Kuolemanvietti heräsi, kun näyttelijä Rea Mauranen menetti ystävänsä: ”Pyskologi sai ymmärtämään, ettei vielä ole aikani lähteä”
Kun työtään rakastava näyttelijä Rea Mauranen jäi eläkkeelle, alkoi uusi elämänvaihe. Oli työstettävä kremppoja ja omaa identiteettiä. Kaikkein raskainta ovat olleet ystävien kuolemat. Niistä Rea selvisi vasta ammattiauttajan avulla.
Eläkkeelle jääminen oli Rea Mauraselle pysähtymisen ja pohdinnan paikka. ”En voi muuttaa sitä, että olen elänyt jo 71 vuotta. Minun ei silti tarvitse ryhtyä vanhukseksi tai lakata nauttimasta.”
Viipyileviä eläkepäiviä. Sellaisista Rea Mauranen haaveili joskus 60-vuotiaana. Hän uskoi tekevänsä eläkkeellä kaikkea sitä, mille ei muulloin tuntunut olevan tarpeeksi aikaa. Hän maalaisi tauluja, lukisi kirjoja, sisustaisi kotia, kuopsuttaisi puutarhassa, järjestäisi juhlia ja nauttisi joutenolosta.
Kun eläkepäivät sitten koittivat, Rea ajatteli, että on ihanaa olla möllöttää vapaana. Mieli muuttui pian.
”Tunsin itseni apeaksi, kun tajusin, minkälaista oli eläkkeellä. Minulla oli tylsää! Ymmärsin, että olen liian rauhaton sielu jäämään kotiin.”
Puolen vuoden eläkkeellä olon jälkeen Rea oli taas valmis ottamaan vastaan rooleja tv-sarjoista ja teattereista. Mutta jokin oli muuttunut. Nyt työ oli vielä palkitsevampaa kuin aiemmin.
”Parasta on se, että tämänikäisenä voin valita, mihin lähden mukaan. Enää minun ei tarvitse työskennellä ansaitakseni leipärahoja. Teen vain sellaisia töitä, joista olen innoissani ja joissa on hyvä porukka.”
”Elämän eri vaiheita ei voi paeta”
Työ on ollut aina tärkeä osa Rean, 71, identiteettiä. Lukuisissa televisiosarjoissa, elokuvissa ja näytelmissä esiintynyt näyttelijä on kuulunut moniin ryhmiin KOM-teatterin porukasta Helsingin kaupunginteatterin näyttelijäkaartiin.
Ylipäätään Rea on määritellyt itseään pitkälti ammattinsa perusteella. Jäätyään eläkkeelle hän joutui miettimään, kuka oikeastaan on.
”Minun piti vakuuttaa itselleni, että olen olemassa, vaikken tekisi töitä.”
Kolmekymmentä vuotta sitten Realla oli ikäkriisi. Kun hän täytti 40 vuotta, näyttelijän työt vähenivät. Nuorten naisten rooleihin valittiin seuraavan sukupolven näyttelijät, eikä neli- ja viisikymppisen naisen rooleja juuri ollut.
”Jouduin myöntämään itselleni, etten ollut enää nuori. Aluksi tuntui raastavalta, kun uusi sukupolvi teki ne työt, jotka olisivat aiemmin mahdollisesti kuuluneet minulle.”
Harmituksesta irtautumiseen oli vain yksi tie: tosiasioiden tunnustaminen.
”Ikääntyminen on vain hyväksyttävä. Elämän eri vaiheita ei voi paeta.”
Oman ikänsä hyväksyminen on Rean mielestä avain onneen. Ikä on yksi tosiasioista, joita pitää vain sietää.
”En voi muuttaa sitä, että olen elänyt jo 71 vuotta. Minun ei silti tarvitse ryhtyä vanhukseksi tai lakata nauttimasta.”
Rean mukaan aikuiselämä menee noin 20 vuoden sykleissä. Ensin on nuori kaksikymppinen, sitten ruuhkavuosien parissa elävä nelikymppinen ja sen jälkeen eläkkeelle jäävä kuusikymppinen. Viimeinen vaihe on kahdeksankymppisyys, jolloin usein ollaan jo lähellä maaliviivaa.
