä poistumaan kotoa. Palvelutalo Mansikkapaikassa hän sentään käy tiistaisin senioreiden päivätoiminnassa.
”Olen vähän omituinen erakkoluonne”, Mauri arvelee.
”Mutta me olemme pärjänneet”, Sari sanoo ja taputtaa häntä hartioihin.
”Sinä ootkin ainut ihminen, joka on pärjännyt minun kanssa. Minä ihmettelen, että sinä oot niin paljon tehnynnä ystävyyden hyväksi. Enhän minä tee mittään”, Mauri harmittelee.
Sarin mielestä hän ei ole tehnyt mitään mainittavaa. Hänen visiittinsä ovat vain ihan tavallista olemista.
Samaa sarjaa on Maurin vienti kahville ja jäätelölle kuorma-autoilijoiden suosimaan Teboilin baariin.
”En ole kuullut toisesta, joka auttaa niin paljon”
Sarin ja Maurin sanailu on lämmintä ja hyväntuulista. Luottoihminen saa vaikka torua.
”Hirveästi laitoit sokeria Mauri, kolme lusikallista”, Sari parahtaa kahvipöydässä.
”Suurinpa piirtein kolme”, Mauri myhäilee sekoittaessaan kahvia.
Kaikesta käy ilmi, että Sari tuntee Maurin elämää syvemmin kuin perusnaapuri.
”Kyllä me on monet naurut saatu nauraa yhdessä. Kerrotaankos me Mauri joitain hauskoja tapahtumia”, Sari kysyy.
”No niitä on helepompi kertoa kuin huonoja”, Mauri sutkauttaa.
”Muistatkos kun yhtenä uutenavuotena kehuit ottaneesi napsilasillisen”, Sari aloittaa.
”En”, Mauri vastaa rehellisesti.
Kun Sari oli mennyt eräänä uudenvuodenpäivänä käymään, Mauri kehaisi, että oli ottanut lasillisen likööriä. Se oli vielä imelämpää kuin hän muisti. Otatko sinäkin, hän sanoi Sarille.
”Sanoin, että laitahan napsilasillinen. Ihmettelin, kun neste ei meinannut valua pullosta ulos. Pyysin Mauria näyttämään minulle pulloa. Sen nähtyäni sanoin, että muuten ihan hyvää, mutta kaada tätä seuraavalla kerralla jäätelön päälle.”
Likööriksi luultu oli ollut vaahterasiirappia.
”Sinä oot ainut ihminen, joka on kestänyt näitä minun töttöilyjä”, sanoo Mauri vakavana.
Kun Sari piipahtaa Maurin luona, he etsivät usein kadonneita tavaroita.
”Tänään kun tulin, etsittiin rannekelloa. Viime kerralla etsittiin silmälaseja ja kaukosäädintä.”
Kännykän käyttö pääsee aina välillä unohtumaan. Sari opastaa rauhallisesti, miten tuttujen nimet löytyvät puhelimesta ja mistä näkee, onko puhelimessa virtaa.
”Iso apu oot ollunna. En ole nähnyt enkä kuullut toisesta ihmisestä, joka auttaa niin paljon – melkein ventovierasta”, Mauri sanoo.
Auttamisen palkka on elämänmaku
Talon takapihalla on keskellä päivää kuuma, mutta Mauri tarvitsee fleecepuseron lämpöä.
Ruoho on kasvanut pitkäksi ja paksuksi turkiksi. Vielä viime kesänä Mauri ajoi nurmikon, mutta nyt Yrjön pitäisi tilata ruohonleikkaaja.
Sari napsaisee ohimennen kuivuneita pätkiä säleikön nuutuneesta ruusuköynnöksestä.
Päivätyön lisäksi hänellä on monenlaista puuhaa etenkin kesällä. Aika kuluu piha- ja remonttihommissa niin kotona kuin kesäpaikassakin. Tyttärenpojallakin on tärkeä osa elämässä.
Sari ei pidä puuhiaan taakkana. Ne kuuluvat hänestä pienen kylän tavalliseen arkeen. Se on aina riittänyt hänelle.
”Istunpahan sen verran vähemmän sohvalla. Olen aina ollut huono laiskottelemaan, tykkään tehdä jotain. Mukana tulee se elämänmaku.”
Sari aavistelee, että päivät kuluvat Maurista harmittavan hitaasti, koska talon töihin ei enää parane ryhtyä. Ajankuluna ovat Warkauden lehti ja television urheilulähetykset.
”Tiedän, ettei minun tarvitse viipyä mahdottomia aikoja Maurin luona. Pienikin tapaaminen voi olla toiselle päivän kohokohta. Se puoli tuntia silloin tällöin ei ole minulta pois.”
Tapaamisilla on merkitystä myös Sarille.
”Tulee hyvä mieli itselle.”
Mikä saa hänet auttamaan naapurin vanhusta? Kristillinen etiikka?
”Ei vaan sosiaalinen luonne ja liikaa joutoaikaa! Tämä on sellainen tapa, auttaminen.”
Hän toivoo, että sitten kun hän joskus tarvitsee apua, hän sitä myös saa.
”Ehkä hyvä tulee takaisin.”
