Seilin saarella on vavahduttavan vaiheikas menneisyys mielisairaalana ja lepraparantolana – Vieläkin sen syrjäisimmille huviloille eksyy vain harva

Vaatimattomat vaahtopäät kahisevat M/S Östernin keulan ympärillä. Kannella matkustaa niin korkealla, että keltamustan kardinaaliviitan kärjessä nököttävä kalatiira näyttää pieneltä västäräkiltä.

On ihmeen tyyntä mutta silti viileämpää kuin 24-asteisessa Nauvossa. Alus ei seilaakaan avomerellä vaan lipuu Turun saariston mäntyisten saarten lomitse kohti Seiliä.

Millaisellakohan kyydillä Seilin potilaat on aikanaan tuotu? Miltäköhän heistä on tuntunut? M/S Östernin moottorin hurinan rauhoittamaa kehoa kutittelee myös vieno jännitys.

Seilin saari oli pitkään lähes suljettu vierailijoilta. Nyt on aika selvittää, miten saaren historia kietoo syleilyynsä ja millaista siellä on asua.

Seili kasvaa kasvamistaan ja näyttää lopulta valtavalta. Vastassa ovat punamultaiset puurakennukset sekä saaren uumeniin kutsuva hiekkainen tie. Paatti laskee matkustajat postilaiturille, vastaanottaa uudet ja jatkaa matkaansa kohti Hankaa.

Täällä ollaan eikä ennen huomista pääse pois.

Saaren taika alkaa kutitella kehoa jo yhteysaluksen kyydissä. © Tommi Taipale

Kaikki alkoi maanviljelystä

Seilin kylä mainittiin asiakirjoissa ensimmäisen kerran 1500-luvulla. Saari oli kruunun hallinnassa, siellä oli maatila Fogdeby ja kaksi kruunun talonpoikaa. Lähes puuttomassa maastossa eläinten oli hyvä laiduntaa. Satakunta vuotta myöhemmin maatilan tehtäväksi tuli huolehtia myös hospitaalin omavaraisuudesta.

Vuonna 1619 kuningas Kustaa II Adolf määräsi, että Seiliin oli rakennettava leprasairaala. Saari oli sopiva paikka eristää spitaaliset, jotka levittivät niin tarttuvaa tautia kuin moraalittomuuttakin – lepran ajateltiin olevan jumalan rangaistus syntisille.

Ensimmäiset potilaat kuljetettiin Turusta Seiliin 1624. Leprapotilaiden lisäksi matkassa oli mielisairaita, kuuroja ja sokeita. Potilaita hoidettiin pyhinä pidettyjen lähteiden vedellä ja Jumalan sanalla.

Kun lepra alkoi kadota Suomesta, Seiliin alettiin sijoittaa enemmän mielisairaita. Saaren päärakennus, keltainen uusklassinen kivisairaala, valmistui 1800-luvun puoliväliin mennessä. Laitoksessa hoidettiin erityisesti naisia. Hoitokeinoina oli lähinnä vaatettaa, ruokkia ja lääkitä potilaita viinalla.

Kun sairaala 1962 lakkautettiin, alkoi Seilissä jälleen uusi aikakausi. Sairaalarakennukset siirtyivät 1964 Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitokselle. Kuusi vuotta sitten Seilistä tuli turistikohde.

Entisaikojen malliin sisustetun potilashuoneen viimeistelee tärkeä yksityiskohta: sairaala-aikainen valokuva. © Tommi Taipale

Rauhan ympäröimänä

Viistosti päärakennuksen takana koreilee yksi saaren monista rakennuksista, jotka ovat peräisin 1800-luvulta. Kaksikerroksinen Fyyri kohoaa korkeuksiin juuri niin ryhdikkäänä kuin saksalaisarkkitehti Carl Ludwig Engel sen aikoinaan suunnitteli. Se pystytettiin 1827 mielisairaalan taloudenhoitajan ja päällysmiehen virkataloksi. Nyt se palvelee Seilissä vierailevien majapaikkana.

Oven vinolaudoitus osoittaa nuolen lailla astumaan sisään. Saranat kirskuvat, eikä narinalta välty kuistilla tai yläkertaan johdattavassa portaikossakaan. Suloinen huone on sisustettu sinertävin sävyin.

Omaa rauhaa ei kuitenkaan tarvitse hakea neljän seinän sisältä, koska matkailusesonki ei ole vielä toukokuussa käynnistynyt. Ihmisen tuottamia ääniä ei ulkosallakaan kantaudu korviin.

Ajoittain pienen pienet herhiläiset parveilevat pään ympärillä kuin ruumiillistaen ne miljoona turhaa ajatusta, jotka hiljaisuus saa poistumaan mielestä.

Fyyriltä ei tarvitse kävellä kauaa, kun alaspäin viettävä kulkureitti tuo rantasaunalle. Päivän ansiokkaasti palvelleet jalkaterät kiittävät solahtaessaan rantaveteen. Toukokuinen meri pistelee sääriä niin, ettei matalikossa malta kahlata kuin siihen saakka, että kehon saa juuri ja juuri niskaa myöten viilentymään. Muutama metri käsipohjaa riittää.

Kun rantasaunan lämmin suihku on huuhtonut suolan huulista, mustarastas lauleskelee ylistyslaulua virkistyneelle keholle ja mielelle.

Hämärän tullen siivekkäistä hiljenevät ensin hyönteiset ja lopulta myös höyhenpeitteiset. Päivällä askelia karkuun kavahtanut kyykin lienee piilossaan. Jokin polunvarren pusikoita kahisteleva otus vaikuttaa vasta heräilevän, kun muut saarella ummistavat silmänsä.

Fyyrin narinat tai luonnon puhinat eivät keskeytä unta kertaakaan.

Maasturi saaressa

Aamulla kippariraitaisten verhojen takaa paljastuu sateinen maisema. Ikkunaruudut avaavat näkymän päärakennuksen nurkalle, talousrakennuksille sekä kuistin säänpieksemälle jäkäläiselle katolle.

Pihamaalla aika tuntuu pysähtyneen. Kevätesikot kukkivat pitkin nurmea, mutta eläimiä saati ihmisiä ei näy missään.

Pian Fyyrin kupeeseen rullaa kulkupeli, joka ei saarella ole kaikkein tyypillisin: Mercedes-Benzin maasturi. Kuski katsoo silmiin, hymyilee ja toivottaa tervetulleeksi Seiliin.

Mersua ajaa saaren eteläpuolella asuva Heikki Vaarama, 77. Auto tulee heti puheeksi – Seiliin saapuvia kehotetaan jättämään moottoriajoneuvot mantereelle tai Nauvoon. Monet saaren asukaista tarvitsevat nelivetomaastureitaan erityisesti talvisin, Vaaramalle se on pakollinen apu hänen terveydentilansa vuoksi.

”Turistit ovat usein hyvin närkästyneitä, kun näkevät auton. Selittelen sitten, että minä olen huonojalkainen ja asun täällä.”

Vaarama ohjaa maasturin tottuneesti kapeita ja kivikkoisia teitä pitkin postilaiturille. M/S Östern lipuu jälleen jylhästi horisontista ja kiinnittyy laituriin.

Vaarama tervehtii aluksen tuoman kuvaajan sekä huoltoautojen kuljettajat. Hän vastaanottaa lauttakuskilta saarelaisten postit, askeltaa huoltorakennuksen seinään kiinnitetyn kulahtaneen keltaisen puulaatikon eteen. Vaarama avaa luukun ja jakaa postit nimettyihin lokeroihin. Tämä kuvaa saaren yhteisöllisyyttä.

”Täällä ei asuta vain naapurien kanssa vaan ystä­vien keskellä. Apua saa aina ja merkkipäivät juhlitaan yhdessä.”

Vaarama könyää autoon, teemme kuvaajan kera samoin. Kun vastaan tulee hiekkatien tukkiva jätesäiliörekka, Vaaraman suusta pääsee perkele. Hän pysäyttää auton ja nousee tielle jututtamaan huoltomiestä.

Likakaivo on pian tyhjä, joten pääsemme jatkamaan matkaa kohti Vaaramoiden huvilaa. Se on niin syrjässä, että harva vierailija eksyy sinne.

Heikki Vaarama kertoo, että saarella asuu niin vähän ihmisiä, että kuka tahansa laiturille sattuva joutuu postipojaksi. © Tommi Taipale

Lehtevä Etelä-Seili

Niittyinen maisema vaihtuu lehtevän metsän syleilyksi. Tien päässä avautuu siisti nurmipiha, jonka perällä seisoo Lindebo, 95-vuotias huvila.

Lähellä kuistia kasvaa erityisen tärkeä riippalehtikuusi: sen juurella lepää 22-vuotiaana tuhkattu burmankissa Kasimir. Vehreyteen sävyjä tuovat ympäri pihamaata kukkivat villiluumut sekä rannasta kurkistelevat narsissit.

Kuistilta kurkistelee punaiseen ja valkoiseen pukeutunut Piki Vaarama, 79. Hän ja Heikki asuvat virallisesti Helsingissä, mutta saarella he viettävät suurimman osan ajastaan.

Siltä huvila näyttääkin: talovanhuksen uumenista paljastuu toinen toistaan kodikkaampia, huolellisesti pidettyjä huoneita.

Ulkovuoraus kaipaisi jo hiukan ehostusta, mutta siihen Vaaramat eivät enää viitsi törsätä – he ovat lahjoittaneet Lindebon Turun yliopistosäätiölle. Heillä on kuitenkin ikuinen oikeus siinä asustella.

Lähes kaikki saaren asukkaat ovat kautta historian liittyneet tavalla tai toisella toiminnassa olleeseen laitokseen. Saaren yksityisesti omistettuja rakennuksia voi vapaasti myydä kenelle tahansa, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana kahdestatoista rakennuksesta ainoastaan kaksi on päätynyt ulkopuolisen haltuun. Muut rakennukset ovat periytyneet sukupolvelta toiselle.

Heikki Vaaraman isä Antero osti huvilan perheensä kesäasunnoksi vuonna 1964. Turun yliopistolla kasvitieteilijänä työskennelleen Anteron kädenjälki kukoistaa puutarhassa edelleen.

”Tuossa on kultasade, unkarinsyreeni, hevoskastanja, metsäpähkinä, omppupuuta… Isäni istutti tänne ihmeellisiä kasveja harrastuksenaan ja viran puolesta. Meillä on kiva pieni arboretum täällä, parikymmentä lajia”, Heikki kertoo.

Peurat mellastavat

Seilin luonto, villi sekä ihmisen istuttama, on vuosien varrella muuttunut. Suomeen 1930-luvulla tuotu valkohäntäpeura on löytänyt tiensä saarellekin. Heikin mukaan ne syövät kaiken muun paitsi narsissit, pionit ja keltaiset krookukset.

Peurojen vuoksi kurkun viljely on loppunut, mutta naapurin Risto on hiljattain istuttanut sähköpaimenaidan taakse parsaa.

Meri ei ole enää yhtä kirkas kuin ennen, eikä jää kanna talvella kunnolla. Seiliin pääsi jäätietä pitkin viimeksi yli kymmenen vuotta sitten. Lämpimämpi ilmasto on saanut myös Antero Vaaraman istuttaman kanadalaisen douglaskuusen levittäytymään huvilan takapihalle.

Punkkeja sen sijaan on ollut aina, ja borrelioosi on tuttu riesa vakituisemmille asukkaille. Saarelaiset ovat tottuneet siihen, että moni arkinen asia, kuten kaupassa käyminen, vaatii hiukan suunnittelua. Talviaikaan Nauvoon ja takaisin pääsee näppärästi vain pari kertaa viikossa.

Oma rauha ja yhteisö, historian tuoma tunnelma ja saaren omintakeinen luonto ovat kuitenkin kaiken sen arvoista. Saarelaisille kiire on hölmöyttä.

”Täällä on aikaa kiikaroida lintuja”, Piki toteaa.

”Viihdymme hyvin Helsingin Töölössäkin, mutta sielumme on Seilissä ja saaristossa”, Heikki sanoo.

Heikin valmistaman avokado-lime-kakun ja Pikin keittämän kahvin jälkeen suuntaamme takaisin Mersulle. Piki jää pihaan vilkuttamaan, kun Heikki kääntää maasturin nokan kohti Antero Vaaraman viimeistä leposijaa.

Saaren luonnossa sekä Heikki ja Piki Vaaraman pihamaalla riittää yksityiskohtia kiikaroitavaksi. © Tommi Taipale

Tärkeä kirkko

Kirkkoniemi oli alun alkaen oma pieni saarensa, jossa spitaaliset elivät eristyksissä. Sairassaarelta löytyivät niin asuintuvat, sauna, leipomo kuin kasvimaa ja kotieläimiä. Hospitaalin henkilökunta asui pääsaarella.

Koska Jumalan sanaa käytettiin yhtenä hoitokeinona, tarvittiin paikalle kirkko. Pyhän Yrjön hospitaalin kirkkorakennus siirrettiin saarelle samana vuonna kuin ensimmäiset potilaat. Isonvihan jälkeen pienen neliömäisen ja lahonneen kirkon tilalle rakennettiin uusi, suurempi puukirkko.

Oli vuosi 1733, joten leprapotilaat tuli eristää muista kirkkokävijöistä. He kulkivat sisään omasta ovestaan, istuivat omalla osastollaan lukitun portin takana ja saivat ehtoollisleipänsä ojennettuna pitkillä apuvälineillä. Heidän paikkansa olivat ristikirkon länsisakarassa.

Mennyt tuntuu kehossa

Heikki Vaarama pysäköi Mersun punaviinin värisen kirkon kupeeseen. Nykyään Kirkkoniemi on osa Seiliä maankohoamisen vuoksi. Rantaan pystytetty kellotapuli houkuttelee luokseen, mutta risti keskemmällä nurmea vetää voimakkaammin puoleensa.

Lähes kahteen metriin kohoava puuristi muistuttaa 663 saarella kuolleesta spitaalipotilaasta. Kirkkomaalla Seilin historia saa alakuloiseksi.

Kirkon takana on pieni, kirkon värisin puuaidoin rajattu hautausmaa. Vasemmassa rivissä lepää laitoksen henkilökuntaa, myös Heikin vanhemmat Antero ja Thelma sekä sisko Elina.

”Hautakivemme on kaivettu tonttimme reunalta. Siskon kanssa juttelin, että saman kiven juureen voi meidänkin tuhkamme kaataa. Seilin hautausmaa ei kuulu millekään kirkolle vaan Metsähallitukselle. Henkilöillä, joilla on Seiliin vahva side, on oikeus saada sinne tuhkahautaus.”

Vasemmanpuoleisen rivistön kivet ovat hiukan prameampia kuin hautausmaan valkoiset ristit, jotka merkkaavat mielisairaala-aikaan haudattujen leposijoja. Osassa lukee vain nimi, osassa myös syntymä- ja kuolinaika.

Heikki narauttaa kirkon oven auki. Näky mykistää: saaren vanhimman rakennuksen käsittelemättömät sisähirret saavat Carl Johan von Holthusenin maalaaman saarnastuolin näyttämään arvokkaalta. Hirsistä törröttää puisia, käden muotoon veistettyjä kynttilänpidikkeitä.

Kun penkkirivin portin avaa, se valittaa vasten kaarikattoisen rakennuksen akustiikkaa. Yksinkertainen penkki tuntuu ainakin lyhyestä ihmisestä yllättävän mukavalta, sillä jalkapohjillekin löytyy oma tasonsa. Silmiin osuu saarnaa aikoinaan kuunnelleiden kaiverruksia.

Kirkon toisella laidalla alttaria vastapäätä sijaitsee leprapotilaiden osasto, joka tuo mieleen eläimille tarkoitetun karsinan. Lattian alla ikiuntaan nukkuu Rymättylän kirkkoherran sukua.

”Siellä on viisi muumiota. Tämä oli täkäläinen käsitys kryptasta, johon parempi väki haudattiin. Kyllähän koko paikka saa mielikuvituksen laukkaamaan, mutta ihan turhaan tästä on tehty sellainen kauhujen saari. Täällä on hoidettu potilaita sen aikaisen parhaan tiedon mukaan. Tieto on ollut toki puutteellista, eikä mielenterveyden hoidosta vielä tänäkään päivänä olla ihan perillä.”

Kirkon pelkistetty sisustus herättää myötätunnon saaren potilaita kohtaan ja saa arvostamaan historiaa poikkeuksellisella tavalla.

Pro Seili -yhdistys, eli käytännössä saaren asukkaat, huolehtivat Seilin hautausmaasta ja ovat esimerkiksi kunnostaneet potilaiden ristejä. © Tommi Taipale

Muutoksen ja jatkuvuuden saari

Hyvästeltyämme Heikki Vaaraman lähdemme päärakennukselle tapaamaan Turun yliopiston tutkijatohtorin Katja Mäkisen, 34. Hän on työskennellyt Seilissä yli kymmenen vuoden ajan ja tutkii esimerkiksi silakkaa sekä ilmastonmuutoksen vaikutuksia Itämerellä.

”Seiliä kuvaa hyvin muutos. Sairaala-ajassa on ollut eri vaiheita kuten myös yliopistoajassa. Aloittaessani saarella oli ainoastaan yliopiston henkilökuntaa ja koko päärakennus oli käytössämme. 2017 saari avautui vierailijoillekin. Ei täällä aiemmin ollut vierasvenepalveluita, ja nyt yhteyksiäkin on enemmän”, Mäkinen sanoo.

