Sukututkimus on suurten ikäluokkien intohimo – Sukututkija opastaa karjalaisille juurille, mutta moni kiinnostuu sukunsa tarinasta liian myöhään
Karjalainen sukututkimus elää uutta nousua, kun vireät suuret ikäluokat ovat ehtineet eläkeikään. Tutkija opastaa Helsingin Karjalatalolla ihmisiä juurilleen.
Aluksi varoitus. Sukututkimus on syöveri, joka imaisee mukaansa. Ja sitten mennään!
Lahden karjalaiset Tuula ja Juhani Äyri ovat jo hyvässä vauhdissa. Juhanin sukua on selvitetty 1600-luvulle saakka, mutta Tuulan perheen jäljet hämärtyvät kolmen polven taakse.
Hänen isänsä oli Laatokan Karjalan ortodokseja, joiden pumaskat ajalta ennen itsenäisyyttä ovat venäjäksi. Vaikka kallisarvoista materiaalia hävisi sodissa, jotain löytyy aina. Siinä onkin sukututkimuksen taika.
Karjalan liiton sukutukija Mikko Kuitula neuvoo evakkojen jälkeläisiä Karjalatalolla kerran kuussa. Hän antaa avaimet aarrearkkuun, jota voi sitten penkoa omin päin.
Laatokan arvoitus
Tuula Äyrin vanhemmat elivät seitsemänkymppisiksi. Hän ehti tavata kolme neljästä isovanhemmastaan, mutta harmittelee samaa kuin kaikki muutkin:
”Ei älytty ajoissa kysyä, eikä nuorena jutut edes kiinnostaneet.”
Tuulan jääskiläisen Aini-äidin tausta on melko hyvin selvillä. Karjalatalolla keskitytään isän vaiheisiin Raja-Karjalan Salmissa. Sieltä laulumailta laaja suku päätyi mutkien kautta evakkona Lahteen.
”Isä oli Vilho tai Vasili, Williaminakin hän saattaa papereista löytyä. Alanko-sukunimen lisäksi kirkonkirjoissa esiintyy Leskinen ja Karhatsu”, Tuula kertoo.
”Isä oli töissä varastonhoitajana Rautella Lahdessa. Kiinnostaisi tietää, mitä hän on siellä Salmissa tehnyt. Ehkä ajoi tavaraa Laatokalla.”
Mikko Kuitula klikkailee koneellaan verkossa, haravoi, ja pian Tuula voi jo huokaista:
”No just hän se on, minun isä, ja koko kööri, tädit, sedät, Martta-mummo ja isänisä Feodor! Isällä oli 11 sisarusta, joista kymmenen selvisi aikuisiksi.”
Tuula Äyrillä on mukanaan albumi, josta löytyy Alangon komea katras seisomassa kesänurmella uudessa kotikaupungissaan Lahdessa.
”Isoisä Feodor kuoli Viipurissa jo 1929. Isän äiti Martta eli Marfa Prokopjeva muuten puhui oikeaa karjalan kieltä. Kyllä mie sitä hyvin ymmärsin”, Tuula muistaa.
Proopuskat venäjäksi
Ortodoksisista kirkonkirjoista saadaan vainu kotipitäjän oloihin Vilhon syntymän tienoilla 1908. Entisaikaan merkittiin ylös paitsi kasteet, ripit, avioliitot ja hautaukset, myös isännät ja palkolliset. Väestökirjanpito oli kirkon kontolla.
”Nämä tosiaan ovat venäjäksi. Nimistä saa tolkun, kun opettelee kirjaimet. Samat termit, isä, äiti, lapsi, talonpoika, toistuvat”, Kuitula sanoo.
Viipurin hiippakunnassa pidettiin myös rippikirjojen lastenkirjoja. Musta lammas jämähti lasten kirjoihin loppuiäkseen, jos oli kovapäinen eikä pappi päästänyt ripille.
”Ei ole mikään myytti, ettei päässyt naimisiin, jos ei osannut lukea ja laskea”, Kuitula huomauttaa.
Kattava tietokanta
Karjalaiset voidaan jäljittää yhdestä lähteestä, Kansallisarkiston ylläpitämästä Katiha-tietokannasta, jonne kirkonkirjat on puhtaaksi kirjoitettu. Siellä tutkija Kuitulakin nyt läppärillään seikkailee.
Luovutettujen alueiden arkisto on Mikkelissä. Sinne ei tarvitse vasiten matkustaa.
