Kabul opetti miten Suomi loistaa perinteisissä kriiseissä - mutta entäs kun tulee se hybridiuhka? Nämä taidot päättäjien pitää oppia

Hybridiuhka on ollut juhlapuheissa tuttu kriisikäsite ainakin Krimin vuoden 2014 valtauksesta asti – ja sitä ennenkin määritelmä on tunnettu.

Tällainen monitahoiseksi muuttuva uhka lähtee suunnasta jota ei ole osattu arvata. Matkallaan se sysää liikkeelle muita yhteiskunnan toimintaa vaarantavia ilmiöitä, joita ei sellaisenaan olisi ollut – ainakaan niin laajasti – olemassa kuin ennen alkusysäystä.

Koronapandemia täyttää kaikki edelläkuvatut tunnusmerkit. Se lähti liikkeelle yhden viruksen leviämisellä, mutta synnytti myös radikaaleja liikkeitä ja kiihdytti ihmisiä toimintaan, jollaista ei olisi voinut Suomessakaan vielä pari vuotta sitten kuvitella: rokotevastustukseen, koululaisten pelotteluun, opettajien ja lääkärien uhkailuun.

Pandemiaksi julistamisesta ehtinee kulua kaksi vuotta, ennenkuin voimme siirtyä elämään koronan kanssa rinnakkain, tietoa siitä on riittävästi ja yhteiskuntien pyörittäminen saadaan hallintaan.

Virus on osoittanut luonteellaan, että elämme ihan oikeasti hybriuhkien ja -mahdollisuuksien todellisuudessa, jossa harjoittelemamme suoraviivaiset toimenpiteet eivät välttämättä toimi.

Kun uhka on sumea, koko ajan muuttuva ja hahmoton, hallinnollamme ja etenkin poliittisilla päättäjillä on vaikeuksia pysyä riittävän elastisesti sen mukana: vaihtaa torjuntalinjoja, soveltaa vastatoimia, toimia inhimillisesti ja vanhat poliittiset vastakkainasettelut unohtaen.

Ainakaan kovin pitkään.

Sotilaat ja ulkoministeriö näyttivät improvisointitaitoaan – perinteisessä uhassa

Suoraviivaisissa ja ”perinteisissä” uhissa on toisin, niissä me loistamme. Etenkin ammattisotilaat ovat koulutettuja löytämään vaikeista tilanteista ulospääsyjä.

Tämä näkyi siinä nopeudessa ja hienossa johtajuuden osoittamisessa, millä Suomi toteutti kuluneella viikolla Kabulin lentokentän evakuointinsa.

20 vuotta jatkunut ISAF-operaatio oli päättynyt osaltamme jo kesäkuussa, suomalaiset kriisinhallintajoukot olivat tulleet maasta takaisin.

Nyt kun heitä taas tarvittiin, poliittinen koneistomme sai nopeasti lennätettyä sotilaamme Afganistaniin turvaamaan siellä olevien kansalaistemme pelastamista.

(Esimerkiksi Helsingin Sanomien tietojen mukaan tämä vaati virkakoneistolta kovaa juridistakin improvisointia, koska sotilaallisesti suojatun evakuoinnin mahdollisuuteen ei jostain oudosta syystä oltu varauduttu. Miksei oltu, on sitten kokonaan toinen kysymys.)

Evakuoinnin ympärillä on yhä pirullisten ongelmien ja moninaisten rihmastojen hybridiuhkia. Edelleenkin Afganistanissa on loukussa suomalaisia, joiden pääsy tänne on epävarmaa.

Silti Kabul osoitti, miten hienosti osaamme taklata selkeät sotilaalliset kriisit ja turvallisuusuhat. Harjoitellulla taidolla, sisulla ja vastuunkannolla.

Tätä samaa tilanteenmukaista soveltamista tarvitaan nyt myös kotimaassa.

Siniristilippuinen väki onnistui – uhkista huolimatta. Juuri suomalaisten lähtiessä itsemurhapommittajat iskivät Kabulin kentälle. © Ulkoministeriö

Samaa improvisointikykyä myös pandemian torjuntaan, kiitos

Ei ole tietenkään aluehallintovirastojen tai rokotepassien suunnittelijoiden vika, että ulkoministeriön virkamiehille ja sotilaille rävähti eteen yksinkertaisempi kriisi, jonka he pystyivät näyttävästi ratkaisemaan.

Kaikilla työnsä tai toimeentulonsa takia koronasta kärsineillä tai pandemiaan yksinkertaisesti vain väsyneillä ihmisillä on mielipiteensä siitä, miten koronakriisiä olisi jonkun yksityiskohdan osalta pitänyt hoitaa.

Miksi koronarajoituksia ei ole sovellettu paikallisemmin tai alakohtaisemmin?

Miksi Aluehallintovirasto on kieltänyt sitä tai sallinut tätä?

Miksi rokotevastaisen huuhaan levitys sallitaan?

Miksi hallitus tekee tai ei tee jotain?

Kysymykset ovat aiheellisia ja viranomaisten kyky joustaa kaavamaisuuksista on ollut välillä heikkoa.

Silti jokainen voi kysyä itseltään, miten minä tekisin parempia päätöksiä pandemian aiheuttamassa hybridiviidakossa, jossa pienetkin askeleet eteen saattavat toisaalla verkostoissa olla askeleita taaksepäin.

Kenelläkään ei ole tulevaisuudestamme selkeää kristallipalloa.

Tämä ei tarkoita, etteikö jokaisella olisi oikeus kritisoida itseään koskevia päätöksiä, mutta kritiikkiä on sitä ennen käytävä peilin edessä – rehellisesti.

Miten minä itse olen sitkoistanut vaikeaa tilannetta, olenko auttanut muita, mistä olen luopunut vai haikailenko vain saavutettujen etujeni perään?

Maailmanlaajuisessa koronakriisissä, joka luonteensa omaisesti kroonistuu ja muuttaa muotoaan kaikista hallintayrityksistä huolimatta, ei ole voittajia.

Hybriduhan keskellä mitataan johtamisen todellinen taso – itsensä twitterissä kehuminen ei riitä

Kroonistuneessa kriisissä ei enää riitä yksittäinen johtaja, joka päättää ja muut toteuttavat.

Jokaisella pomolla on iso perustehtävänsä, kaikilla organisaation tasoilla. Silti heidän on ymmärrettävä, miten se oma rooli vaikuttaa koko koneiston toimivuuteen, yhtenäisyyteen.

Johtajan pitää osoittaa jokaiselle ihmiselle organisaatiossaan, miksi juuri heidän panoksensa on tärkeä kokonaisuuden kannalta.

Mitä vaikeampi kriisi on, sitä heikommin tämä merkityksen luominen onnistuu pelkällä sosiaalisen median hehkutuksella ja julkisilla tsemppiviesteillä alaisille – ne tulkitaan helposti pelkäksi oman kilven kiillottamiseksi.

Viestinnällä voi johtaa, mutta nykytilanteessa sekin vaatii suunnitelmallisuutta. Nopeus on ratkaiseva tekijä, koska aina on joku muu joka yrittää ottaa viestinnän kenttää haltuunsa, jos päättäjä itse on hiljaa.

Mutta spontaanius ei toimi – olemme nähneet harkitsemattoman hätähousuviestinnän vaikutukset moneen kertaan koronakriisin aikana.

Jos syntyy kasvava kuilu päättäjien somessa sanomisen ja reaalitekojen välillä, päättäjien viesteiltä menee uskottavuus ja ihmiset turhautuvat.

Toisaalta ihmisten pitää myös hyväksyä se, että esimerkiksi rokotekattavuuden saavuttaminen ei tapahdu yhdessä yössä. Eikä poliittinen järjestelmämme muuta esimerkiksi sotilaidemme lähettämiseen tarvittavia lakeja tunnissa tai parissa.

Aitous on yhä tärkeämpää johtajallekin, ei huolellisesti filtteröidyt selfiet

Ihmiset kaipaavat kriisin johtajilta selkeitä rooleja ja kasvoja, joiden takaa paistaa aito vastuunotto, kansallisen turvallisuuden etu eikä pelkkä henkilökohtainen poliittinen kehys.

Viimekädessä poliittiset päättäjät ovat Suomessa vastuussa kansalaisiin kohdistuvista toimenpiteistä. Sitä he eivät voi demokratiassa ulkoistaa itsestään.

Eikä kukaan synny johtajaksi. Poliittisesti valitut päättäjämmekin tarvitsevat ajanmukaista johtajuuskoulutusta, koska harva on saanut isoihin kansallisiin tai kansainvälisiin kriiseihin mitään valmennusta työelämässä tai muuten elämänsä aikana.

Kriisijohtamista on myös harjoiteltava aidosti, ja kouluttauduttava siihen millaista henkilökohtaistakin viestintää päättäjä kriisissä saa tai voi tehdä.

Poliitikoilla on suuri kiusaus jakaa somessa informaatiota, joka lyö omaa poliittista vastustajaa. Tähän disinformaation tarkoitukselliset luojat tähtäävätkin: nimekkään poliitikon jakamana vääräkin tieto legitimoituu, ja lisää kaaosta.

Myös oma someajan narsismi voi aiheuttaa pulmia: väärään aikaan tai paikkaan ajoitettu selfie voi saada kansalaiset raivoihinsa – ja antaa vastustajille propaganda-aseen.

Keskeistä kompleksisten hybridiuhkien torjunnassa on sopeutumiskyvyn kasvattaminen ennustamattoman ja yllätyksellisen tulevaisuuden varalle.

Tärkeää on myös sekä rivikansalaisille että päättäjille oman vastuun ottaminen: olenko minä lietsomassa epäjärjestystä vai vakauttamassa tilannetta?

Älä muuta kaikkea – kokeile ensin soveltaa paremmin nykyisiä tapoja ja lakeja

Usein esitetty ajatus hybridikriiseissä ja -uhissa pärjäämiseen on, että meidän pitää muuttaa johtamisen malleja ja etenkin lakeja.

Se tietäisi uusia pykäliä ja toimivalta-asetuksia entisten päälle, ja juridinen ryteikkö muuttuu varmasti sekavammaksi.

Olemmeko varmoja, etta olemme ottaneet kaiken irti vallitsevista toimintatavoista, johtamismalleista ja lainsäädännöstä? Pitäisikö yrittää päivittää vanhaa ja vain soveltaa sitä paremmin?

Keskeisiä pandemian oppeja eri tutkimusten valossa on, että kriiseihin valmistautumisen strategiset suunnitelmat on laadittava ennen kriisejä.

Pahimpiin mahdollisuuksiin pitää osata varautua, ja suunnitelmissa on kokeiltava sitä mahdollisuutta että ”sota hävitään” joltain osin – jotta harjoitellaan myös miten siitä tilanteesta noustaan uudelleen.

Yhteistoiminta on usein se taikasana, jolla yritetään vastata verkostoituneeseen todellisuuteemme, jossa kaikki liikuttaa kaikkea ja kaikki riippuu kaikesta.

Ajatus on tietenkin sinänsä oikea, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Yhteistoiminta ei asu geeneissä, vaan se vaatii jatkuvaa yhdessä tekemistä, toisenlaisten ajatusten tukemista ja jakamista – ja sen tavallisen ihmisen näkemyksen kuuntelemista ja tajuamista.

Jokaisessa kriisissä yksittäisen ihmisen kohdalla riittää se, että hän yrittää parhaalla mahdollisella tavalla ja omilla resursseillaan pelastaa yksityiselämänsä, ihmissuhteensa, työnsä ja tulevaisuutensa – se auttaa myös koko yhteiskuntaa.

Kirjoittaja: Aki-Mauri Huhtinen

Aki-Mauri Huhtinen on kriisinsietokykyyn perehtynyt filosofian tohtori ja sotilasprofessori Maanpuolustuskorkeakoulussa. Hän on palvellut Afganistanissa ISAF-operaatiossa 2013-2014. © Maanpuolustuskorkeakoulu