Kun koronavirus lähti vaivihkaa rundille maailmalle: ”Luonto se vaan on, joka jyllää”

Pöpöstä tuli kiinalainen juttu. Pöpö muhi Wuhanissa Kiinassa ja lähti sitten vaivihkaa rundille maailmalle. Homma hienosti sanottuna eskaloitui. Vieläkään ei tiedetä tarkkaan, miten pöpö syntyi ja miten se leviää, mutta yhtä kaikki: kansaa lakoaa kiinalaiskaupungin kaduille ja epävarmuus on levinnyt Suomeenkin pohjoisinta Lappia myöten.

Nyt ei käydä vain USA:n ja Kiinan välistä kauppasotaa. Kuviot ovat paljon, paljon suuremmat, vaikka itse pöpö on hyvin, hyvin pieni. Käytännössä se on näkymätön.

Ihan tavallisesta talviflunssasta ei ole kysymys, mutta ei koronavirus ihmisiä läjäpäin tappanut ja Euroopan kalmistoiksi hiljentänyt Musta surmakaan ole. Kuten aina, virus iskee herkimmin huonokuntoisiin, vanhuksiin ja sairaisiin. Vaarassa ovat he, joiden vastustuskyky on heikentynyt.

Tähän on aina palattava: luonto se vaan on, joka jyllää. Ihminen pyristelee vastaan kaikin keinoin, mutta tilanne ei ole koskaan täysin hänen käsissään. Nöyryyttä siis, järkeä ja tieto siitä, että kaikki maapallon elintoiminnot eivät ole ihmisen päätettävissä eivätkä hänen hallinnassaan.

Luonto toimii omilla ehdoillaan ja siihen on ihmisenkin tyytyminen, että on vain osa siitä. Ei yhtään enempää.

”Lintubongauksessakin ykkösasia on luotettavuus”

Siinäpä olikin Koikkalaisen tämän viikon saarnaosuus, mutta jatketaan silti luonnossa. Jo perinteiseen tapaan Koikkalainen osallistui Bird Life Suomen pihabongaukseen. Valitettavasti tulos oli tällä kertaa varsin vaisu. Aivan tavallisia lajeja ja niitäkin yksilöissä laskettuina vähän. Yksikään rariteetti ei ilmestynyt paikalle kummittelemaan, vaikka toiveet olivat korkealla.

Lintubongauksessakin ykkösasia on luotettavuus. Vain se kirjataan, mikä on omin silmin rehellisesti nähty. Eikä lintubongaus ole ensi sijassa harvinaisuuksien etsintää, vaan sitä, että näin pystytään paremmin seuraamaan vuosittaisia lintukantojen muutoksia.

Kuluva talvi oli bongauspäivinä lintulaudoilla siksikin hiljainen poikkeus, että lunta ei ole etelässä yhtään. Linnut saavat normaalia paremmin ravintonsa luonnosta eikä niiden tarvitse turvautua ihmisten apuun.

Eipä siis erityistä dramatiikkaa Koikkalaisenkaan perin arkisessa normielämässä. Nuorempana olisi sunnuntaiaamu voinut ehkä olla krapulan parantelua eikä kurkkimista keittiön akkunasta, mutta aikansa kutakin. Tällä kertaa pääosassa oli talitintti. Mutta miksi pieni ja sisukas sinitintti sijoittui vasta toiseksi kuin Suomi jatkosodassa?

Hämeenlinnalaisen pihanperän yleisin lintu oli talitiainen. Se oli ykkönen myös koko Suomessa ainakin siinä vaiheessa, kun Koikkalainen katsoi Pihabongauksen laskentatilanteen maanantai-aamuna 27.1. kello 4.37. Havaintoja kirjataan tammikuun loppuun saakka.

Suurella kunnioituksella Koikkalainen on ahminut Jukka Parkkisen elämäkertaa pakinoitsijamestari Aapelista eli Simo Puupposesta, joka pakinoi Seurassakin 1960-luvulla.

Lasse Lehtinen kertoo kirjassa, että Seuran päätoimittaja Olli Ohtomies oli kerran soittanut Aapelille ja valittanut pakinoiden tason laskusta.

”No eihän se Tuovi mikään hyvä kirjoittaja ole”, Aapeli oli vastannut.

”Tuovi Puupponen sanoi, ettei hän kuitenkaan kovin usein kirjoittanut Aapelin pakinoita, mutta joskus saattoi täydentää kesken jääneen pakinan loppuun, kun Aapeli oli unohtunut ravintola Kallan karvalakkipuolelle.”

Asiayhteydestä selvinnee, että Tuovi Puupponen oli Aapelin vaimo.

Koikkalainen on Seuran pakinoitsija. Lue kaikki pakinat täältä.