Takausvelat rikkoivat suvun välit – Äitiys nosti Tiina Piilolan lapsuudessa hautaamat tunteet pintaan: ”Olin sokea vihalleni”
Kun sukulaisen velkoja kaatui Tiina Piilolan vanhempien maksettaviksi, ajautui perhe kriisiin ja yhteys sukuun katkesi vihaan. Vuosikymmeniä myöhemmin Tiina ymmärsi siirtäneensä pahaa oloaan omalle lapselleen.
Tiina Piilola on kantanut laman varjostamia lapsuuskokemuksia koko elämänsä ajan suruna mielessään.
Muistatko, että huusin paljon silloin, kun olit pieni? Näin Tiina Piilola, 44, kysyi eräänä päivänä ala-asteen viimeistä luokkaa käyvältä Miina-tyttäreltään.
”Äiti, kyllä minä muistan”, tytär vastasi ja jatkoi:
”Sinun pitäisi pyytää anteeksi siltä pieneltä Miinalta, joka joutui sitä kuuntelemaan.”
Miina on jo täysi-ikäinen, mutta Tiina ei pysty vieläkään kertomaan tuosta hetkestä kyynelittä. Hän kantaa ajoittain yhä syyllisyyttä siitä, että purki omalle perheelle pahaa oloaan, joka syntyi jo hänen lapsuudenkodissaan.
Vanhempien takausvastuu 80-luvun lopun taloushuumassa, rahamarkkinoiden vapautumisen myötä otetuista ja 90-luvun alun laman myötä maksettaviksi langenneista lainoista musersi tuolloin teini-ikäisen Tiinan perheen elämän tavalla, joka satuttaa yhä.
Työpihdit ja tilallinen
Tiinasta on näin jälkeenpäin ajatellen ihme, että suku säilyi yhtenäisenä niinkin pitkään. Tiina aisti jo lapsena varsinkin äitinsä ja tämän äidin – mummonsa – väleissä jotain, joka kalvoi pinnan alla. Se tuli esille verhoiltuina lausahduksina, esimerkiksi silloin, kun Tiinan perhe muutti uuteen kotiin.
Tiinan ensimmäinen koti oli kerrostalokaksio pienen kaupungin keskustassa. Kun hän meni ensimmäiselle luokalle kouluun, isä alkoi rakentaa kolmihenkiselle perheelle omakotitaloa. Sataneliöinen koti oli iso ponnistus tehdastyöntekijäisän ja lounasruokalan keittäjänä toimineen äidin tuloilla.
Uutukaista taloa kiertäessään äidin äiti, mummo, antoi ymmärtää, että se oli pieni.
Mummola oli maatila noin kymmenen kilometrin päässä kodista. Mummo ja vaari olivat hankkineet sen, kun Tiinan äiti oli kuusivuotias ja perheeseen syntyi toinen tyttö. Myöhemmin sisarusparvi kasvoi.
Kun Tiinan äiti ja toiseksi vanhin sisko muuttivat omilleen ja perustivat omat perheet, oli jollain lailla itsestään selvää, että he kävivät puolisoineen edelleen tekemässä tilalla töitä talkoilla.
Tiinalle mummola oli kotiakin tärkeämpi paikka. Hän oli mummon tyttö.
”Koin olevani mummolle erityinen ja rakas.”
Ainoasta pojasta tilanpitäjä parikymppisenä
Äidin veli oli Tiinan idoli: hyvännäköinen, hyvä tanssimaan ja lokoisa. Kerran talvella eno viritti traktorin perään ison muovipressun, jonka päälle Tiina serkkunsa kanssa istui. Se kyyti oli hauska. Heinäpellolla eno antoi Tiinankin ajaa traktoria. Kun eno sai auton ajokortin, Tiina pääsi kyytiin.
Joskus Tiinaa kummeksutti äidin ja enon sanailun sävy, mutta ei hän sitä hetkeä kauempaa miettinyt.
80-luvun puolivälissä maatilalla tehtiin sukupolvenvaihdos ja enosta, jonka Tiina kertoo olleen vasta parikymppinen, tuli isäntä. Isovanhemmat jäivät asumaan tilalle, samoin vielä alaikäinen nuorin tytär.
Todennäköisesti Tiinan äiti tai tädit eivät olisi halunneet tilanpitäjiksi, mutta se ei ollut vaihtoehtokaan. Ainoana poikana eno oli erityisasemassa. Jos hän oli ollut illalla tansseissa, hyssyteltiin aamulla, jotta hän sai nukkua. Tiinan äiti ei tansseihin päässyt. Jos hän karkasi, oli aamulla jaksettava huutojen saattelemana nousta navettaan.
”Pitihän ne työpihdit tehdä”
Äidin muistot ovat olleet Tiinalle karua kuultavaa. Äiti oli joutunut raatamaan tilan hyväksi liian varhain ja liian paljon.
”Äiti muisteli kerran itkuisin silmin, mitä mummo oli sanonut hänen merkityksestään esikoisena: ’pitihän ne työpihdit tehdä’.”
Vaikka äitiä ei edes harkittu tilalliseksi, ei hänen oletettu opiskelevankaan eikä läksyjen luvulle järjestynyt aikaa. Todistus oli täynnä viitosia, joiden joukossa kotitaloudesta saatu kiitettävä oli poikkeus. Kevätjuhlassa opettaja olikin kehottanut äitiä harkitsemaan sen alan opintoja.
Kun äiti oli rientänyt innoissaan näyttämään kiitettävää arvosanaansa, oli vaari repinyt todistuksen ja heittänyt sen karjakeittiön uuniin. Maatilalla riittää tytölle töitä, vaari oli sanonut.
”Vasta nyt olen alkanut ymmärtää, minkälainen lapsuus äidillä on ollut”, Tiina toteaa.
Ehkä lapsuuden kokemukset muovasivat äidistä sellaisen, joka koki velvollisuudekseen tehdä myöhemminkin kaikkensa maatilan ja veljen puolesta. Jopa omalla kustannuksellaan.
”Jatkoin omassa parisuhteessani pitkään samanlaista melskaamista kuin vanhempani olivat harrastaneet takaussotkujen aikaan. Olin sietämätön kumppani ja sokea vihalleni.” © Hanna-Kaisa Hämäläinen
Hankinnat ja hauska elämä – lainapapereihin nimet sukulaisilta
Miten sukupolvenvaihdos toteutettiin? Ottiko eno jo silloin ensimmäisen lainansa tilan lunastaakseen? Sitä Tiina ei tiedä. Moni muukin asia on jäänyt pimentoon. Haastateltavaksi pyydettiin myös Tiinan äitiä. Hän harkitsi, mutta vastasi, että menneisyyden tapahtumat sattuvat yhä liian kipeästi eikä hän pysty niistä puhumaan.
Kun Tiinan enosta tuli maatilan isäntä, hän oli nuori ja alalle kouluttamaton. Tilalla oppii, oli vaari todennut.
Nuori isäntä ottikin ohjat tarmokkaasti käsiinsä, ainakin hankinnoissa ja huveissa.
Tiina kuuli puheita enon villeistä laskettelureissuista Lappiin, uudesta traktorista ja muista koneista. Ajopelinä piti olla Mersu.
Tiinan isä on muistellut nähneensä maitotilien tositteita, joiden mukaan tila tuotti hyvin. Tuotot eivät kuitenkaan riittäneet mittaviin hankintoihin, vaan ne rahoitettiin pankkilainoilla. 80-luvun lopulla rahoitusmarkkinoiden vapautumisen seurauksena lainaa oli helppo saada, sitä jopa tyrkytettiin. Riittäviä vakuuksia ei valvottu, eikä aina tarkistettu takaajiakaan.
Eno haki lainapapereihinsa nimiä sukulaisiltaan.
”Hän saattoi ilmestyä äidin työpaikalle kesken kiireisimmän lounasajan satovahinko- tai traktorilainapaperin kanssa. Ei tarvitse niin tarkkaan syynätä, hän sanoi, jos äiti yritti niitä tutkia.”
”Nyt kuulostaa käsittämättömältä, että pankki salli takauksen ilman, että sen antaja edes kävi henkilökohtaisesti konttorissa”, Tiina toteaa.