Rea toivoo, että olisi elänyt kaikki vaiheet itsensä hyväksyen.
”Ulkonäöstäni olen kuitenkin aina yrittänyt pitää huolen. Minulta on siistitty äidin perintönä saadut roikkuvat yläluomet. Olen nuoresta pitäen hoitanut ihoani hyvillä tuotteilla, sillä näyttelijän työssä kasvojen iho on kovilla.”
Rea tapasi miehensä 42-vuotiaana ”Minulla ei ole omia biologisia lapsia, mutta iloitsen Pekan lapsista ja lastenlapsista.” Iloa tuo myös terrieri Sonja. © Milla von Konow
”Tiedän olevani sinut oman ikäni kanssa”
Rean arki on virkeää, vaikka siihen mahtuu kremppaa ja kolotustakin.
”Selkäni on leikattu. Jouduin myös luopumaan keramiikkaharrastuksestani, kun käteni eivät enää kestäneet saven käsittelyä.”
Rea on kiitollinen siitä, että hän on kuitenkin saanut elää elämänsä pääasiassa terveenä.
”Oli aika, jolloin tämänikäisenä oltiin todennäköisesti jo haudassa. Nykyään elämää voidaan jatkaa lääketieteen ansiosta pitkälle, joskus jopa turhan pitkälle.”
Rea pitää tärkeänä sitä, että hänen elämässään on kaikenikäisiä ihmisiä. Hänen perheeseensä kuuluvat puolison Pekka Nurun kolme lasta ja neljä lastenlasta. Realla on myös monenikäisiä ystäviä ja kollegoita.
”Minusta on ihanaa nähdä, kuinka fiksuja ja lahjakkaita näyttelijöitä maassamme on. Tiedän olevani sinut oman ikäni kanssa, kun voin nauttia siitä, kun toiset elävät nuoruuttaan.”
Suurta surua – ”Ymmärsin, että suru oli kapseloitunut sisälleni”
Tähän elämänvaiheeseen kuuluvat myös luopuminen ja suru. Muutaman viime vuoden aikana Realta kuoli useita läheisiä. Hän menetti muun muassa ohjaajaystävänsä Ritva ja Kalle Holmbergin, elokuvavaikuttaja Peter von Baghin ja kollegansa Juha Mujeen.
Suru tuntui musertavalta. Mikään ei tuonut enää mielihyvää. Rea hakeutui lääkäriin, koska hän alkoi tuntea kuolemanviettiä.
”Menin terveyskeskuslääkärin pakeille ja sanoin, että minulla on kummallinen olo. Minusta tuntui siltä, että minunkin olisi aika nukkua pois.”
Lääkäri lähetti Rean psykologin luo. Hän kävi juttelemassa ammattiauttajan kanssa kymmenkunta kertaa. Käynnit sysäsivät Rean elämän takaisin raiteilleen.
”Psykologi osasi kysyä minulta oikeat kysymykset. Hän sai minut ymmärtämään, että olen yhä elämässä kiinni, eikä aikani ole vielä lähteä.”
Rea kehottaa jokaista hakemaan apua, jos tuntuu, ettei surusta selviä.
”Psykologin luo meneminen oli minulle käännekohta. Ymmärsin, että suru oli kapseloitunut sisälleni, ja se aiheutti siksi ahdistusta ja lamaannusta.”
Rea Mauranen oivalsi käsittelevänsä myös omaa kuolemanpelkoaan surressaan läheistensä kuolemia. Nykyään hän suhtautuu kuolemaan levollisemmin. Rea ei ole varma siitä, mitä hän ajattelee elämän päättymisestä.
”Minut poltetaan ja tuhkani sirotellaan jonnekin. Olen tässä asiassa hyvin konkreettinen ihminen. En usko, että minulle on varattuna taivaspaikkaa. Mielikuvissani silti toivon, että edesmenneet ystäväni odottavat minua jossakin viskilasin kanssa ja voisimme taas kohdata.”
Normaalitalvina Rea on viettänyt kuukausia Espanjassa, mutta tämä talvi on vietetty kotona Veikkolassa. © Milla von Konow
Aihetta juhlaan
Rea Mauranen viettää yksinkertaista ja säännöllistä arkea, jota koronapandemia on rauhoittanut entisestään. Aamukahdeksalta herättää norwichinterrieri Sonja ja vaatii päästä ulos. Sen jälkeen on vuorossa aamiainen ja uutiset.
”Seuraan uutisia herkeämättä. Haluan olla kärryillä siitä, mitä maailmalla tapahtuu.”
Päivän tärkein hetki on illallinen Pekan kanssa. Pöytä katetaan aina kauniisti, kynttilät sytytetään ja ruoka valmistetaan rakkaudella.
”Teemme ruokailuhetkestä juhlan. Näin elämä on nautinnollisempaa.”
Onni on Realle arkisia iloja: lasillinen pehmeää punaviiniä, kaunis maisema tai hyvä musiikki.
Merkittävin nautinto Realle ovat läheiset ihmissuhteet.
”Olen onnekas, koska olen saanut kestäviä ihmissuhteita elämäni eri vaiheista.”
Rea rakastaa järjestää Pekan kanssa juhlia. Kun korona on ohi, hän kutsuu Veikkolaan lähipiiriään, etupäässä näyttelijöitä ja muusikkotuttuja. Pöytään katetaan iso kattilallinen keittoa, paljon salaattia ja leipää. Kuoharipullojen korkit poksahtelevat. Lauletaan, nauretaan ja musisoidaan. Sauna on lämmin, ja rannasta voi pulahtaa uimaan.
”Nautin siitä, kun ihmiset kokoontuvat yhteen. Meillä on ollut hirveän hauskoja bileitä. Viimeksi kutsuin tänne entisiä ja nykyisiä KOM-teatterin jäseniä. Lauloimme läpi 70-luvulta tuttuja työväenlauluja.”
Rea Maruanen on huolitäti
Ikä on opettanut Realle ennen kaikkea sen, että elämässä kannattaa keskittyä tähän hetkeen. Se ei tosin ole ollut helppoa.
”Pekan lapset kutsuvat minua huolitädiksi. Olen kova murehtimaan menneitä ja suremaan etukäteen tulevia. Hetkeen tarttuminen on minulle helpommin sanottu kuin tehty, vaikka tiedän, että nykyhetki on ainoa, joka on olemassa.”
Rea uskoo oppineensa huolehtimisen taidon kotoaan.
”Vanhempani olivat kokeneet sota-ajan ja puutteen. Heidän jatkuva huolehtimisensa siirtyi minuun.”
”Pekan lapset kutsuvat minua huolitädiksi. Olen kova murehtimaan menneitä ja suremaan etukäteen tulevia.”
Tulevaisuudelta Rea toivoo parempaa terveyttä. Hän haluaisi elää hyvän vanhuuden. Rea tahtoisi, että eutanasia laillistettaisiin ratkaisuksi heille, jotka joutuvat kärsimään sietämättömistä kivuista pitkäaikaisen sairauden kanssa ja jotka eivätkä enää haluaisi elää kivun kanssa.
”Kuolemaa en pelkää, mutta pelkään kipua ja kärsimystä. Totta kai mietin myös sitä, mitä tapahtuu parisuhteessamme sille, joka jää yksin toisen elämän päättyessä.”
Nyt ei ole kuitenkaan aika miettiä kuolemaa, vaan keskittyä elämään. Rea Mauranen odottaa koronan jälkeiseltä ajalta ystävien tapaamisia ja monia hyviä juhlia. Sekä tietenkin innostavia töitä.
”Minulle on tärkeää saada tuntea, että minua tarvitaan.”
Keltainen jakku Silver Clothing ja pusero Kotirouva, korut Irja Nuru Hoockie Mama Jane, Macin farkut Dopp, tunika Kotirouva, kengät Dots, huivi Vainio.seitsonen.
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 3/21.
Lue myös: Näyttelijä Aila Arajuuren suuri suru: ”Kaipaan Kallua, joka siunaaman sekunti”
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti