Itämeri säilöö satoja vuosia vanhat puuhylyt, joista meriarkeologi Minna Koivikko lukee Suomen historiaa
Suomenlinna on hylkyjen aarreaitta ja vedenalainen museo. Jos hylyt osaisivat kertoa, mitähän saisimme kuulla? Sitä selvittää meriarkeologi Minna Koivikko.
”Olen saanut kokea paljon hienoja hetkiä. Hiljattain löysin Tukholman edustalla olevasta hylystä 500 vuotta vanhan nahkakengän. Kyllä tällainen stimuloi mielikuvitusta”, kertoo meriarkeologi Minna Koivikko.
Suomenlinnan telakan portin läheisyydessä, Länsi-Mustasaaren edustalla lepää noin 30-metrinen Hilma. Se ei ole kovin syvällä, vain noin kuudessa metrissä. Hilma on meriarkeologian tohtorin Minna Koivikon ja hänen tiiminsä antama lempinimi luurankohylylle.
Koivikko tiimeineen on tehnyt Hilmaan alustavat dendrologiset tutkimukset eli ajoittanut puun vuosilustojen perusteella sen vuoden 1780 jälkeiseen aikaan.
”Hilma voisi hyvinkin olla yksi Saaristolaivaston aluksista. Todennäköisesti se myös liittyy vuoteen 1808, jolloin yli sata Saaristolaivaston alusta siirtyi venäläisten haltuun”, Koivikko pohtii.
Saaristolaivasto oli ruotsalaisten 1700-luvulla perustama laivasto, joka koostui pienistä ketteristä aluksista, kuten saaristofregateista, tykkisluupeista ja tykkijollista.
Jos Suomenlinnan hylyt voisivat itse kertoa, saisimme varmasti kuulla aikamoisia tarinoita aina Suomenlinnan rakentamisesta 1748 alkaen. Näitä Minna Koivikko on selvittämässä osana ruotsalaisrahoitteista Unohdettu laivasto -tutkimusohjelmaa, jota osin myös suomalaiset säätiöt tukevat.
Kuuden vuoden pituisessa hankkeessa tutkitaan vuosien 1450–1850 välistä aikaa yhteistyössä meriarkeologien, historioitsijoiden, etnologien ja kulttuuriperintöasiantuntijoiden kanssa. Tarkoituksena on luoda tietokanta Ruotsin laivaston lähes kahdeksastasadasta aluksesta. Tutkimuksista syntyy myös kirja ja tieteellisiä artikkeleita, ja se näkyy myös museonäyttelyissä.
”Suomenlahdella on pirun vilkas merellinen historia. Väylät ovat edelleen haastavia navigoida, saati sitten menneinä aikoina, jolloin merenkulku on ollut aikamoista selviytymistä ilman modernia teknologiaa”, Koivikko sanoo.
Suomenlinnan ympäristö on haastava alue tutkia
Suomenlinnan pohjasta löytyy niin haaksirikkoutuneita aluksia kuin niitä, jotka on upotettu tarkoituksella merenpohjaan palvelemaan jotain tarkoitusta. Esimerkiksi Krimin sodassa aluksia upotettiin sulkemaan laivaväyliä, jotta viholliset eivät pääse Helsinkiin. Laivoja upotettiin myös aallonmurtajien perustuksia varten.
”Esimerkiksi osa Saaristolaivaston ensimmäisistä aluksista oli sotalaivoiksi muutettuja ikääntyneitä kauppalaivoja, joiden ylläpito alkoi tulla kalliiksi. Laivoista otettiin ensin irti hyödylliset osat, kuten takilat, purjeet ja köydet, ja ne myytiin huutokaupassa Helsingissä. Rungot upotettiin sitten aallonmurtajan perustaksi. Siellä ne palvelevat edelleen.”
Suomenlinnassa asuva Koivikko on tutkinut pitkään alueen hylkyjä ja kirjoittanut niistä myös väitöskirjan, joka julkaistiin vuonna 2017.
Hänen kokemuksensa mukaan Suomenlinnan hylkyjä on vaikea tutkia monestakin syystä. Vantaanjoki tuo lumien sulamisvesien jälkeen Suomenlinnaan maa-ainesta, jolloin vedessä ei yksinkertaisesti näe mitään. Siksi hylkyjä on parasta tutkia talvella, jolloin vesi on kirkasta. Myös elokuu on osoittautunut hyväksi ajankohdaksi, vaikka silloin pitää varoa vilkasta veneliikennettä.
Sukeltamisessa itsessään on riskinsä, ja lisäksi talvi, jää ja kylmä vesi tuovat omat vaaransa. Jos meri on jäässä, tehdään avanto. Meri voi myös olla auki, mutta sukellusryhmän ollessa veden alla tuulet voivat siirtää jäämassaa, jolloin paluu vaikeutuu.
Palo syttyi itsestään
Myös Suomenlinnan pitkä historia sotilasalueena tuo vaaratilanteita. Sellaiselta vältyttiin täpärästi toissakesänä, kun Koivikko oli tiimeineen tutkimassa Irmaksi nimettyä tykkijollaa.
Kaivauksissa löytyi laastilta näyttäviä murusia, jotka syttyivät pinnalla palamaan. Ne osoittautuivat valkoiseksi fosforiksi, joka syttyy herkästi itsestään, aiheuttaa palovammoja eikä sammu edes tukahduttamalla. Fosfori on todennäköisesti peräisin Helsingin pommituksen ajoilta.
”Päätimme, että emme jatka Irman kaivaustutkimuksia, koska se on niin iso työturvallisuusriski”, Koivikko toteaa.
