Mr. Seefeldiksi kruunattu hiihtämisen olympiavoittaja Eero Mäntyranta oli uskomattoman sitkeä ja uupumaton treenaaja

Ladulla mentiin kovempaa kuin koskaan ennen. Matkana oli 30 kilometriä, panoksena olympiavoitto ja näyttämönä Seefeldin talviurheilukeskus Itävallassa, vain pienen matkan päässä Innsbruckin kaupungista.

Pakkasta oli kymmenkunta astetta ja aurinko paistoi. Voiteluongelmia ei ollut yhdelläkään suosikeista.

Ennen viimeistä 10 kilometrin kiekkaa kilpaa johti Eero Mäntyranta. Unelma voitosta likitulkoon hiipui, kun oli kiivettävä vielä kuuden kilometrin yhtäjaksoinen nousu, joka jatkui jyrkkänä ja mutkaisena alamäkenä. ”Horjuin ja huojuin kuin humalainen laidasta laitaan”, kuului Mäntyrannan kommentti kilvan jälkeen.

Kultamitali oli kuitenkin täyttä totta. Päivä oli tammikuun 30. vuonna 1964 ja Mäntyrannan voittoaika siihen asti matkan kaikkien aikojen nopein: 1.30,50,7. Maaliin hän tuli päässään tuttu punainen pipo niin kuin kaikissa kilpailuissa.

Karvaiset sääret

Voiton iltaa Eero Mäntyranta lähti viettämään muiden Suomen hiihtäjien kanssa. Paikka oli suosittu Sportcasino, joka oli täpötäynnä sekä hiihtäjiä että tavallista väkeä.

Kesken kaiken ravintolan johtaja kuulutti, että seuraavaksi valitaan MM-kisojen kunniaksi Mr. Seefeld. Mäntyranta ehti tuskin huomata, kun hän oli jo esiintymislavalla.

Puoliväkisin olivat joukkuekaverit Arto Tiainen ja Kalevi Laurila hänet lavalle vieneet.

Seefeldin laduilta Eero Mäntyranta saattoi etukäteen odottaa menestystä, mutta Mr. Seefeldin titteli tuli yllätyksenä. Lehtikuva

Lavalla oli kilpailijoiden lisäksi iso joukko kauniita naisia, jotka muodostivat tämän miesten kilpailun tuomariston. Ehdokkaat joutuivat poseeramaan eri asennoissa, twistaamaan silloisen muotitanssin askelin ja esittelemään lopuksi vielä karvaisia sääriään – mitä miehekkäämmät, sitä parempi.

Voittaja selvisi ja hetki oli sinivalkoinen – Eero Mäntyrannasta tuli Mr. Seefeld. Kilvan päätös oli varsin miellyttävä. Hänen oli suudeltava kaikkia naistuomariston jäseniä ja tanssitettava kutakin yhden kierroksen verran. Päähänsä hiihtäjämme sai kullanvärisen, pahvisen kruunun.

Kovan työn tekijä

Matka Mr. Seefeldiksi oli ollut pitkä, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Eero Mäntyranta oli kotoisin napapiirin pohjoispuolelta, Pellon Lankojärveltä. Nuoruuden talvipäivät ja kesäisin jopa yöt kuluivat pöllimetsässä pokasahan varressa. Viikonvaihteessa savotasta pääsi sentään kotiin, mutta usein mies oli niin väsynyt, että nukkui vain – tuskin jaksoi syödä.

Kova elämä sai tavoitteen selkiytymään: jotakin parempaa täytyy saada. Ehkä se olisi hiihtäminen? Liikunnallista perintöä nuorukaisella oli, sillä isä-Jussi oli pitäjänkuulu luonnonjuoksija – hän nappasi laumasta karanneet lampaatkin noin vain juosten kiinni.

Siitä oli ehkä apua, niin kuin nuoruuden kovasta fyysisestä työstäkin. Suuri merkitys oli kuitenkin myös sillä, että Eero Mäntyranta oli uskomattoman sitkeä ja uupumaton treenaaja. Hän harjoitteli paljon ja kurinalaisesti ilman valmentajaa tai muitakaan tukijoukkoja. Muun muassa hiihtoliiton leirit ja vanhemmat hiihtäjät toimivat oman valmennusfilosofian pohjana.

Olympiavoittajana ei Eero Mäntyrannan tarvinnut enää paiskia töitä savotoilla, riitti kun sahasi ja pilkkoi muutaman kuution polttopuita talven varoiksi. Jorma Blomqvist / SKOY

Voitelu petti

Olympiavoiton jälkeen ei kaikki ollut pelkkää aurinkoa. Aina oli joku turisti ottamassa hihasta kiinni ja utelemassa miten menee huomenna tai ylihuomenna.
Myös lehdistö, radio ja televisio halusivat saada omat erikoisjuttunsa. Yhteistä haastattelutilaisutta ei ollut. Mäntyranta katsoi parhaaksi lukkiutua hotellihuoneesensa.

Kolme päivä 30 kilometrin kilvan jälkeen odotti 15 kilometrin olympiakilpa.

Mäntyrannalla oli Järvisen puiset erikoiskilpasukset, siteinä tutut rotanloukut ja suksien pohjissa voidemestari Osmo Hillebrandin mestarisekoitus.

Suksiinsa ei Mäntyranta koskenut, ennen kuin Hillebrand toi ne hänelle viisi minuuttia ennen starttia. Lämpöä oli viitisen plusastetta – vaikea vesikeli siis.

Mäntyranta johti väliajoissa alusta loppuun, ja voitti kilvan reilusti ajalla 50.54,1. Kukaan toinen suomalainen ei ollut hiihtänyt kahta kultamitalia yksissä olympiakisoissa.

Kahden upean kullan jälkeen tuli viiden peninkulman eli 50 kilometrin kuninkuusmatka. Silloin eivät Mäntyrannan sukset luistaneetkaan alamäissä. Pohjissa oli vesikeliä varten ennakoitua liisteriä, mutta aurinko ei tullutkaan esiin ja sulattanut latua.

Kuvanveistäjä Ensio Seppäsen muotoilema Eero Mäntyrannan pronssipatsas on Pellon kylän keskustassa. Kari Hautala / SKOY

Kun aurinko pysyi piilossa, oli lumi kuivaakin kuivempana. Mäntyrannalta kisataival vei aikaa 2.47.47,1 ja sijoitus oli yhdeksäs.

4 x 10 kilometrin viestissä loppusuoralla oli vain yksi latu ja vieressä paksua lunta. Ken ehtisi loppusuoralle ensiksi, pysyisi myös ensimmäisenä.

Ruotsin ankkuri Assar Rönnlund ehti, Eero Mäntyranta ei. Suomelle hopeaa olivat tuomassa myös alkuosuuksilla viestiä vieneet Väinö Huhtala, Kalevi Laurila ja Arto Tiainen. Hopeaa Suomi sai ajalla 2.18.42,4.

Television olympialähetykset Seefeldistä nostivat Eero Mäntyrannan huimaan kansansuosioon. Olihan Suomessa jo lähes puoli miljoonaa televisiolupaa.

Olympiamatkaltaan kansan suosikki palasi yhtä vaatimattomana kuin oli matkalle lähtenytkin. Helikopteri tosin lennätti hänet Rovaniemeltä ensin Lankojärven jäälle ja sieltä kansanjuhlaan Pellon urheilukentälle.

Päässä miehellä oli kullanhohteinen kruunu ja kaulassa roikkui kolme olympiamitalia.
Koululaiset saivat vapaata, ja työmiehet rokulia.