Eeva Eloranta julkaisi esikoiskirjansa 69-vuotiaana – MS-tauti mahdollistaa yhä monet asiat: ”Koskaan ei ole liian myöhäistä toteuttaa unelmiaan”
Seitsemän vuotta sitten todettu MS-tauti on hiljentänyt näyttelijä Eeva Elorannan vauhtia, mutta rohkeutta uuteen riittää yhä. Tammikuussa häneltä ilmestyy esikoisromaani.
Eeva Elorannan kirjan toisella päähenkilöllä on autistinen veli. Eeva osaa kuvailla sisarusten suhdetta luontevasti, sillä hän on itse erityislapsen äiti.
Kohtaamme kylätalossa. Se on helsinkiläisen tornitalon yhteistila, kuin suuri olohuone tai kotikahvila, jossa on pöytäryhmiä sekä nojatuoleja.
Lattiatyynyillä puuhastelee äiti pikkuvauvansa kanssa, ja keittiönurkkauksen lähellä mies ja nainen pitävät kokousta läppäreidensä ääressä.
Eeva Eloranta, 69, on tuonut mukanaan pullat. Hän mittaa kahvijauhetta keittimeen ja asettelee mukit pöytään.
Paikka on hänelle tuttu, kodin jatke. Täällä hän on viimeksi kuluneen vuoden aikana istunut korvatulpat korvissaan kirjoittamassa. Esikoisromaani Mistä löytäisin uskollisen sydämen on nyt valmis ja ilmestyy tammikuun lopulla.
MS-tauti etenee hitaasti
Eeva on tullut kylätupaan rollaattorilla kaksiosta, jossa hän asuu miehensä Hannu Lappalaisen kanssa.
Rollaattori on tarpeen erityisesti ulkona ja sellaisissa sisätiloissa, jotka eivät ole tuttuja tai joissa on laattalattia. Jo muutaman millin epätasaisuus voi olla horjuvalle liikkujalle kohtalokas.
”Sain tämän menopelini pari vuotta sitten. Se ei ollut minulle mikään hävettävä juttu, vaan tervetullut helpotus. Se auttaa ratkaisevasti kauppareissuja, ja tekee olon kaikin puolin vakaammaksi.”
Eevan tasapaino ei ole kovin hyvä, ja vasen jalka on heikko, nilkassa on kaksi tukea ja polven kohdalla vankempi suojus.
”Melko suora, mutta hitaasti alaspäin kallistuva”, hän sanoo ja piirtää ilmaan viivan, jolla kuvaa omaa tautityyppiään.
Eeva sai MS-diagnoosin seitsemän vuotta sitten. Kyseessä on monioireinen keskushermostosairaus, joka vaikuttaa hyvin yksilöllisesti potilaan liikunta- sekä toimintakykyyn ja jonka etenemistä tai tarkkaa muotoa on vaikea ennustaa.
Joillakin viiva on kuten Eevalla, toisilla se voi olla jyrkästi huononeva ja joillakin aaltoileva. Joka tapauksessa kyseessä on etenevä sairaus.
”Parhaimmillaan olo voi pysyä nykyisellään, mutta ennen pitkää tilanne huononee, paranemista ei tapahdu.”
Asenne kunnossa – ”Ilo on päällimäisenä”
Eevan nelivuotias lapsenlapsi Mauno on tutkinut Eevan polvi- ja nilkkatukia uteliaana, ja hän ymmärtää, että mummi ei juokse.
”Olen selittänyt hänelle sekä pikkusisko Ainolle, että mummin jalat ovat kipeät. Oikeastaan ajattelen, että on rikkaus oppia jo pienenä, että ihmiset ovat erilaisia ja jokainen on omalla tavallaan myös epätäydellinen.”
Hän muistaa omasta lapsuudestaan ystäväperheen, jonka molemmat vanhemmat olivat kuuroja ja lapset kuulevia.
”Äiti sanoi aina, että katso tätiä kohti, kun puhut, niin hän voi lukea sanat huulilta.”
Eeva sanoo kokeneensa elämässään paljon, tulleensa monella alasimella hakatuksi. Kun on äitinä selvinnyt lapsen elinikäisestä erityisyydestä, omat myöhäisiän vaivat tuntuvat aika pieneltä asialta.
Kaikki on asenteesta kiinni, siitä kuinka suhtautuu tilanteeseen: Vaatiiko sääliä tai huomiota, heittäytyykö marttyyriksi ja valittajaksi vai kiinnostuuko uusista asioista.
”Tietysti harmittaa, kun kompuroin ja pudottelen tavaroita, mutta tällainen nyt olen. Tauti on kuitenkin vain yksi asia muiden joukossa, melko arkinen juttu. Mieheni Hannu suhtautuu kömpelyyteeni yhtä luontevasti, ja voimme myös vitsailla asiasta.”
Eeva sanoo olevansa syntymäonnellinen.
”Helsinkiläinen äitini oli taustaltaan hämäläinen mutta hyvin nauravainen. Minullakin ilo on päällimmäisenä. En mieti, että olen vanha ja sairas tai että kaikki on ohi. Pikemmin haluan rohkaista muitakin, että moni asia on yhä sairaudesta huolimatta mahdollista.”
Näyttelijä tuli tutuksi Blondi tuli taloon -sarjasta
Eeva on aina toiminut pelkäämättä. Hän oli 17-vuotias iltakoululainen ja aika lailla vailla suuntaa, kun äiti kehotti häntä pyrkimään Teatterikorkeakouluun. Eeva ei tiennyt alasta mitään, mutta innostui nopeasti: tätä hän halusi tehdä.
Hän pääsi opiskelemaan, valmistui nuorena, sai isoja elokuvarooleja sekä kaksi Jussi-patsasta. Monille hän tuli tutuksi tv-sarjasta Blondi tuli taloon.
Silti Eeva Eloranta tunsi vielä 37-vuotiaana olevansa eksyksissä. Hän oli sinkku, ja huolta aiheuttivat niin talousasiat kuin ihmissuhteetkin.
Silloin kuvaan asteli tuleva aviomies Hannu. Hän bongasi parkkipaikalla siron naisen, jolla oli tiukat mustavalkoiset legginsit ja hapsukoristeiset valkoiset nahkasaappaat.
Mies lähti seuraamaan upeaa ilmestystä, pysäytti tämän, koputti auton ikkunaan ja pyysi treffeille.
Eeva hämmästyi harteikkaan miehen rohkeutta mutta antoi numeronsa. Hän suostui treffeille, ja juttu oli sen jälkeen päivänselvä. He rakastuivat eikä ollut mitään syytä jarrutella.
Itsevarmuutta puhkuva moottoriurheilun ja autojen parissa viihtyvä Hannu tuli aivan eri piireistä kuin Eeva, ja tiesi tarkkaan mitä halusi.
”Löysimme heti paljon yhteistä, ja juttu luisti. Särmikkäitä tyyppejä on joka alalla, oli kyse kilpa-autojen spesiaaliosien hitsaamisesta tai näyttelemisestä. Kaikissa kunnianhimoisissa töissä tasapainoillaan sen välillä onko ihminen lahjakas vai hankala,” Eeva kuvailee.
Pari muutti nopeasti yhteen, meni naimisiin ja kolme vuotta myöhemmin heillä oli kaksi yhteistä lasta. Tarkoituksena oli löytää sopiva talo reilun tunnin matkan päässä Helsingistä, mutta unelmakoti löytyikin Savosta, syrjäiseltä Haapakoskelta.
Tärkeä pysähdys – Korona oli pudotus ja pelastus
Maalla vierähti 25 vuotta, ja lapset ehtivät kasvaa aikuiseksi. Eeva keskittyi olemaan vaimo ja äiti mutta järjesti miehensä kanssa myös autoalan tapahtumia sekä teki ohjauksia ja tuotti teatteriesityksiä eri puolille Suomea. Lehtien palstoilla tai televisiossa häntä ei juuri näkynyt.
Omat haasteensa vanhemmille ja parisuhteelle aiheutti se, että esikoinen Matias on erityislapsi. Hänellä todettiin nelivuotiaana autismi. Poika kävi erityiskoulua Pieksämäellä, ja häntä hoidettiin kotona 18-vuotiaaksi asti. Nyt 29-vuotias Matias asuu tuetusti ryhmäkodissa Lahdessa.
Talvella 2020, juuri koronan alkaessa, Eeva oli stressaantunut. Lapset olivat muuttaneet pois kotoa, töitä oli liikaa, mutta silti taloushuolet painoivat.
”Kun korona hiljensi Suomen 13. maaliskuuta, se oli minulle paitsi pudotus myös pelastus. Yhtäkkiä tapahtumia ei ollut, kiireet loppuivat kuin leikaten. Ei ollut töitä eikä tuloja, oli pakko alkaa suunnitella koko elämää uusiksi.”
Paluumuuttaja – ”Tunnen myös idyllin kääntöpuolen”
Pari vuotta sitten Hannu ja Eeva luopuivat Haapakosken talostaan ja muuttivat pieneen kerrostaloasuntoon Helsingissä. Kun Eeva joulun alla kuunteli kotitalonsa hississä, kuinka ihmiset suunnittelivat juhlapyhiä maalla, häntä hymyilytti.
”Tiedän maalaiselämän ihanuuden, mutta tunnen myös idyllin kääntöpuolen.”
Heilläkin oli jääkarhun muotoinen valohäkkyrä pihalla, havuköynnökset kuistin ympärillä ja olohuoneessa iso lähimetsästä haettu joulukuusi.
”Ei kiitos enää. Koko ajan oli jokin kaatumaisillaan, jotain piti korjata, kaivaa, nostaa, vetää, raahata tai vääntää. Pelkkä ajatuskin uuvuttaa.”