Sen sijaan tutkimukset jatkuivat Irman vierestä löytyneen tykin ja lavetin parissa. Työryhmä pohti, voisivatko ne olla peräisin Irma-hylystä tai linnoituksesta. Lavetin puulle tehtiin vuosilustoanalyysi, ja tulkinta varmennettiin mittaamalla tykin suun halkaisija. Se osoittautui 24-naulaiseksi, joka sopisi linnoitustykiksi.
”Arkistoista selvisi, että ihan lähellä on sijainnut ruutivarasto, joka räjähti vuonna 1808 venäläisen hallinnon aikana. Teoriamme on, että tykki ja lavetti ovat päätyneet mereen räjähdyksen voimasta, ja ne ovat sattumalta lähekkäin hylkylöydön kanssa.”
Salapoliisityötä tehdään merenpohjassa ja arkistoissa
Meriarkeologin työ on melkoista salapoliisityötä ja edellyttää monitieteellisyyttä – sekä rutkasti hyvää onnea. Suomenlinnan vesiä dominoivista luurankohylyistä ei löydy ajoittavaa esineistöä, joka auttaisi hylyn yhdistämistä aikalaislähteisiin.
Ajankohta pyritään selvittämään puun vuosilustosta sahaamalla näytepaloja hylyn rakenneosista, kuten laitalankuista. Olisi hyvä olla myös ymmärrys siitä, missä hylyssä rakennettu puu on kasvanut.
Hylyille tehdään nykyisin maaperänäytteiden avulla raskasmetallianalyysit, jotta tutkimuksista ei aiheudu vaaraa sukeltajille eikä ympäristölle.
Kun hylyistä on arkeologisilla tutkimuksilla selvitetty saatavissa oleva tieto, alkaa tutkimustyö arkistoista, jotta löydetään hylyn tarina.
”Valitettavasti ei ole hyvää menetelmää siihen, miten arkeologiset tulokset saadaan yhdistettyä oman aikakautensa arkistolähteisiin. Valmiita ratkaisuja ei ole.”
Kolmiulotteinen malli auttaa
Arkistotkaan eivät ole tyhjentäviä. Esimerkiksi arkistotiedot Saaristolaivastosta ovat Koivikon mukaan säilyneet hyvin vaillinaisesti puhumattakaan siitä, että pääsy Venäjän arkistoihin on tällä hetkellä poissuljettu. Tutkimushankkeessa Koivikolla on apunaan asiantuntijoita ruotsin- ja venäjänkielisessä arkistoaineistoissa.
”Työ vaatii todella paljon arkistotutkimusta, mutta se on kuitenkin täysin mahdollista. Toki pitää olla onneakin matkassa, että löydämme oikeat johtolangat.”
Moderni teknologia on tuonut helpotusta arkeologisiin tutkimuksiin. Muutama vuosi sitten vedenalaisissa kuvauksissa alettiin hyödyntää fotogrammetriaa. Sen avulla hylystä rakennetaan lukuisten valokuvien avulla kolmiulotteinen malli, jota voi pyöritellä tietokoneen ruudulla.
”Fotogrammetria lisää myös sukellusturvallisuutta, sillä se auttaa suunnistamisessa, kun on nähnyt hylyn kokonaisuuden ensin tietokoneen ruudulla. Sukeltaessa on helpompaa ymmärtää, missä kohtaa hylkyä on ja mihin on menossa, eivätkä näkyvyyden rajoitukset ole niin harmittavia.”
Koivikko kuuluu niihin meriarkeologeihin, jotka sukeltavat itse. Hän käyttää sukeltaessa suljetun kierron laitetta, joka puhdistaa hengitetystä ilmasta hiilidioksidin ja lisää happea hengityskiertoon. Se mahdollistaa pidemmän sukellusajan kuin paineilmasäiliöllä sukeltava, mutta vaatii fyysistä kuntoa, erityisen koulutuksen ja jatkuvaa harjoittelua.
Itämeri säilöö puun
Paitsi vilkkaan merellisen historian vuoksi Itämeri on myös siitä ihmeellinen, että satoja vuosia vanhat puuhylyt säilyvät siinä erinomaisessa kunnossa. Koivikko sukelsi hiljattain tutkimaan Tukholman edustalla vuonna 1525 uponnutta sotalaivaa, jonka kaikki puuosat ovat säilyneet, mutta tykin rautainen putki oli jo hävinnyt.
Koivikosta hylyt kertovat meille menneisyydestä asioita, joita emme muuten saisi selville. Ne tuovat ennestään tuttuun historiankuvaan uuden näkökulman. Hänen mukaansa historia antaa myös perspektiiviä nykyajalle, jossa ihmiset kamppailevat erilaisten asioiden kanssa.
”Kun kuulee tarinoita vanhoista laivoista, tulee olo, että ihmiset ovat kautta aikojen selvinneet historian haasteista. Ennenkin on löydetty ilo ja tasapaino elämään, ja elämä on jatkunut. Ihmiselämä on kovin lyhyt, eikä sitä pitäisi käyttää murehtimiseen.”
Meriarkeologin työ on Koivikosta monipuolista ja haastavaa, ja hän kokee, että on ihanaa olla pioneerina tekemässä asioita.
Mutta mikä lienee Hilman tarina ja syy uppoamiseen?
Koivikon tutkimukset työryhmän kanssa jatkuvat tänä kesänä. Tarkoitus on ensin selvittää Hilman alkuperäinen pituus, jotta sitä voidaan verrata Saaristolaivaston laivatyyppeihin. Kuten monista muistakin Suomenlinnan luurankohylyistä, Hilmastakin on aikoinaan irrotettu näkyvät osat ja hyödynnetty ne toisaalla.
Kun Hilman kohtalo on selvitetty, Suomenlinnan pohjassa Koivikon tutkimuksia ja mallinnuksia odottaa vielä ainakin kymmenkunta hylkyä.