”Melkein kaikki Karjalan kirkonkirjat on digitoitu. Yli sata vuotta vanhat ovat vapaasti verkossa. Nuorempiin tarvitaan tietosuojan vuoksi käyttölupa eli 1900-luku on vähän hankala ja vaatii johonkin Kansallisarkiston toimipaikkaan menoa”, Kuitula sanoo.
Sellaisia on ympäri maata, perimmäisenä Saamelaisarkisto Inarissa.
Hoksaa ja tulkitse
Entä jos sukulainen pysyy kaikista tekniikan vimpaimista huolimatta piilossa?
Silloin pitää virittää hoksottimet ja tulkita, kuten Tuula Äyri teki isänsä tapauksessa.
”Sukunimilaki tuli voimaan 1921 ja etunimilaki vasta 1946. Nykyään ihmisillä on yksi nimi, mutta ennen ei ollut niin”, Kuitula valaisee.
”Vilho löytyi Vasilina, Jussi saattaa olla Juho, Johan tai Juhani, Kalle taas Kaarlo tai Gavril.”
Hermoja vaatii erityisesti viipurilaisten etsintä. Tuloksena voi olla vesiperä. Viipuri oli Suomen toiseksi suurin kaupunki ja sen 73 000 asukkaan sekä omaisuuden evakuointi sekavaa.
”Kerrotaan, että Viipurin kirkonkirjoja jäi talvisodan pommitusten alle ratapihalle”, Kuitula kertoo.
Viipurista Tuula Äyrinkin vanhemmat evakkotielle lähtivät. Isä soti koko rytinän alusta loppuun, pahoissakin paikoissa. Hetken hän toimi myös konjakkinapsuihin mieltyneen kenraali Taavetti ”Pappa” Laatikaisen kuskina. Kantakirjassa Vilhon ammattina lukee työmies ja autonkuljettaja.
Tuula syntyi ensimmäisenä rauhan vuonna 1945 Lahdessa ja kastettiin luterilaiseksi.
Tuulan aviomies Juhani ennätti syntyä Viipurissa viime hetkillä huhtikuussa 1944. Lähtö tuli kaikille viimeistään juhannuksena.
Juorukalenterit apuna
Tuomiokirjat ovat sukututkijalle verrattomia historian juorukalentereita. Niistä saattaa löytyä isä aviottomalle lapselle ja etsijälle aueta ihan uusi sukuhaara.
”Salavuoteuteen” syyllistyneitä on haastettu käräjille elatusta varten ja todistajia – herra ties keitä – kuultu.
Papitkaan eivät olleet turhan nirsoja henkilötietoja tallentaessaan. Kirkonkirjoissa voi seistä, että huhun mukaan isä on tämä mies.
Tuula Äyrin äidinisä oli avioton lapsi, Joensuussa syntynyt Kalle Olganpoika.
Käräjille ei ole Tuulan tietojen mukaan menty, joten tämä isoisoisä pysyy mysteerimiehenä ja sukuhaaran jäljitys hänen osaltaan tyssää.
Tuula Äyrin Vilho-isän kotimaisema Salmissa alkaa hahmottua tutkijan läppärille. Etsijät kumartuvat jännittyneinä ruudun ylle.
”Tässä, maarekisteriasiakirjat. On ne näköjään digitoitu. Nyt saatiin teidän paikalle nimi: Ylä-Uuksun kylä, Revonpelto.”
”Onpa kiva nimi, Revonpelto”, Tuula ilahtuu.
Lähes sadan hehtaarin mahtitila on lohkottu vuonna 1917 yli kymmeneen osaan. Kuitula arvelee, että jotain korvauksia tiluksista on sodan jälkeen saatu. Tiedot Karjalaan jääneen omaisuuden korvaamisesta löytyvät niin ikään Kansallisarkistosta.
”On se myyty jo ennen, koska Viipurissakin on asuttu. Ollutta ja mennyttä”, Tuula huiskauttaa kättään.
Matkaa Laatokan rannalla hän kuitenkin meinaa jatkaa. Reitti isän suvun saloihin on nyt auki.
Kysy ja talleta, jos voit
Arkistoista löytyneet ihmiset jäävät usein vain nimiksi sukupuun oksiin. Hyvin harva on tallentanut omaistensa juttuja.
”Aina ollaan myöhässä, minä myös”, tutkija Kuitula myöntää.
Hän on tutkinut omaa sukuaan keskiajalle saakka. Nuorempien joukossa on jopa oikea vauras amerikansetä. Tällä oli – ei vähempää kuin talo Manhattanilla.
Tontille on todennäköisesti rakennettu pilvenpiirtäjä ajat sitten, mutta ajatus on kiehtova. Ja tarina, jos sellainen jostain putkahtaa.