Valtiolaiva seilaa arvailun varassa - miksi Suomelta puuttuu yhä tilannekuva kriiseihin?

Tilannekuva on joidenkin vertausten mukaan parhaimmillaan kuin Ilmatieteen laitoksen valvontakeskuksen näkymä: jättiruuduilta voi seurata lähestyviä ja pois meneviä myrskyrintamia, paikallissäätä monessa mittauspisteessa, meriveden korkeutta, ääri-ilmiöiden mahdollisuutta, salamaniskujen tiheyttä ja jopa revontulien esiintymisen todennäköisyyttä.

Ilmatieteen laitokselta löytyy hyviä malleja (sään ja ilmaston) tilannekuvan luomiseen. © Ilmatieteen laitos

Ja tällaisesta turvallisuuden, kansainvälisten jännitteiden, politiikan ja kriisien reaaliaikaisesta seurannasta Suomessa on krooninen pula.

Kysymys päättäjien tilannekuvasta tai oikeammin sen puuttumisesta nousee tulevaisuuden uhkiin varautuvien ammattilaisten keskusteluissa esiin jatkuvasti. Viimeksi näin kävi koronapandemian tullessa: se pääsi yllättämään, ja monessa asiassa varautumisemme (niin suojavarusteiden saatavuuden kuin rajasulkutoimien nopeuden kannalta) osoittautui riittämättömäksi.

Kriisiin joutuneen valtion yksi tärkeimmistä toiminnoista on saada päätöksentekijöille reaaliaikainen ja mahdollisimman oikea kuva siitä, mitä juuri nyt tapahtuu meillä ja muualla.

Tilannekuva ei synny ilman työntekijöitä

Tämän toteutuminen edellyttää osaavaa henkilöstöä, ja toiminnan pitää olla vakiintunutta – jonkun ihmisen johtamaa, konkreettisella vastuulla tehtävää ja kehittyvää työtä.

Siihen tarvitaan kohtuullisen suurta määrää palkattuja asiantuntijoita, jotka ”normaalioloissa” joutuvat olemaan välillä vähemmän akuutissa työtilanteessa, esimerkiksi harjoittelemassa ja testaamassa toimintojaan.

Näinhän on palokuntien ja puolustusvoimienkin henkilökunnan kanssa: kaikki eivät ole ”tositoimissa” kaiken aikaa, onneksi.

Valtionhallinnossa on perinteisesti tyydytty siihen ajatteluun, ettei kriisejä varten tarvita uusia pysyviä yksiköitä,  koska asiat hoidetaan ”viranomaisten ja päättäjien välisellä hyvällä yhteistoiminnalla”.

Tieto kulkee päättäjille, kun osaavat ihmiset kertovat työasioita toisilleen hallinnollisten tai toimialakohtaisten siilojen yli. Teoriassa esimerkiksi virusvaaran tullen THL voi varoittaa ulkoministeriötä, pelastusviranomaiset poliisia ja sotilaita, nämä puhuvat Supolle, ja kaikki muistavat kertoa valtioneuvostolle, joka taas huomaa välittömästi informoida eduskunnan valiokuntia.

Käytännössä tämä ihannetila toimii vain rauhan aikana, kun ihmiset eivät ole vielä kriisin uuvuttamia ja stressaamia.

Kriisitilanteessa yhteistyö pätkii organisatorisista ja inhimillisistä syistä: jos kriisi ei ihan suoraan koske jotain tiettyä hallinnonalaa, siellä voi syntyä virhearvio ”joku muu hoitaa tämän” – ja lopputulos on, ettei kukaan ota tilannetta hallintaansa.

(Näinhän nähtiin vuosikymmen sitten, kun Venäjällä levisi tarkoitushakuinen kampanjointi siitä, miten Suomi muka ottaa pakolla huostaansa venäläisvanhempien lapsia. Turvallisuusviranomaiset tai ulkoministeriö eivät aluksi tarttuneet asiaan, koska arveltiin että se kuuluu sosiaali- ja terveysviranomaisille – jotka taas eivät yksityisyydensuojan takia saa kertoa ihmisten huostaanottotietoja.)

Yhteistoiminta on myös aina riippuvaista yksittäisten toimijoiden motivaatiosta ja osaamisesta. Suomen kaltaisessa pienessä maassa paljon vaikuttaa sekin, kuka yhteistyötä on kulloinkin tekemässä.

Jos tänä vuonna toimintaa vetäneet aktiiviset ja innovatiiviset ihmiset vaihtuvat ensi vuonna toisiin, on herrassaan onko seuraajilla samanlaista halua tai kykyä jatkaa edeltäjiensä käytäntöjä.

Kun on kyse kansallisesta turvallisuuudesta, sen rakenteet eivät voi perustua pelkästään talkoille tai yhteistoiminnalle.

Myös rauhan aikana on tarvetta nähdä, missä ja mitä kohti mennään

Tilannekuva ei ole itseisarvo. Se on erityisesti johtamisen väline valtiolaivan luotsaajille. Samalla tavalla kuin meteorologien tarjoama säätilannekuva on edelleen tärkeää merenkävijöille. vaikka suunnistus ja alusten liikkeet ovat pitkälti automatisoituja.

Valtioneuvosto saa tietoa eri viranomaisilta silloin kun nämä muistavat sitä antaa. © VNK

Esimerkiksi kansallisen turvallisuuden näkökulmasta olisi koko ajan hyvä tietää millaiseen tulevaisuuteen olemme matkalla, ja mitä vaihtoehtoja eteemme voi muiden maiden tapahtumien takia tulla.

Tasavallan presidentin Sauli Niinistön viime vuoden keväällä, koronakriisin alussa esittämä ajatus operatiivisen kriisiryhmän eli ”nyrkin” perustamisesta on osa tätä problematiikkaa. Presidentti ei ollut ensimmäistä kertaa tilannekuvasta huolissaan.

Jo vuonna 2014 hän ja silloinen ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) ihmettelivät valtioneuvoston tilannekeskuksen toimintaa ja tiedonkulun aukkoja.

Noista ajoista Suomen toimintaympäristö on muuttunut aina vain hankalammaksi, samoin kuin turvallisuusympäristökin. Uhat tulevat reaaliajassa, eikä enää riitä että niihin vastataan tai ne huomataan vain virka-aikoina.

Se edellyttää nykyistä ketterämpää ja strategisempaa valtionhallintoa – toisin sanoen todellista tietojohtamista, mutta myös tiedon johtamista.

Koronavuoden aikana monia puutteita on toki huomattu: on nähty miten lainsäädännön pirstaleisuus ja toimivaltakysymysten sekavuus hidastaa toiminnan aloittamista, kuten Kabulin evakuoinnissa.

On nähty, miten eri valtion yksiköillä on erilaisia tiedottamisen tapoja ja siinä vielä osaamisen kapeikkojakin – sekä vahvuuksia.

Ja tässä kyberturvallisuuden mallimaassa on nähty sekin, että kaikkien valtion eri toimijoiden välille ei ole edelleenkään saatu edes tietoturvallisia yhteyksiä.

Mutta mystisintä on, miksi kaikkien näiden havaintojen jälkeen konkreettiset korjaustoimet ovat jääneet vähäisiksi.

Miksi tätä tarvetta ei ole vieläkään tajuttu?

Todennäköisesti poliittiset päättäjämme eivät vieläkään ole kokeneet tarvetta toimivalle, strategiselle ja operatiiviselle tilannekuvalle.

Muutenhan tämäkin olisi ratkaistu jo aikaa sitten.

Eräs ratkaisu olisi perustaa valtiolle tilannekuvan kokoajaksi kokonaan uusi toimintakeskus (fusion center-tyyppinen malli), jonka keskeinen huomio on valtion, yhteiskunnan ja sen jäsenten turvallisuudessa sekä hyvinvoinnissa.

Monissa länsimaissa tälläiset keskukset varmistavat turvallisuustoimijoiden aktiivista yhteistyötä ja vuorovaikutusta, tiedonjakamista ja yhteisten analyysien tekemistä, jolloin havaintojen ja raportoinnin laatu paranee vieläpä kustannustehokkaasti.

Usein nämä toimivat myös sparrausasemina, jotka saattavat käytännön tiedonkerääjät yhteen alan akateemisten osaajien kanssa.

Tilannekuvakeskusten ikävin piirre poliitikkojen kannalta on, että ne kertovat myös objektiivisesti, jos joku päätös näyttää menneen tai menevän pahasti pieleen.

Meillä Suomessa olisi valtiosäännön ja perustuslainkin perusteella luonnollista, että paras tilannekuva olisi valtioneuvoston ja presidentin käytössä, heidän luonaan.

Ministeriöissä työskentelee jo nyt noin 5500 ihmistä. Kun on olemassa tarve päätöksentekijöitä palvelevalle tilannekuvatoiminnolle, olisi todella omituista, jos tähän toimintoon ei löytyisi osaavaa väkeä.

On selvää, ettei tilannekuva koskaan voi olla tietotulvan ajassa täydellinen. Eivät sääennusteetkaan sitä ole.

Mutta ainakaan tämä arvailujen ja viranomaisten talkootyön varassa toimiva nykymalli ei vastaa turvallisuusympäristöämme ja sieltä esiin nousevia uhkakuvia.

Tarvitsemme parempaa turvallisuusajattelua, ennakointia ja konkreettisia toimenpiteitä siihen, että tilannekuvatoiminnon rakentaminen saadaan vihdoinkin nyt käyntiin.

Filosofian tohtori Aki-Mauri Huhtinen on kriisinsietokykyyn perehtynyt sotilasprofessori Maanpuolustuskorkeakoulussa.
Yhteiskuntatieteiden tohtori Kari Laitinen on erikoistutkija Poliisiammattikorkeakoulussa sekä Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan dosentti.