Rusakko-naaras voi tulla tiineeksi ollessaan jo kantava – Helmi–maaliskuussa koittaa kiimakausi, jolloin urokset kilvoittelevat naaraiden suosiosta
Kun kaupunkilaiset puhuvat pihoissa pyörivistä jäniksistä, kyseessä on yleensä rusakko.
Rusakko on kaupunkijänis, joka viihtyy siellä missä ihminenkin.
Yleisyydestään huolimatta rusakko on Suomessa sangen tuore tulokas, vaikka se levittäytyi jo jääkauden hellittäessä Aasian aroilta kohti Keski-Eurooppaa. Kun rusakko saapui Itämeren rantaan, Tanskan ja Ruotsin välinen kannas oli kuitenkin ehtinyt ”vaihtua” Kattegatin salmeksi. Niinpä läntinen leviämisreitti Skandinaviaan oli tukossa.
Suomeen asti rusakko pääsi vasta 1800-luvun lopulla, jolloin muutamia satoja vuosia kestänyt pikku jääkausi taittui. Ilmaston nopea lämpeneminen ja maanviljelyn lisääntyminen soi rusakolle mahdollisuudet levittäytyä Karjalan kannaksen kautta Kaakkois-Suomeen.
Itäisen tulosuunnan takia kansa risti uuden ristiturvan ”ryssänjänikseksi.”
Sama raja yli 30 vuotta
1920-luvulla rusakko asutti jo Eteä-Suomea. Uusien elinalueiden valloitusta vieläpä vauhditettiin Venäjältä tuoduilla tarhatuilla rusakoilla.
Ennen sotia rusakko eleli jo Kokkola–Joensuu linjan eteläpuolella. Paikka paikoin siitä oli tullut yleisempi kuin metsäjäniksestä.
Nykyisen levinneisyyden pohjoisrajansa Perämeren pohjukasta Pohjois-Karjalaan rusakko saavutti 1980-luvulla. Yksittäisiä rusakoita voi tavata pohjoisempanakin, mutta talvien ankaruus, erityisesti runsaslumisuus, rajoittavat leviämistä ylemmäksi.
”Tuo levinneisyysraja on pysynyt yli 30 vuotta kestäneen työurani ajan melko lailla muuttumattomana”, Suomen riistakeskuksen Oulun aluetoimistossa riistapäällikkönä työskentelevä Harri Hepo-oja sanoo.
Rusakko on Oulun korkeudella valtalaji vain jokilaaksoissa, peltomaisemassa ja kaupunkien taajamissa.
”Kyllähän se peltojänis on. Heti kun maisema muuttuu metsäiseksi, vaihtuu metsäjänis valtalajiksi.”
Taajamapuutarhoissa riittää purtavaa ympäri vuoden. © Jere Malinen
Talvi tukistaa
Rusakon ongelmat pohjoisilla leveyksillä kytkeytyvät perinteisiin pakkas- ja lumitalviin. Se onneton vaihtaa kyllä kesäturkin lämpimänpään talvipukuun kuten metsäjäniskin, mutta väritys säilyy kirjavan vaaleanharmaan ruskeana.
”Onhan rusakon talvikarva hieman vuosikymmenten saatossa vaalentunut, mutta ei se ole läheskään jäniksenvalkea.”
Sellainen väritys ei tahdo pysyä pedoilta piilossa.
Harri Hepo-ojan mukaan myös paksu lumipeite haittaa rusakon liikkumista huomattavasti metsäjänistä enemmän, koska siltä puuttuu tassuista ”lumikenkä”.
Lisäksi se on ristiturpaa painavampi.
”Rusakko ei pysty levittämään takakäpälien varvasanturoita, kuten metsäjänis. Niinpä se uppoaa huomattavasti syvemmälle lumeen.”
Pyhä raskaus
Helmi–maaliskuussa koittaa rusakoilla kiimakausi. Tällöin voi nähdä urosten kulkevan kuono maassa etsien naaraiden jälkiä. Urokset saattavat myös kerääntyä lösseiksi kilvoittelemaan naaraiden suosiosta, josta juontaa harhakäsitys rusakoiden sosiaalisuudesta ja laumasieluisuudesta.
Rusakoiden lisääntymiskautta kestää aina syyskuulle saakka. Tänä aikana naaraat synnyttävät 2–3, joskus jopa neljä poikuetta. Niinpä yksi naaras tuottaa lisääntymiskautena 7–10 poikasta, joka on varsin paljon rusakon kokoiselle nisäkkäälle.
Lisääntymisessä on muutenkin mystiikkaa. Ensimmäisen raskauden kestettyä 38 vuorokautta, voivat uudet munasolut hedelmöityä siittiöillä, jotka ovat varastoituneet kohtuun ensimmäisten parittelujen aikana.
Niinpä naaras voi tulla tiineeksi ollessaan jo kantava!
Ari-Pekka Pirskanen koittaa kädellä rusakon jälkien tuoreutta. © Jere Malinen