Sari teki puutarhatöitä ja sai naarmuja jalkoihinsa – Verenmyrkytys turvotti raajat sinisenmustiksi ja vei lopulta varpaat

Kivet ja kannot saavat kyytiä, kun Sari Tikkaoja, 44, kevään ja kesän tullen ryhtyy mullistamaan puutarhaansa. Heinäkuussa 2019 hän oli taas kerran louhinut kivikkoista maata ja siirtänyt kasveja paikasta toiseen niin, että jalat olivat naarmuilla.

Hän ei aavistanut, että normaalit työn jäljet voisivat olla hengenvaarallisia. Parin päivän kuluttua Sari makasi sairaalan teho-osastolla. Hän oli saanut kehoonsa vaarallisen ja harvinaisen bakteerin, joka oli aiheuttanut verenmyrkytyksen.

Tähän Sari havahtui

”Kukaan ei ole osannut ­sanoa, mistä se tuli. Pihalla minä ­tapani mukaan könysin ja sain ­siinä ruhjeita. Kun kuume alkoi nousta, ajattelin sen olevan jokin myyräkuume. Niveliäkin kolotti.

Kuume pysyi korkealla ­kaksi päivää, ja kolmantena päivänä se laski alilämmön puolelle. Aloin olla niin kipeä, että ­menin Ilmajoen terveyskeskuksen päivystykseen. Sieltä ne laittoivat minut ambulanssiin ja veivät Seinäjoelle sairaalaan.

Sairaalassa otettiin kokeita ja tehtiin veriviljelyt. Jo saman päivän aikana selvisi mistä on kyse: bakteeri myrkytti vereni. Ei muuta kuin ’antilooppia’ suoneen. Veriviljelyssä sitten paljastui yllätys, joka oli niin erikoinen ja harvinainen lääkäreillekin, että sitä ihmeteltiin kovasti. Bakteeri oli eläinperäinen ja nimeltään capnocytophaga canimorsus.

Minulla on koiria ja kissoja, ja on mahdollista, että olin saanut bakteerin koiran syljestä. Kyllähän koira aina mielellään nuolee jalkoja.

Jalkani turposivat ihan järkyttäviksi. Ne muuttuivat sinisenmustiksi ja niihin nousi vesikelloja. Verisuonia oli mennyt sököksi. Myös kädet turposivat ja tummuivat.”

Näin verenmyrkytys hoidettiin

”Tulehdusarvot olivat yli 500, mikä tarkoitti, ettei kauaa olisi tarvinnut ­odotella lähtöä. Onneksi antibiootit ­alkoivat tepsiä aika nopeasti.

Minua hoidettiin teholla, mutta kun vähänkään ­tokenin ja pääsin osastolle, lähdin liikkeelle ja kävelemään. ­Ajattelin, että tuntui kävely miten pahalta tahansa, turvotus ­pitää ­saada laskemaan.

Käsien kanssa helpotti, mutta kinttujen kohtalosta kukaan ei osannut sanoa mitään.

Pääsin sairaalasta ­elokuussa. Minun olisi pitänyt mennä terveyskeskuksen osastolle toipumaan, mutta halusin kotiin. Kotiutustiimin lääkärit ja sairaanhoitajat kävivät hoitamassa haavojani elokuusta joulukuuhun kolmesti päivässä.

Kerran kuussa kävin kirurgian polilla, jossa syksyn aikana poistettiin nekroosiin menneitä varpaita. Ne olivat sellaiset muumiovarpaat, ja niitä lyhennettiin vähitellen.

Antibioottihoitoa jatkettiin seuraavaan kevääseen asti. Viimeisen antibiootin söin maaliskuussa 2020.

Haavat olivat niin auki, ­etten saanut kenkiä jalkaan. Pikkuhiljaa, kun routa suli, aloin opetella kävelemistä. ­Tiesin, ettei kukaan muu tee sitä puolestani. Minulla oli ­jalassa haavasiteet ja haavatyynyt, sellaiset muumiobootsit.

Kävelyä ja kaikkea muutakin harjoiteltiin fysioterapeutin kanssa, sillä kävelyasentokin oli muuttunut.

Kuntouduin niin, että pääsin töihin huhtikuussa 2020. En minä vieläkään pysty kauhean kauaa seisomaan , sillä tuntuu kuin nilkoissa olisi nippusiteet ja veri pakkautuisi jalkaterään. Mutta kävelemään pystyn ja käymään töissä. Työni on sellaista, että pääsen liikkumaan ja ­välillä istumaan.”

Tässä ja nyt

”Olen oppinut elämään ja pärjäämään kipujen kanssa. Toipumista on edesauttanut se, ettei minulla ole yhtään ylipainoa. Se oli onni. Samoin se, että olin fyysisesti hyvässä kunnossa eikä mitään perussai­rauksia ollut. En luultavasti olisi tässä, jos olisin sairastanut diabetesta tai munuaisten vajaatoimintaa.

Olen ollut ­elintarvikealalla töissä 30 vuotta ja työ sekä työkaverit ovat aina olleet ­minulle tärkeä osa elämää. Meillä on työporukan ­kesken oma ­WhatsApp-ryhmä, ja ­siellä kaikki ovat eläneet rinnallani koko ajan ja tienneet missä mennään.

Onhan tämä ­sairastuminen ollut perheelle ­hämmentävä kokemus ja kova ­paikka, kun kukaan ei tiennyt, ­miten ­tässä käy. Kun sairastuin, ­kaikki ­kolme lasta asuivat vielä ­kotona. Nyt asuu enää nuorimmainen.

En usko, että kivut ­jaloissani koskaan poistuvat. Ne ­tulevat aina olemaan osa elämääni. Epämiellyttävyyttä pitää vain kestää ja sietää. Arpikudos ei jousta. Jumppaamisesta ja ­venyttelystä on kyllä apua.

Koska varpaita ei ole, en voi nousta varpaille ja kurotella kaupan ylähyllylle. Mutta olen minä jo saanut vähän fiinimmätkin kengät jalkaani.

Se on niin, että ­asenne ratkaisee ja huumorilla mennään.”

Lue myös: Verenmyrkytys saa alkunsa tutuista viheliäistä vaivoista – Lääkäri kertoo, kuinka voi välttyä yhä useampaa uhkaavalta vakavalta yleisinfektiolta