Lapset sodan keskellä – Taideterapia antaa keinoja pelon ja koetun kauhun lieventämiseen: ”Lapsemme ovat kasvaneet nopeasti, liian nopeasti”
Ukrainalainen Ania, 8, ottaa lemmikkieläimet syliinsä ja rauhoittelee niitä, kun sodan äänet alkavat pelottaa. Lasten taideterapiassa hän on oppinut myös muita keinoja, joilla kauhua voi lieventää.
Taideterapia kokoaa 5–9-vuotiaita lapsia., jotka ovat kokeneet sodan kauhuja. Osa heistä saattaa pelätä rintamalla olevan vanhempansa puolesta.
Kahdeksanvuotias Ania pitää kädessään valkoista pehmolelurottaa. Se on hänen onnenmaskottinsa.
”Lempileluni Pushystik, (suomeksi Pörröinen) kuoli, kun kotimme paloi. Ikävöin sitä”, Ania kertoo.
Anian koti tuhoutui venäläisten massiivisessa pommituksessa, ja hän asuu vanhempiensa kanssa isoäitinsä luona. Siellä ovat myös Anian lemmikit: rotta, jonka nimi on Anfisa, sekä kissa ja akvaariokala.
”Leikin Anfisan kanssa, kun ilmahälytyssireeni alkaa soida. Se auttaa, kun pelottaa”, Ania sanoo.
Välillä myös eläimet pelkäävät.
”Rotta tärisee, kissa maukuu ja kala menee piiloon. Autan Anfisaa ja kissaa rauhoittumaan ottamalla ne syliini. Kalaa en voi ottaa”, Ania kertoo.
Ania käsittelee sodan aikaisia kokemuksiaan Voices of Children -hyväntekeväisyyssäätiön tarjoamassa taideterapiassa Tšernihivissä Pohjois-Ukrainassa.
Venäjän laittomasta hyökkäyssodasta kärsii 7,5 miljoonaa ukrainalaista lasta. Lapsia kuolee ja haavoittuu, he kokevat väkivaltaa ja elävät pelossa. Eikä painajaiselle näy loppua.
Yksi lasten yleisimmistä kysymyksistä on: milloin sota päättyy?
Siihen ei ole vastausta.
Lapsille pitää puhua totta
Pöydän ympärillä istuu kaksitoista 5–9-vuotiasta lasta. Tehtävänä on maalata vankkarunkoinen, korkea puu.
”Me ukrainalaiset olemme kuin tämä puu, vahvoja ja voimakkaita”, Voices of Children -säätiön johtava psykologi Irina Lisovitska juttelee lapsille.
Hän näyttää, kuinka väriin kastetulla paperitukolla voi töpötellä lehtiä puun oksien ympärille.
Yksi tytöistä takoo paperiaan vimmaisena. Ehkä hän mielessään junttaa jotain muuta kuin väriä.
Maalaamisen jälkeen lapset siirtyvät viereiseen leikkitilaan. Ohjaamaton tuokio riehaannuttaa heidät juoksemaan, hyppimään ja huutamaan niin, että meteli viiltää korvia.
Tuokio on tärkeä osa terapiaa. Tunteita täytyy päästää ulos monin tavoin.
Irina Lisovitska on tehnyt työtä sodasta traumatisoituneiden lasten ja aikuisten parissa vuodesta 2014, jolloin Venäjä aloitti sotatoimet Itä-Ukrainassa. Sodan laajentuessa täysimittaiseksi hyökkäyssodaksi helmikuussa 2022 hän oli Tšernihivissä, jota vihollinen piiritti kuukauden ajan.
”Tiedän, mitä lapset kokevat, kun viholliskoneet lentävät yläpuolella ja pudottavat pommejaan ja joka puolella kuuluu räjähdysten ääniä”, Irina sanoo.
Sodan aikana on kuollut noin 550 lasta ja haavoittunut reilusti yli tuhat.
”Monet lapset sanovat ilmahälytyksen kuullessaan, että venäläiset tulevat orjuuttamaan ja tappamaan. En voi väittää vastaan, koska se on totta.”
Irina pyrkii muuttamaan lasten näkökulmaa. Sireenin ääni tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että Ukrainan armeija yrittää suojella omiaan. On myös monia muita, jotka tekevät parhaansa pitääkseen lapset turvassa: vanhemmat, vapaaehtoiset ja esimerkiksi lääkärit.
”Lasten on tärkeää ymmärtää, etteivät he ole yksin.”
Taideterapia auttaa lapsia auttamaan itseään
Irina kokoaa lapset seisomaan rinkiin. Hän ohjaa heidät kuvittelemaan, että he ovat puu, jonka juuri maalasivat.
”Hengitä raikasta ilmaa ja kuvittele, että juuresi kasvavat syvälle maahan. Voima nousee runkoasi pitkin ja muuttuu kauniiksi lehdiksi. Vuodenajat vaihtuvat. Nuori puu muuttuu korkeaksi ja vahvaksi. Kuvittele, mitä puu näkisi ja ajattelisi. Nosta kätesi ylös. Tuuli puhaltaa oksiasi puolelta toiselle, mutta sinä et välitä tuulesta. Kurottaudu kohti lämmittävää aurinkoa. Vahvana voit voittaa kaikki esteet. Tuuli voi puhaltaa, mutta sinä et kaadu.”
Ilmahälytyssireenin ääni tunkeutuu jatkuvasti lasten arkeen.
Se keskeyttää koulupäivän, lopettaa leikit ja herättää öisin. Sireenin tai räjähdysten ääniin ei totu. Ne saavat lapset yhä uudelleen vapisemaan ja kouristelemaan pelosta, tarrautumaan lähimpään aikuiseen tai jähmettymään paikalleen.
Irina sanoo, että kaikesta huolimatta lapset yrittävät olla isänmaallisia, vahvoja.
”Lapsemme ovat kasvaneet nopeasti, liian nopeasti. Jopa ensimmäisen luokan oppilaat ovat ikävuosiaan vanhempia.”
Hän yrittää opettaa lapsille taitoja, joilla he voivat rauhoittaa itseään pelätessään tai ollessaan ahdistuneita. Uppoutua esimerkiksi olemaan tuulista piittaamattomia puita.
Ahdistavissa hetkissä lapset voivat auttaa myös ystäviään, luokkakavereitaan ja joskus jopa vanhempiaan.
”Lapset tuntevat yhtenäisyyttä ja yrittävät tukea toisiaan”, Irina sanoo.
Kidutettuja lapsia
Lasten kokemukset sodan ajalta ovat erilaisia. Lukemattomat ovat menettäneet läheisiään tai nähneet pommien tuhoavan kodin, naapuritalon tai koulun. Miljoonat lapset ovat huolissaan vanhemmistaan, jotka taistelevat maansa puolesta. Sotilaita kuolee eturintamalla päivittäin.
Irina kertoo tytöstä, joka alkoi itkeä iltaisin aina samaan aikaan.
”Se oli hetki, jolloin hän ennen sotaa leikki isänsä kanssa. Nyt isä taistelee rintamalla, ja tyttöä raastaa jatkuva pelko tämän puolesta.”
Venäläiset eivät ole kaihtaneet lasten kiduttamista. Ukrainan viranomaiset löysivät vapautetusta Hersonin kaupungista erityisen sellin, jossa vangitut lapset kärsivät nälästä, janosta ja psyykkisestä väkivallasta.
Vajaa kaksikymmentä kilometriä Tšernihivistä Kiovaan päin, pienessä Yahidnen kylässä, venäläiset vangitsivat 69 lasta yhdessä muiden kyläläisten kanssa koulun kellariin epäinhimillisiin oloihin kuukaudeksi. Kellarissa kuoli kymmenen kyläläistä, ja lapset joutuivat elämään päiviä samassa tilassa ruumiiden kanssa.
Irina on yhdessä muiden ammattilaisten kanssa auttanut lapsia käsittelemään vankeusajan piinaa ja siitä muistuttavia painajaisia.
”He pelkäsivät ihmisiä, erityisesti miehiä. Joidenkin lasten oli vaikeaa jopa puhua. He olivat kellarissa pitkään pelosta vaieten. Osa pelkää yhä, että sama tapahtuu uudelleen.”
Lapsia pakkosiirretään Venäjälle
Voices of Children -hyväntekeväisyyssäätiön perusti lasten oikeuksien puolesta puhuja, ihmisoikeusaktivisti Olena Rozvadovska vuonna 2019. Säätiön palveluksessa on 200 työntekijää, joista psykologeja on noin sata. Terapiakeskuksia on eri puolilla Ukrainaa kolmetoista.
Niiden lisäksi psykologit tarjoavat esimerkiksi reaaliaikaista apua verkkosovellusten kautta.
”Suurin haaste on suojella lapsia Venäjän miehittämillä alueilla”, Olena Rozvadovska sanoo.
Ukrainan viranomaisten mukaan noin 20 000 ukrainalaista lasta on jo pakkosiirretty Venäjälle. Olena arvelee, että sama uhka leijuu jopa miljoonan lapsen yllä. Miehitetyillä alueilla asuvat ovat lisäksi jatkuvan aivopesun kohteena.
”Heidät on eristetty todellisuudesta ja altistettu venäläisten propagandalle.”
Aivopesua eivät hänen mukaansa harjoita ainoastaan esimerkiksi Venäjän sotilashallinnon edustajat, vaan asiaan on valjastettu myös koulutettuja psykologeja.
Moni lapsi ehtii ennen vapautumistaan täysi-ikäiseksi.
”Mitä pidempään he ovat miehitetyllä alueella, sitä vähemmän voimme heitä tulevaisuudessa auttaa.”
Venäläiset pommittavat kouluja
Ukrainalaisista lapsista joka kolmas ei pääse kouluun. Ongelmat ovat suurimpia alueilla, joilla käydään jatkuvia taisteluja, sekä pienissä kylissä.
Koulut ovat yksi venäläisten pommitusten kohteista.
”Jos koulu tuhoutuu, lähin on ehkä 30–40 kilometrin päässä, eikä sinne ole kuljetusta. Tie voi olla myös täynnä räjähteitä. Ukraina on tällä hetkellä maailman miinoitetuin maa”, Olena Rozvadovska sanoo.
Koulutus on haaste myös suurissa kaupungeissa. Monissa rakennuksissa ei ole kunnollisia pommisuojia.
”Lain mukaan koulu ei voi olla auki ilman asianmukaisesti varustettua suojaa. Rahaa niiden rakentamiseen ei ole, koska varat ymmärrettävästi tarvitaan armeijalle.”
Useissa kouluissa luokkien opiskelu porrastetaan niin, etteivät kaikki ole paikalla yhtä aikaa.
”Veljenpoikani menee kouluun yhdeltä ja tulee kotiin iltakahdeksalta”, kertoo Olena.
Ennen muuta hän toivoo, että opetusohjelmassa huomioitaisiin, kuinka valtavan paineen alla lapset sotaa käyvässä maassa elävät.
”Kaikki romahtaa heidän elämässään, mutta silti heidän olisi suoriuduttava kuten ennenkin.”
Lapset voivat jäädä myös ilman riittävää terveydenhoitoa.
Lykätyn elämän syndrooma
Voices of Children -säätiön verkkopalveluissa nuorten joka kolmas avunpyyntö liittyy itsetuhoisiin ajatuksiin. Ukrainalaisten nuorten itsemurhaluvut ovat kasvussa, ja Olena Rozvadovska pelkää tilanteen pahenevan. Hän korostaa, että tällä hetkellä tärkeintä ei ole tähdätä tulevaisuuteen.
”Tulevaisuutemme luodaan siitä, mitä olemme tänään.”
Olena puhuu lykätyn elämän syndroomasta, josta monet ukrainalaiset kärsivät. He kieltävät itseltään elämän ilot ja nautinnot – harrastukset, musiikin, elokuvat– odottaessaan sodan päättymistä. He ajattelevat jopa, että sodan jälkeen on aikaa keskittyä jälleen lapsiin.
”Mutta se aika on nyt. Voit kouluttautua uudelleen 50-vuotiaana, solmia avioliiton kolme neljä kertaa ja hankkia useita asuntoja. Mutta lapsuus on vain kerran.”
Sisäinen voima
Fläppitaululle piirretyssä ruudukossa on ohjaavia kuvia ja kysymyksiä: kuka, miksi, milloin, mitä tapahtui, kuka auttoi ja miten se päättyi. Niiden avulla lapsi voi luoda peloistaan tai painajaisistaan sadun, jossa on onnellinen loppu.
Lapset voivat piirtää tai kirjoittaa paperille muistiin, ketkä heitä suojelevat, ja katsoa sitä kauhun hetkellä. Tai he voivat kuvitella olevansa pystyssä pysyviä puita.
Seitsenvuotias Artur vie taideterapiatunnilla maalaamansa teoksen kotiin. Hän sanoo, ettei pidä maalaamisesta. Hänestä on kivempaa tehdä asioita kovettuvasta muovailumassasta ja pelata jalkapalloa.
Muuta Artur ei kerro. Psykologi Irina Lisovitskalla ei ole lupaa avata pojan kokemuksia.
”Jos lapsi ei puhu, hän ei ole siihen vielä valmis. Mutta katsokaa Arturin maalausta. Hänen puullaan on vahva varsi. Pojan sisällä on jo itseluottamusta, voimaa ja uskoa.”
