Runoilija Edith Södegran on sammumaton tähti – Näin hänen vain 31-vuotiaana loppunut elämänsä meni
Nuorena menehtynyt runoilija Edith Södergran kiehtoo ihmisten mielikuvitusta vielä sata vuotta kuolemansa jälkeenkin.
Eläinrakas Edith silittämässä koiraa Sveitsin Davosissa 1910-luvulla.
Sata vuotta sitten kesä vei mukanaan jotain varsin merkittävää monille sukupolville. Vain 31-vuotias Edith Södergran veti viimeisen maanpäällisen henkäyksensä kotikylässään Raivolassa Karjalan kannaksella juhannuspäivänä 1923.
Romanttisena pidettyyn sairauteen, tuberkuloosiin, nuorena kuolleen runoilijan ympärille alettiin luoda myyttistä kuvaa tuhoon tuomittuna nerona, jonka elämä oli ollut ”yksinäinen murhenäytelmä”.
”Sairas, kuolemaan tuomittu ja väärinymmärretty” olivat traagisen taiteilijakohtalon perusainekset, joiden varaan legendaa marttyyrin tai pyhimyksen tavoin kärsineestä ”Raivolan erakosta” rakennettiin. Stereotyyppinen kuva on pitänyt sitkeästi pintansa aina viime aikoihin saakka.
Kaikesta päätellen Södergranin elämä ei kuitenkaan ollut pelkkää synkkää vaellusta murheen laaksossa. Hänen ystävilleen lähettämiensä kirjeiden perusteella tiedetään, että Södergranilla oli ilkikurinen huumorintaju ja hän osasi iloita olemassaolosta parantumattomasta sairaudestaan huolimatta.
”Kyllä elämä on sentään ihanaa!”, Södergranin tiedetäänkin hengähtäneen sairasvuoteeltaan.
Elämisen riemu välittyy myös Södergranin juhlavuoden kunniaksi ilmestyneestä Agneta Rahikaisen ja Eila Sillanpään toimittamasta teoksesta Maailma on minun (S&S), johon on koottu Södergranin runoja ja hänen ottamiaan valokuvia – lyriikan kapinallinen oli nimittäin myös taitava valokuvaaja.
Erottamaton kaksikko
1800-luvun lopulla Pietarin miljoonakaupungissa asui paljon suomalaisia, ja siellä näki ensimmäisen kerran päivänvalon myös Edith Södergran huhtikuun 4. päivänä vuonna 1892. Hänen ollessaan muutaman kuukauden ikäinen perhe muutti Karjalan kannakselle, Kivennavan pitäjässä sijaitsevaan Raivolan kylään, josta Edithin isä Matts Södergran oli saanut töitä.
Uusi koti oli romanttisen ränsistynyt kaksitoistahuoneinen huvila, jota ympäröi suuri puoliksi villiintynyt puutarha. Talon vieresä oli ortodoksinen kirkko.
Matts hankki elantoa mekaanikkona ja muilla sekalaisilla töillä, mutta perheellä ei ollut pulaa rahasta. Hänen vaimonsa Helena oli rikkaan tehtailijan tytär, jonka perinnön turvin Edith saattoi aloittaa kymmenvuotiaana opiskelun saksankielisessä eliittikoulussa Pietarissa. Koulussa ollessaan hän alkoi kirjoittaa runoja, ensin saksaksi, mutta pian hän vaihtoi kielen ruotsiin.
Helena-äiti piti tytärtään ihmeellisenä ja tuki ja kannusti tätä kaikin tavoin kirjallisissa unelmissa. Vastaavasti äiti oli Edithille äärettömän tärkeä, eikä hän tehnyt lähes mitään ilman, että äiti oli mukana.
”Södergania ei kasvatettu omaksumaan klassista sukupuolikäsitystä, jonka mukaan naisella ei ole oikeutta näkyä eikä vaatia”, Suomen johtava Södergran-tutkija Agneta Rahikainen kertoo runoilijasta kirjoittamassaan elämäkertateoksessa.
Mustat keuhkot
Tyttärelleen etäisemmäksi jäänyt isä Matts Södergran kuoli keuhkotuberkuloosiin vuonna 1907. Muutamia kuukausia myöhemmin myös Edithin yleiskunto romahti, ja veriset yskökset paljastivat, että hän oli sairastunut samaan sairauteen kuin isänsä.
”Keuhkoni lienevät mustat kuin vereen kastettu maa”, Södergran kirjoitti toukokuussa 1908, vain 16-vuotiaana.
