Kirja-arvio: Liekinkantajat-romaanissa on eleetön mutta vahva ote – ”Ihminen nousi esiin upeasti tekstistä kaikkine iloineen ja suruineen”

Lukijalle tarjotaan lähemmäs sata vuotta Suomen historiaa kolmen sukupolven kokemusten kautta.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Ilman valoa ja lämpöä ei Suomen talvesta selviä. Niinpä lämmitetään kaakeliuuneja, pöydälle nostetaan öljylamppu ja pimeään lähdetään myrskylyhtyä kantaen.

Lukijalle tarjotaan lähemmäs sata vuotta Suomen historiaa kolmen sukupolven kokemusten kautta.
Teksti:
Liina Putkonen

Ulla-Lena Lundbergin Liekinkantajat (Teos) ilmestyi syyskuussa 2022. Kirjan on suomentanut Leena Vallisaari.

Miksi romaani kiinnosti?

”Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittu teos Jää jäi heijastelemaan mieleen pitkäksi ajaksi, koska pääsin viettämään aikaa kirjan tapahtumapaikoilla Kökarin pappilassa. Mietin, voisiko sellaisen tiiviin ja vahvan tunnelman päästä kokemaan uudestaan Liekinkantajat-romaanin sivuilla.

Minusta on myös tässä nopean tekemisen ja kuluttamisen ajassa hienoa, että on yhä kirjoja, joiden kirjoittaminen vie vuosia ja lukeminenkin vaatii ajatusta ja aikaa. Tällaiseen romaaniin tarttuminen on myös tervetullut keskittymisharjoitus, sillä sitä ei selata läpi kuin kännykkää.”

Mitä pidin?

”Sain aimo annoksen suomalaista historiaa sellaisessa muodossa, joka jää mieleen. En ole koskaan ollut vuosi­lukujen ystävä ja sodat ja suuret tapah­tumat pitää aina pähkäillä uudelleen, että ne saa kiinnitettyä oikeaan ­ajankohtaansa.

Kiitos kirjan hahmojen, Bettyn, tyttärensä Olgan ja ­tämän tyttären Karinin mieleeni tuli jokin järjestys Suomen tapahtumista 1850-luvulta 1920-luvun lopulle.

Kirjassa historia otti minun silmissäni hetkittäin turhan ison roolin, mutta aina kun lukeminen alkoi hidastua, ihminen nousi esiin upeasti kirjoitetusta tekstistä kaikkine iloineen ja suruineen.”

Arvio: ****

Kirja sai minut…

”…miettimään, että ehkä histo­rian vahva läsnäolo ­kirjassa oli tarkoituksella sellainen kuin oli. Me ihmiset olemme tunteinemme omassa elämässämme jotain suurta ja ihmeellistä, myös monissa nykytari­noissa. Mutta maailmassa, historian vääjäämättömässä kulussa, vain pieniä pölyhippusia.

”Sitä minä vaan mietin kuka keittää puuron, kun naiset ravaavat kokouksissa ja istuvat kuntakokouksessa. Miten päiväkahvin käy? Kuka hoitaa mukulat? (…) Kuka on vähän nätti ja mukava, jos kaikista tulee sellaisia kuin miehet? Pitävätkö he housuja ja kravattia?”

X