Kun Sirpa sai kavalan bakteerin sairaalassa, sepsis eli verenmyrkytys vei osin toimintakyvyttömäksi – ”Ilman perheeni apua en olisi pärjännyt”
Sirpa Kekki-Luukkonen sai sairaalassa vereensä bakteerin, jonka seurauksena käsi ja jalka lakkasivat toimimasta. Kuntoutumisessa auttoivat ammattilaiset, perhe ja toiveikas asenne.
Joutsenossa asuva Sirpa Kekki-Luukkonen joutui pyörätuoliin verenmyrkytyksen seurauksena. Nyt jalka nousee jo metsäpoluillakin.
Viime joulukuussa joutsenolainen Sirpa Kekki-Luukkonen, 67, hakeutui keskussairaalan päivystykseen kovan selkäkivun vuoksi. Hänet otettiin osastolle tutkimuksiin ja oikeaan käsivarteen laitettiin kanyyli kipulääkettä varten.
Siitä alkoi tapahtumaketju, joka olisi saattanut jopa viedä Kekki-Luukkosen hengen.
Sepsis eli verenmyrkytys paljastui verikokeissa
”Muutaman päivän kuluttua kanyylin ympärille alkoi muodostua iso ja kipeä punoittava alue. Olen tehnyt työurani lähihoitajana ja tiesin, että se ei ollut normaalia. Kuume, verenpaine ja tulehdusarvot alkoivat nousta. Kyynärtaipeeseen muodostui mätäpaise.
Verikokeet kertoivat, että olin saanut verenmyrkytyksen. Sen aiheutti stafylokokki aureus – yleinen ihon ja limakalvojen bakteeri, joka oli jostain syystä päässyt verenkiertooni.
Oikea käteni ei enää toiminut vaan juomalasi tippui lattialle. Kun lähdin vessaan, vasen jalka petti alta. Voimat ja toimintakyky katosivat kokonaan.
Minun käskettiin olla liikkumatta. Tilanne oli kriittinen. Pahimmillaan tulehdusarvoni huitelivat melkein 300:ssa.”
”Jos sydämeni ei olisi ollut terve ja vahva, en olisi tässä”
”Antibioottilääkitys aloitetiin aikailematta. Pian asennettiin jo lääkepumppu, joka annosteli säännöllisesti antibioottia elimistöön.
Kardiologi tutki sydämeni. Ymmärsin, että jos sydämeni ei olisi ollut terve ja vahva, en olisi tässä.
Amputaation mahdollisuudesta ei keskusteltu, mutta hoitajana osasin pelätä sitäkin.
Sain sairaalassa oman huoneen ja järvinäköalan, mutta eivät ne paljon auttaneet. Kyllä sitä ihminen on niin pieni sellaisessa tilanteessa. Ajatukset karkasivat pahimpaan. Mietin, että tässäkö elämäni nyt oli.
Suunnittelin omia hautajaisiani ja rustasin vasemmalla kädellä paperille toiveita. Muistotilaisuudessa soitettaisiin ainakin Arja Korisevaa ja Kari Tapiota. Miehelleni Juhanille eli Jussille kirjoitin, että elä, nauti, muista meidän yhteistä, onnellista aikaa.
Nyt kaikelle tuolle voi jo hymyillä.”
Kuntoutuessa oli perhe korvaamattomana apuna
”Olin sairaalassa parisen viikkoa. Olin mennyt sinne kävellen, mutta kotiuduin pyörätuolin kanssa.
Alussa luonani kävi tehostettu kotisairaanhoito ja kun kuntoni hieman koheni, aloitettiin kuntoutus fysio- ja toimintaterapeuttien tuella.
Rusinoista se alkoi. Harjoittelin pinsettiotetta noukkimalla rusinoita pöydältä ja pudottamalla ne kuppiin. Jalka nousi alussa vain muutaman sentin – ja sekin tuntui siltä, kuin olisi maratonin juossut.
Ilman perheeni apua en olisi pärjännyt millään. Jussi hoiti minua 24/7, ja lapseni olivat myös korvaamattomana apuna.
Kun aloin harjoitella kävelemistä rollaattorin kanssa, Jussi teki minulle sisälle radan: olohuoneesta eteiseen, eteisestä keittiöön. Kerran vielä! hän huuteli ja käski tekemään kiepin uudestaan.
Minulla oli koko ajan määrätietoinen ajatus, että kyllä tästä selvitään. Kun istuin olohuoneen nojatuolissa ja katselin ulos, päätin, että vielä minä teen lumitöitä, menen mökille ja pyöräilen.”
”Olen kuntoutunut hyvin ja olen siitä valtavan kiitollinen”
”Oli hienoa, kun kynä alkoi pysyä kädessä ja kun pystyin taas leipomaan ja laittamaan ruokaa.
Toukokuun alkupuolella kävelin ensimmäistä kertaa omin jaloin korttelin ympäri. Tunne oli mahtava! Olin siihen asti katsellut aurinkoa vain ikkunasta. Minulla oli sauvat tukena ja fysioterapeutti vieressä varmistamassa, että en röntyile. Sitäkin oli tullut kotona tehtyä. Kerran kaaduin niin, että silmäkulma aukesi.
Kesäkuussa pääsin mökille, jossa haastoin itseäni kävelemällä ylä- ja alamäkiä ja kivikkoisia metsäpolkuja. Ja voi sitä riemua, kun pääsin kapuamaan saunanlauteille! Minua ei meinannut saada sieltä millään pois.
Olen kuntoutunut hyvin ja olen siitä valtavan kiitollinen. Ainoastaan tasapaino on edelleen hieman hutera. Laiturilla tulee huiluva olo, ja pyörän selkään en ole uskaltanut vielä nousta. Portaiden kulkemista en enää pelkää.
Olen päässyt jopa palaamaan työelämään; teen vielä silloin tällöin sijaisuuksia vanhusten palvelutalossa.
Jäi epäselväksi, mistä bakteeri pääsi vereeni – mahdollisesti kanyloitaessa. Etelä-Karjalan hyvinvointialue ei korvaa sairastumisesta minulle aiheutuneita kuluja. Rahaa on mennyt muun muassa hierojalle, osteopaatille ja taksimatkoihin. Asia on käsittely Potilasvakuutuskeskuksessa, ja korvauksia ei makseta.
Kiitän kaikkia minua hoitaneita. Mutta se vähän harmittaa, että kukaan ei ole pyytänyt anteeksi tapahtunutta. Minulle on vain sanottu, että näitä sattuu.”
Sirpan voimavara on oma perhe
”Olen ollut mieheni Jussin kanssa naimisissa 14 vuotta. Hän on kerta kaikkiaan ihana. Itselläni on kolme lasta ja viisi lastenlasta, joista nuorin on nelivuotias ja vanhin kaksikymppinen. Saan heistä voimaa ja he olivat tukipilarini myös sairaudesta toipuessa. Lastenlapsetkin tsemppasivat, että nyt, mummo, jumpataan yhdessä.”