Pian diagnoosin saatuaan hänet kirjattiin potilaaksi tuon ajan arvostetuimpaan kotimaiseen tuberkuloosisairaalaan, Nummelan keuhkoparantolaan Nurmijärvelle.
Edith viipyi Nummelassa jaksoittain yhteensä yli vuoden, ja sieltä hän matkusti äitinsä kanssa saamaan jatkohoitoa ylelliseen sanatoriumiin Sveitsin Davosiin. Parantavaa lääkitystä tuberkuloosiin ei ollut, mutta parantolan päiväohjelmaan kuului ravitsevaa ruokaa, riittävästi lepoa sekä voinnin salliessa kävelyretkiä Alppien terveellisessä ilmastossa.
Davosissa oleskelun jälkeen Edith tunsi itsensä syksyllä 1913 riittävän terveeksi lopettaakseen laitoshoidot ja päätti omistautua kokonaan kirjoittamiselle.
Mielisairaaksi leimattu
Edith Södergranilla oli kiihkeä halu solmia kirjallisia tuttavuuksia ja saada runonsa julkaistuksi. Unelma toteutui, kun hänen esikoisrunojen kokoelmansa Dikter (suomeksi Runoja) julkaistiin vuonna 1916.
Kirjallisissa piireissä tulokasta pidettiin kuitenkin outona ja eksoottisena, käytökseltään epänaisellisen kiihkeänä ja ulkoasultaan homssuisena. Myös Södergranin kahleettomana soljuvaa lyriikkaa paheksuttiin. Vapaamittaiset ja loppusoinnuttomat runot ammensivat eurooppalaisen modernismin uusista taidevirtauksista kuten ekspressionismista ja symbolismista ja näin poikkesivat täysin kotimaisen runouden totutusta perinteestä.
Sanomalehtien konservatiiviset kirjallisuuskriitikot teilasivatkin tuntemattoman naisrunoilijan mystisen näynomaiset runot kummallisina ja vaikeaselkoisina ”hullunrunoina”. Vain harva ymmärsi, että Södergran oli aikaansaanut pohjoismaisessa runoudessa todellisen vallankumouksen ja kääntänyt lyriikan täysin uusille raiteille.
”Sairaan hengen muodoton purkaus”, eräs kriitikoista jyrähti. ”Kuin Lapinlahden potilaan raapustuksia”, sivalsi toinen.
”Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen”
Södergran ei antanut ilkeämielisen kirjoittelun lannistaa itseään. Toisen runokokoelmansa, vuonna 1918 julkaistun Septemberlyranin (Syyskuun lyyra), johdannossa hän päinvastoin korosti arvoaan väärin ymmärrettynä nerona:
”Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen.”
Lehdistössä puhkesi nyt todellinen ivamyrsky, sillä vanhoilliset miespuoliset kriitikot pitivät nuoren naisen asennetta ylimielisenä.
Pilkan ja moitteiden lisäksi Södergranin moderni runokieli sai tosin osakseen myös arvostusta ja ymmärrystä. Tärkein tukija oli toimittaja-kirjailija Hagar Olsson, josta Södergran uskoi löytäneensä sukulaissielun ja jota hän pommitti mustasukkaisen omistushaluisilla kirjeillä.
”Sinä olet minun, ja minä haluan tehdä sinulle vielä paljon”, Södergran kirjoitti Olssonille ihastumisen ensi huumassa.
Terijoen mysteerimies
Södergranin rakkauselämästä on esitetty monenlaisia arvailuja. Ihmeteltiin, kuinka eristettyä elämää elänyt nainen oli kyennyt kirjoittamaan niin rohkean aistillisia runoja. Södergranin androgyyninen persoona ja tapa leikitellä runoissaan sukupuolirooleilla sai aikalaiset ymmälle.
”Minä en ole nainen. Olen neutri”, runominä julistaa Södergranin kuuluisassa runossa Vierge moderne (Moderni neitsyt).
Monissa runoissaan Södrgran ylistää ”uutta naista”, itsenäistä ja emansipoitunutta sankaritarta, joka ei anna miesten hallita itseään. Vapautuneesti hymyileviä ja nauravia, hiihtohousuihin pukeutuneita naisia hän ikuisti myös moniin Davosissa ottamiinsa valokuviin.
Södergranin tuttavapiiriin kuului vain vähän miehiä, ja monet uskoivat hänen pettyneen rakkaussuhteissaan. Södergranin varhainen elämäkerturi Gunnar Tideström päätteli varsin hatarien johtolankojen perusteella, että Södergranilla oli ollut 1910-luvun puolivälissä pari vuotta kestänyt salainen romanssi Terijoella asuvan, itseään reilusti vanhemman naimisissa olevan miehen kanssa.
Minkäänlaisia konkreettisia todisteita ”Terijoen miehen” ja Södergranin suhteesta ei ole kuitenkaan löytynyt.
Ei pelkkää kärsimystä
Edith ja Helena Södergranin taloudellisista huolista vapaa elämä suistui raiteiltaan, kun bolševikit kaappasivat Venäjällä vallan vuonna 1917 ja Södergranien omaisuus takavarikoitiin. Sen jälkeen he joutuivat riipimään elannon satunnaisilla tuloilla.
Poliittisten myrskyjen ja sotien raastamassa maailmassa Södergran alkoi etsiä henkistä merkitystä elämälleen. Esoteerisen eli salaisen tiedon etsintä oli kulttuuriväen keskuudessa muodissa, ja itävaltalaisen filosofin Rudolf Steinerin antroposofinen maailmankatsomus, johon kuului usko jälleensyntymään ja astraalimaailmaan, vetosi Södergraniin hänen lipuessaan vähitellen kohti vainajien valtakuntaa.
Tuberkuloosidiagnoosin saatuaan Södergran sinnitteli kiinni elämässä vielä toistakymmentä vuotta, mutta sairaus sai lopulta yliotteen. Siitä, miten nuori nainen suhtautui lähestyvään kuolemaansa, ei ole saatu selvyyttä, sillä ennen poismenoaan Södergran poltti kirjeitään ja muuta henkilökohtaista kirjallista materiaalia, koska ei halunnut jättää mitään elämäänsä kuoleman jälkeen penkoville ”ruumismadoille”.
Jäähyväiset elämälle
Jotain voidaan kuitenkin ehkä päätellä siitä, että esimerkiksi viimeisinä elinkuukausina kirjoitettu, postuumina julkaistu haikean kaunis runo Maa jota ei ole kuvastaa rauhallisten jäähyväisten jättöä maanpäälliselle elämälle sekä kristillissävytteistä kuolemankaipuuta:
”Kuu kertoo minulle hopeisin kirjaimin/maasta jota ei ole./Maasta, jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti,/maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat (…).”
Södergranin kuoleman jälkeen hänestä alettiin luoda mielikuvaa omassa haavemaailmassaan eläneenä naiivina luonnonlapsena, jonka maaginen runokieli oli kummunnut salaperäisestä sisäisestä luovuuden lähteestä lähes ilman kontakteja ulkomaailmaan.
”Kurjuus, eristyneisyys ja kuolemaan johtava sairaus ovat kirjoituksissa yleensä keskeisiä, vaikka ne leimasivat vain lyhyttä jaksoa Södergranin elämässä,” Agneta Rahikainen muistuttaa.
Todellisuudessa Södergran oli saanut elää varsin etuoikeutettua elämää siihen asti, kun rahapula ja paheneva sairaus kavensivat hänen elinpiiriään. Sitä ennen hänellä oli ollut täysi vapaus viettää matkustelevan kosmopoliitin elämää, lukea ja kirjoittaa jumaloivan äidin pönkittäessä hänen itsetuntoaan. Tällaista mahdollisuutta ei monella tuon aikakauden kirjoittavalla naisella ollut.
Edith Södergranin kohtalo kiehtoi lukijoita
Nuorena kuolleen runoilijan traaginen kohtalo kiehtoi lukevaa yleisöä, ja kiinnostus Söderganin suppeaksi jäänyttä tuotantoa kohtaan kasvoi kohisten hänen kuolemansa jälkeen. Södergranin runoja käännettiin suomeksi jo 1920-luvun lopulla, ja tähän mennessä niitä on ilmestynyt kymmenillä kielillä. Pohjoismaisen lyriikan rakastettu tähti loistaa kirkkaana kirjallisuuden taivaalla vielä sata vuotta kuolemansa jälkeenkin eikä näytä himmenemisen merkkejä.
Lähteet: Edith Södergran: Maailma on minun. Runoja ja valokuvia. Toim. Agneta Rahikainen & Eila Sillanpää, 2023, Agneta Rahikainen: Edith. Runoilijan elämä ja myytti. Suom. Jaana Nikula (2014), Gunnar Tideström: Edith Södergran. Alkuteos ilmestynyt 1949, Jan Häll: Vägen till landet som icke är. En essä om Edith Södergran och Rudolf Steiner (2006).