Haimasyöpä päätti syvän ystävyyden – Seija Saarinen jätti tunteikkaat jäähyväiset veljensä ex-vaimolle: ”Ehdimme olla 54 vuotta ystäviä”
Saksassa asuva Seija Saarinen, 75, oli yli 50 vuotta sydänystävä veljensä ex-vaimon kanssa. Viime kesä toi suuren surun.
Seija Saarinen otti nuorena lyseolaisena veljensä tyttöystävän Tintin avosylin vastaan perheeseen. Heidän siteensä kesti Tintin loppuelämän.
”Kävimme ystäväni Tintin kanssa samaa lyseota Imatralla. Hän seurusteli jo tuolloin veljeni kanssa. Tintti otettiin avosylin perheeseemme kuin toinen tytär. Hän oli pirtsakka ja kaikesta innostunut hauska seuranainen.
Muutin vuonna 1969 Saksaan, mutta tapasin Tinttiä joka kesä Suomessa. He erosivat veljeni kanssa seitsemän vuoden liiton jälkeen, mutta ero ei uhannut ystävyyttämme. Siteemme oli vahva.
Aluksi kirjoittelimme kirjeitä, mutta puheluiden halvennuttua soittelimme tai viestittelimme lähes päivittäin. Tintti kävi usein luonani Heidelbergissä yksin tai uuden miehensä kanssa. Myös miehemme tulivat hyvin toimeen keskenään.
Kun täytin 70, Tintti oli viikon luonani ja järjestimme yhdessä pienet juhlat. Hän lahjoitti miehensä kanssa minulle matkan, ja lähdimme kolmisin Ahvenanmaalle.
Kolmisen vuotta sitten ystäväni kertoi sairastavansa haimasyöpää. Se oli järkytys, sillä mieheni menehtyi samaan sairauteen kuusi vuotta sitten.”
”Harjoittelin jäähyväissanat, jotta pystyin toistamaan ne itkemättä”, Seija Saarinen sanoo. Hän on tehnyt oman muistolehdon rakkailleen. Hän käy iltaisin sytyttämässä kynttilän enkelin luo.
Puolen vuosisadan ystävyys
”Joka vuosi saavun keväällä Ruokolahden mökilleni. Tänä vuonna Tintin harras toive oli, että tulisin suoraan lentokentältä heille Siuntioon, koska hän ei enää pystynyt matkustamaan mökilleni.
Olin Tintin kanssa kolme päivää. Tuona aikana emme suoraan puhuneet kuolemasta, mutta hän toivoi voivansa vielä viettää kauniin kesän.
Tapasimme toukokuussa viimeisen kerran. Tintti menehtyi heinäkuussa. Ehdimme olla 54 vuotta ystäviä.
Olin kirjoittanut Tintin hautajaisiin hänelle jäähyväissanat, joita harjoittelin yksikseni pystyäkseni toistamaan ne itkemättä arkun äärellä. Ne olivat minulle hyvin tärkeät. Kiitin häntä syvästä ystävyydestämme.
Olen luonut mökilleni Uli-puiston edesmenneen mieheni muistoksi. Nyt se on Uli-Tintti-puisto. Käyn siellä iltaisin sytyttämässä kynttilän ison kiven päällä olevan enkelin luo, ja keskustelen rakkaitteni kanssa. Se auttaa minua surutyössäni.
Minulla ei ole perhettä, joten veljeni perhe naapurimökissä on minulle tosi tärkeä.
Heidelbergissä minulla on ystäväni, kaunis koti ja muistoja. Niihin palaan mielelläni lokakuun lopulla. Mutta pian alan jo odottaa kevättä ja Suomeen tuloa.”
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 11/22.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti