Jari Tervo: Muisto lapsiperheen arjesta on myöhemmin mittaamattoman arvokas

Jari Tervo
Jari Tervo 4.3.2016 10:01

Kati raivasi verkkokellaria. Tunnistimme videokasetit. Niihin kuvattiin Kallen ensi kuukausia ja vuosia. Kukaan ei ollut katsonut niitä viiteentoista vuoteen. Poikakin täytti äsken seitsemäntoista.

Kasettien katsomiseen tarvittaisiin vhs-adapteri. Sekä vhs että vhs-adapteri olivat muuttuneet vajaassa kahdessa vuosikymmenessä roinaksi. Se on huipputekniikan kohtalo. Kohta ne ylenisivät antiikiksi, mutta eivät siitä huolimatta toimisi.

Videokasettien sisältö siirrätettiin alan yrityksessä dvd-lätyille. Syötimme lätyn laitteelle. Se siirsi meidät muinaiseen iltapäivään.

Kuvaaja vilauttaa palasen aurinkoista Olaria kerrostalohuoneen ikkunasta. Kuvan alalaidassa näkyy aikakoodi. Keltaisella sohvalla makaa Kati. Hänen sylissään nukkuu vatsallaan sinisissä potkuhousuissaan Kalle, pää äitinsä sydämen kohdalla.

Laskeudun kameran kanssa sohvan viereen. Kati kääntää päänsä, nostaa etusormensa huuliensa poikki. Hys. Pikkuinen nukkuu. Äiti silittää vuoden ja kolmen kuukauden ikäisen poikansa hentoista tukkaa. Muuten on hiljaista. Muistan äkkiä, miten lämmin nukkuva vauva on ja miten suurelta luottamukselta syliin nukahtaminen tuntuu.

Toukokuisen iltapäivän minuutit tippuvat hiljaa. Kalle vaihtaa asentoa. Hänen kätensä liikahtaa.

”Kalle, sä olet nukkunut vaikka kuinka kauan”, isä sanoo. Kalle nostaa hetken kuluttua päätään, katsoo äitiin, hymyilee, katsoo kameraan, yksisilmäiseen isäänsä, hymyilee. Aurinko jää hopealle.

Kalle laskeutuu äidin ja sohvan päältä lattialle, kävelee kameran luokse, katsoo suoraan linssiin, siis meitä silmiin kuudentoista vuoden päähän, ja naurahtaa ääneen.

Maailma on niin ihmeellinen. Me olemme vain unohtaneet sen. Herätessä kuuluu nauraa. Elämä ei ole unta. Se on paljon parempaa.

Isä silittää toisella kädellään Kallea, toisella hän kuvaa. Isä kysyy, näkikö poika kaunista unta. Isä ottaa vihreän tutin poikansa suusta, jotta tämä voisi selostaa tyhjentävästi untaan niillä sanoilla, jotka tämä hallitsee: äiti, kukka, kakku, isi, kuva, pallo, kamra, ankka, lamppu.

Kamra ei ole lyöntivirhe. Kalle ottaa tutin isältä ja työntää sen takaisin omaan suuhunsa.

Isä pyytää Kallea sanomaan kukkuluuruu. Kukaan ei tiedä miksi. Isä kaikkein vähiten. Hölmöyksien puhumisen sijaan Kalle laskee painavan päänsä isänsä polvelle. Kaksituntinen nokonen painaa myös jälkikäteen.

Kalle nostaa päänsä isän polvelta ja palaa äidin luokse. Tämä nostaa pojan syliinsä. Kalle nojaa päätään äidin olkaan. Tämä on paras paikka. Kohta syödään.

Kuuden minuutin arkinen lapsiperheen kohtaus eräänä normipäivänä, kauan sitten. Nyt se on meille mittaamattoman arvokas.