1980-luku muistetaan Suomessa kulutusjuhlana. Koteihin ilmestyivät vesisängyt ja mikroaaltouunit ja lompakkoihin luottokortit. Solariumissa hankittu rusketus ja merkkivaatteet olivat menestyksen merkkejä. Nousukauden ylikuumentuneesta tilasta käytetään myös termiä kasinotalous.
Tiinan isän rakentama omakotitalo oli pienituloisille vanhemmille melkoinen ponnistus. Se säilyi, mutta paljon muuta tuhoutui. Kuvassa Tiina uutukaisen kodin pihalla kultaisen noutajan Sindyn kanssa. © Hanna-Kaisa Hämäläinen
Vyyhti purkautuu ja takausvelat paljastuvat
Tiina oppi kuulemaan äidin ja isän äänestä näiden vastatessa puhelimeen, milloin langan päässä oli takaajaa vailla ollut eno. Kerran Tiina huudahti vanhemmilleen, että laittakaa se nimi. Eno oli silloin vielä idoli, vaikka nyt muisto kehotuksesta satuttaa.
Vanhempien välillä alkoi olla ristiriitoja. He eivät halunneet lisätä enää takausvastuutaan, mutta kummastakaan ei ollut sitä sanoittamaan.
”Äidin suvussa yhteydenpito oli väärällä tavalla rajatonta. Ei ollut keskinäistä kunnioitusta. Maatilan eteen piti tehdä työtä ja paperiin piti pistää nimi tarvittaessa.”
Vyyhti alkoi purkautua, kun yksi lainoja taanneista sukulaisista otti yhteyttä Tiinan vanhempiin. Hän oli alkanut ihmetellä, kuinka paljon eri ihmisten takaamia lainoja enolla loppujen lopuksi oli.
Selvisi, että niitä oli paljon.
”Näin paperin, missä velkoja ja maksamattomia laskuja oli listattu. Niitä oli ympäri maakuntaa.”
”Miksi kukaan ei auta meitä?”
Tiina kuunteli kotona vanhempien puheluita pankkeihin ja asianajajille. Enon lainoja oli taannut moni, mutta Tiinan äiti oli yksi heistä, joilla oli suurin vastuu. Tiinaan tarttui vanhempien pelko kodin menettämisestä.
”Pelkäsin myös vanhempieni puolesta, että he eivät kestä, vaan hajoavat.”
Menneisyyden kaiut, äidiltä jo lapsena vaadittu työpanos tilan hyväksi ja enon suosikkiasema sisartensa rinnalla, pulpahtivat pintaan. Tiinan äiti oli koko ajan kihisevän kiukkuinen. Isä ei ollut sylkenyt lasiin aikaisemminkaan, mutta nyt viina alkoi viedä huolestuttavassa määrin. Siitä syntyi lisää riitoja.
”Isä hävisi aina autotalliin ja tuli sieltä yhä viistommin askelin, itkeskeli ja oli kauhean surullinen, voimansa menettänyt.”
Kerran isä autotallista tullessaan halasi Tiinaa itkeskellen. Jos lähdetään vaikka Sveitsiin karkuun, sinä osaat kieliä, isä sanoi.
”Se oli hetki, jolloin ajattelin, että miksi kukaan ei auta meitä.”
Riitoja ja ratkeamisia
Ainoa tapa, jolla Tiina keksi auttavansa vanhempiaan, oli pärjätä koulussa. Siellä hän myös tunsi olevansa turvassa. Maanantait olivat viikon parhaita päiviä. Viikonloppuun, jolloin isän juominen ryöpsähti ja vanhemmat riitelivät, oli pitkä aika.
Tiina oireili kehollaan. Sydän hakkasi, vatsa oli aina kipeä ja hän hikoili niin, että piti koulussa mukanaan vaihtopaitaa. Kun hän kertoi oireistaan äidille, tämä kuunteli, mutta ei sanonut mitään. Terveyskeskuksen lääkäri neuvoi kokeilemaan, auttaisiko hikoiluun aiempaa useammat suihkussa käynnit.
Lopulta pankin hallinto päätti, että maatilan pakkohuutokauppa olisi ainoa vaihtoehto. Se tuntui Tiinan äidistä liian suurelta häpeältä pienellä paikkakunnalla. Tila saatiinkin myytyä suoraan, halvalla, mutta ilman julkista kuulutusta. Takaajille jäi vastuu jäljelle jääneistä lainoista. Tiina muistaa, että puhuttiin miljoonista markoista.
”Äiti kauhisteli nimensä olevan yhdessä 500 000 markan lainassa ja sen lisäksi useissa sitä pienemmissä”, Tiina sanoo.
Haastattelun aikana hän kysyy äidiltään tekstiviestillä, kuinka kauan he maksoivat takausvelkoja.
”Liian kauan”, äiti vastaa.
Vaikka lainoja myöntäneet pankit toimivat kyseenalaisesti myöntäessään mittavia lainoja ilman riittäviä vakuuksia ja hyväksyessään takaajiksi lainanottajan hakemia nimiä, ne osoittivat inhimillisyyttä takausvastuista sopiessaan. Tiinan vanhemmat saivat takauksilleen hyvin pitkän maksuajan eivätkä menettäneet kotiaan.
”Varmasti meillä oli tiukkaa, mutta lukemattomat perheet olivat paljon tiukemmalla. Me emme eläneet köyhyydessä.”
Jäljelle jäi vain suuri viha
Pahinta oli suvun hajoaminen. Mummo ja vaari pitivät Tiinan äitiä syypäänä maatilan menetykseen. Sitä Tiinan ei ymmärrä vieläkään. Ei hän tiedä sitäkään, millä keinoilla vanhempien oletettiin pelastavan tila.
Tiinan äidin kärsimyksillä ei tuntunut olevan hänen vanhemmilleen merkitystä, ja sitä äiti ei enää kestänyt. Kun maksujärjestelyistä oli sovittu, isovanhemmista ja muusta suvusta ei enää puhuttu.
Oli kuin heitä ei olisi ollut enää olemassakaan.
”Jos he olisivat kuolleet, olisi järjestetty hautajaiset. Olisin voinut itkeä, surra avoimesti ja jutella heistä. Nyt jäi vain niin suuri viha, etten uskaltanut sanoa mitään heihin liittyvää.”
Onneksi elämässä oli muutakin, kuten hyviä ystäviä ja harrastuksia. Tiina kävi partiossa, naisvoimistelussa ja jazztanssissa sekä veti seurakunnan kerhoa. Oli myös poikaystävä, jonka luona Tiina lukiovuosina lähes asui.
Kun Tiina oli 15-vuotias, hän sai pikkusiskon.
”Se oli taivaan lahja.”
Pienokaisen myötä koko perhe sai uutta ajateltavaa. Varttuessaan sisko ei edes tiennyt, että perhe oli elänyt toisenlaisiakin aikoja.
Tiina jäi nuorena tunteidensa kanssa yksin, koska vanhemmat eivät puhuneet vaikeuksistaan hänen kanssaan. ”Viha ja pelko jäävät kehon muistiin”, Tiina sanoo. Niiden käsittelyssä häntä on aikuisena auttanut parhaiten Rosen-terapia. © Tiina Piilolan perhealbumi
”Tiinaan tarttui vanhempien pelko kodin menettämisestä. ”Pelkäsin myös vanhempieni puolesta, että he eivät kestä, vaan hajoavat.” © Tiina Piilolan kotialbumi
Yrityksiä ja ylitse pääsemisiä
Tiinan lapsuudenkodissa oli seinäkello, jonka vanhemmat olivat saaneet häälahjaksi mummolta ja vaarilta. Sen punnuksiin oli kaiverrettu antajiensa nimet. Keitä he ovat, kysyi pikkusisko kymmenenvuotiaana.
”Hän kuuli silloin ensimmäisen kerran, että hänen isovanhempansa ovat yhä elossa.”
Niin täydellisesti suvun jäsenistä oli vaiettu.
Tiinan ikävä nousi pintaan jouluina, äitienpäivinä ja isänpäivinä, kun kaverit kertoivat menevänsä mummolaan. Vuosien myötä hän kuitenkin oppi sulkemaan kaipuunsa mielestään. Vasta kun hän tapasi puolisonsa Mikon ja tuli äidiksi, sisimpään haudatut tunteet nousivat pintaan.
Tiina tunsi usein valtavaa vihaa, joka otti hänet valtaansa näennäisesti ilman syytä. Esimerkiksi, kun Mikko lähti kavereidensa kanssa muutamalle lasilliselle, Tiina lietsoi itsensä uskomaan, ettei mies enää palaa. Mikon kotiutuessa Tiina purki ahdistuksensa raivoamalla.
”Jatkoin omassa parisuhteessani pitkään samanlaista melskaamista kuin vanhempani olivat harrastaneet takaussotkujen aikaan. Olin sietämätön kumppani ja sokea vihalleni. Yksi kipeimpiä oivalluksia on ollut se, että Miina joutui sitä kuuntelemaan.”
Kun Miina syntyi vuonna 2002, Tiina tunsi pakottavaa tarvetta kertoa siitä mummolleen. Se puhelu kesti pitkään ja sen aikana itkettiin paljon. Kaikki oleellinen jäi kuitenkin sanomatta.
Vasta neljä vuotta myöhemmin, kun julkaistiin oman perheen tarinasta innoituksensa saanut Tiinan kirja Alkuvedet (Atena), hän meni tapaamaan mummoaan.
”Mummon hiukset olivat muuttuneet valkoisiksi. Tuli suru siitä, että oli mennyt niin pitkä aika edellisestä tapaamisesta.”
Enoon Tiina on törmännyt suvun välirikon jälkeen vain pari kertaa, viimeksi reilu vuosi sitten, kun hän poikkesi viemään mummolle neilikan. Eno oli vaimonsa kanssa pesemässä siellä ikkunoita. Hän ei tullut tervehtimään, mutta vaimo käski Tiinan matkoihinsa.
”Älä vihaa enoasi, on sekin saanut kärsiä”, mummo pyysi.
Jälkeenpäin Tiina ajatteli, että mummo olisi voinut puolustaa häntä.
”Olen alkanut ymmärtää äidin näkökulman ja tuntea hieman vihaakin mummoa kohtaan.”
Kerran Tiina kuuli lauseen: ”Ihmisillä pitäisi olla lupa surra muutakin kuin kuolemia.” Se kiteytti paljon. ”Kunpa minulle olisi joku turvallinen aikuinen sanonut niin, kun yritin yksin käsitellä menetyksiäni teini-iässä.” © Hanna-Kaisa Hämäläinen
Takausvastuut ja hajonnut suku
Kun vanhemmat kamppailivat takausvastuidensa kanssa ja suku hajosi, Tiina joutui selviytymään tunteidensa kanssa yksin. Hän oli siitä pitkään katkera. Vasta pari vuotta sitten jouluna hän sai vihdoin puhuttua siitä äidilleen.
”Kerroin äidille, miten olisin toivonut, että hän olisi nähnyt suruni ja ollut enemmän tukenani. Sitten halasimme ja itkimme. Kävimme myös ajelemassa äidin ensimmäisen kodin maisemissa ja äiti kertoi lapsuudestaan.”
Tiina kertoo olleensa äidilleen pitkään vihainen siitä, että menetti mummon tämän takia.
”Viime vuosina olen alkanut ymmärtää äidin taakkaa ja sitä, miksi hän on ollut mummolle aina katkera. Minulle mummo oli lämmin ja läheinen, äidin kokemus on aivan toinen.”
Kesällä 2019 Tiina pyöräili Miinan kanssa vaarin haudalle. Siellä käytiin Tiinan mielestä ehkä tärkein keskustelu.
”Kerroin Miinalle oivaltaneeni, että myös hän oli joutunut kantamaan sukuni riitoja. Olin siirtänyt omia traumojani eteenpäin purkamalla pahaa oloani silloin, kun Miina oli vielä pieni. Hänestä oli ollut varmasti inhottavaa kuunnella riitojani. Pelkään, etten ollut silloin kovin turvallinen äiti.”
Tiina kertoo Miinan myöntäneen, että oli kurjaa, kun äiti oli niin usein pahalla tuulella.
”Hän sanoi, ettei silti koskaan kokenut, etten olisi ollut turvallinen. Se lohdutti”, Tiina sanoo.
Tiinan tarina kerrotaan Sanna Kajander-Ruuthin tänä syksynä ilmestyneessä kirjassa Laman lapset (S&S).