Toisaalta saarella on pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Kun Mäkistä seuraa matkailuyrittäjän ravintolasta kohti päärakennuksen länsisiipeä ja yliopiston työtiloja, huomaa kyllä, että rakennus on ollut sairaala. Käytävän varrella vastaan tulee sairaala-ajan mukaisesti sisustettu potilashuone, ja sen päässä odottaa kalteriovi vanhaan päiväsaliin. Siellä yliopistolaiset pitävät luentoja.

”Historia on kaikessa läsnä. Tutkimusta puolestaan leimaa jatkuvuus. Olen kiitollinen siitä, että täällä on tehty pitkäaikaisseurantaa. Esimerkiksi silakkaa on tutkittu jo usean kymmenen vuoden ajan, joten minunkin on hyvä jatkaa siitä.”

PAM!

Tuuli paiskaa oven kiinni kesken Mäkisen puheen. Hän vakuuttaa, että rakennuksessa ei kummittele, mutta myöntää, että varsinkin talvella saattaa tuntua aavemaiselta työskennellä siellä täysin yksin.

Lukitun oven takaa aukeavat tutkimustilat. Siniseen puettu amerikankarvatonterrieri Leevi kipittää nuuskimaan tulijoiden sääriä ja jatkaa kierrosta kannoillamme. Entiset potilashuoneet palvelevat nyt työhuoneina: jotkut huoneet ovat toimistotöitä varten, erään oven takana kaksi tutkimusassistenttia punnitsee silakoita. Tuoksu saa Leevin nostamaan päätään kuono tuhisten.

Mäkinen kytkee Leevin taluttimeen ja lähtee johdattamaan meitä takaisin sateiseen Kirkkoniemeen.

Kansallismaisema Airistolle

Kenkien alla rahiseva hiekkatie jatkuu kirkon ohi rantaan. Mäkinen kipuaa Leevi kainalossaan tikasrakennelmaan, joka ylittää laidunaluetta rajaavan langan. Ylöspäin viettävän, havupuiden kehystämän kinttupolun päästä avautuu kansallismaisema Airistolle. Tähystelykallio on yksi Mäkisen lempipaikoista saarella.

”Pysäyttää joka kerta, vaikka olen nähnyt tämän miljoona kertaa.”

Kirkkoniemen kalliolta voi päätellä, miltä pohjoisessa näyttää. 160 hehtaariin istuvat etelän lehdot, keskiosan perinnemaiseman niityt ja pohjoisen karut havumetsät. Luontonsa osalta Seili on Metsähallituksen huomassa ja luokiteltu suojelualueeksi. Seilin tunnetuin kasvikin, peltomaitikka, on erittäin uhanalainen.

Talvella saarella lentelevät tintit, närhet, mustarastaat, käpytikat ja harmaapäätikat. Kevään tullen etelän talvehtijat saapuvat, ja saarella voi nähdä lähes mitä vain Suomessa tuttuja lintuja. Seilissä pesii myös sääksipari, jonka elämää seurataan Saaristomeren tutkimuslaitoksen livessä.

Lue myös: Reportaasi: Tällainen on Tove Janssonin upea kesäparatiisi Klovharun saarella – Veljentytär Sophia Jansson: ”Täällä hän sai elää luonnon ehdoilla”

Seili kutistuu horisonttiin

Katja Mäkinen tuntee saaren polut tarkkaan. Oikoreitti metsän poikki vie postilaiturille nopeimmillaan neljässä minuutissa, kun tietä pitkin matka kestäisi seitsemän minuuttia. Kesällä täällä laiduntavat lehmät, mutta vielä niitä ei tarvitse varoa.

Lähtemisen haikeus iskee, kun sammalikko vaihtuu hiekkatieksi ja M/S Östern lipuu kohti. Vielä ehtii tutkailla sataman vanhinta rakennusta, jonka hirsiin kaiverretut tekstit kertovat kulkijoiden tarinoita jopa parinsadan vuoden takaa.

”OMPPU K.V.N.” niistä yksi viestittää. Päivämäärästä ei tahdo saada selvää, mutta jostain 1900-luvulta merkintä on peräisin.

Mäkinen kääntyy takaisin oikopolulle, puikahdamme lauttaan ja kipuamme kannelle. Aluksen pehmeästi hyrräävässä moottorissa ja horisonttiin kutistuvassa Seilissä on jotain valtavan juhlallista.

Lepra-ajan hospitaalista ei palattu. Valtaosa mielisairaalankin asukeista eli loppuelämänsä Seilissä, Sielujen saarella.