Eeva myöntää, että nykyisessäkin elämässä on ollut totuttelemista. Pienessä kaksiossa puoliso on aivan eri tavalla liki kuin kahdensadan neliön talossa avaralla tontilla.
”Joskus kaipaan enemmän tilaa. Toisaalta nautin siitä, että kaikki on lähellä, siivottavaa on vähemmän eivätkä tekemättömät pihatyöt ahdista. Kirjoitan myös paljon mieluummin ihmisten kuin metsän keskellä. On luksusta piipahtaa hetkeksi kotoa kaupungille ilman autoa.”
Iloisin yllätys Eevalle on ollut se, että ennakkopelko kylmistä ja etäisiksi jäävistä kaupunkilaisista oli turha.
”Liikun paljon menopelini kanssa, ja kohtaan joka päivä tosi ystävällisiä ja huomaavaisia ihmisiä, moni tarjoaa mielellään apua.”
Esikoiskirjailija – Rakkaustarinasta syntyi romaani
Eräänä kesäpäivänä Eeva Eloranta istui upouuden pikkukotinsa parvekkeella kirja kädessä. Äkkiä hän tiesi, mitä haluaa tehdä seuraavaksi. Romaanin idea alkoi kehkeytyä.
Eeva oli ollut koulussa kympin kirjoittaja, ja 1990-luvun lopulla hän käsikirjoitti pari kautta tv-sarjaa Samaa sukua eri maata. Hän on myös aina lukenut paljon ja tutkaillut lukemaansa.
”Kirjoittaminen on vain jäävuoren huippu. Ensin rakennellaan kirjan henkilöt ja heidän taustansa. Vaikka kirjoittaisi viihteellistä proosaa, on tärkeää, että kepeänkin juonen alla on suuria, yleisesti kiinnostavia teemoja.”
Eevan romaani on rakkaustarina, jossa pohditaan kauneuden ja rahan tavoittelua sekä vastapainona oikean elämän kaipuuta ja syitä, miksi jotkut jaksavat huolehtia heikommistaan.
Päähenkilöt – julkisuudesta elävä jääkiekkosankari ja luontevasti viehättävyyteensä suhtautuva veljensä omaishoitaja – tulevat eri oksilta. Petterillä on varaa bilettää, Saara joutuu miettimään pienintäkin hankintaa.
Eeva sanoo itsekin rakastavansa kauniita vaatteita ja olleensa nuorena muoti- ja varsinkin kenkäfriikki.
”Nykyään olen harkitsevampi, ostan vähemmän ja satsaan mieluummin laatuun sekä korjaan vanhaa.”
Kirjan henkilöitä kehitellessään Eeva on pohtinut myös ylisukupolvista kiinnittymistä, sitä, että jokin side säilyy, oli lapsuus millainen tahansa.
”Olen miettinyt myös ylisukupolvista kiinnittämättömyyttä. Sitä, että joku kykenee katsomaan omaa vaikeaa lapsuuttaan tyynesti, ikään kuin ulkopuolelta, syyttämättä ja tuomitsematta vanhempiaan. Rankatkaan kokemukset eivät jätä kaikille traumoja.”
Eeva Eloranta on rohkea realisti
Eeva joutuu olemaan kaikessa tekemisessään suunnitelmallinen ja kuuntelemaan vointiaan. Pelkästään itsestä huolehtiminen vie tavallista enemmän aikaa. Hän joogaa, jumppaa, käy kuntosalilla ja yrittää siinä sivussa elää niin normaalisti kuin mahdollista.
”Väsyn entistä helpommin ja tarvitsen palautumisaikaa. Kun lapsenlapset ovat luonamme, varaan seuraavan päivän täysin lepopäiväksi. Ja kun erityistä tukea vaativa autistinen poika on kotilomalla, ne päivät ja seuraavat päivät pitää suunnitella todella huolellisesti.”
Hän on realisti ja kertoo tekevänsä henkistä sopeutumistyötä tulevaisuutensa suhteen.
”Valmistaudun siihen, että jossain vaiheessa voin päätyä pyörätuoliin. Ajattelen tavallaan valmiiksi, kuinka onnistun tekemään kotityöt, kuinka käyn kaupassa, miten kaikki toimii parhaiten. Elämä jatkuu sittenkin.”
Eeva tiskaa Kylätalon keittiön mukit, kerää kahvikamppeet rollaattoriinsa, ja kertoo tulevansa tänne seuraavana päivänä muutamaksi tunniksi kirjoittamaan. Uusi romaani on jo tekeillä.
Samalla Eeva Eloranta jännittää esikoisensa vastaanottoa.
”Ihanin palaute on se, että lukijan silmät kostuvat ja tarina liikuttaa. Toivon myös, että pystyn lisäämään ihmisten luottamusta ja uskoa elämään. Olen itse elävä esimerkki siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä toteuttaa unelmiaan.”
Juttu on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 1/2024.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti