Vuoden 1918 sisällissodan jälkeiset puhdistukset olivat raaimmat Karjalankannaksella – Miksi teloituksista vaiettiin?
Karjalankannaksella koettiin vuoden 1918 sisällissodan jälkeiset puhdistukset olivat verisemmät kuin muualla Suomessa. Tuore tietokirja valottaa tätä Suomen historian pimentoon jäänyttä puolta, josta on vaiettu tähän saakka melkein kokonaan.
Valkjärven Tarpilassa käytyjen taistelujen punaisia uhreja.
Luonto on heräämässä raskaan sotatalven jälkeen eloon Karjalankannaksella toukokuussa 1918. Kesä on ovella, mutta sitä ei enää näe 20-vuotias Elisaksi kutsuttu Eliisa Eerikintytär Louhelainen. Nuoren naisen elämä päättyy teloittajien luoteihin, ja laukausten kajahtaessa hän tuupertuu verisenä myttynä maahan.
Muolaan kunnassa sijainneessa Perkjärven asemakylässä ammuttu Louhelainen oli tuomittu kuolemaan, koska hänen väitettiin toimineen punakaartilaisten vakoojana Suomen kansan kahtia repineen sisällissodan aikana.
Kyläjuorujen mukaan nainen ei ollut myöskään peitellyt iloaan kuullessaan erään valkokaartiin kuuluneen talollisen pojan kaatuneen taistelussa puna-armeijaa vastaan.
Tuomioon riittivät väitteet ja huhut. Elisa Louhelainen oli vain yksi sadoista kannakselaisista, jonka sisällissodan voittaneet valkoiset surmasivat varsin vähäpätöisin perustein. Valtionjohto oli kieltänyt kaikki teloitukset, mutta Kannaksella niitä jatkettiin koko kevät kiihtyvällä tahdilla. Vuoden 1918 verikeväänä Karjalankannaksen rannikkopitäjissä Viipurin itäpuolella ammuttiin yhteensä lähes tuhat ihmistä.
Toimittaja Antti Rämäsen juuri ilmestyneestä teoksesta Rikottu rajamaa (Atena) käy ilmi, että puhdistukset olivat paljon laajempia ja julmempia kuin mitä on tiedetty.
”Tuho oli todella perusteellista. Se oli yhtä lailla sotilaallista, etnistä ja sosiaalista.”
Antti Rämänen taustoittaa teoksessa Karjalankannaksen lähihistoriaa 1910-luvulta lähtien ja kartoittaa sisällissodan jälkeiseen veriseen jälkiselvitykseen johtaneita syitä.
Mikä lietsoi sodan voittaneessa osapuolessa näin silmitöntä vihaa punakaartilaisia kohtaan vielä kauan taistelujen päättymisen jälkeen?
Idylli särkyy Karjalankannaksella
1900-luvun alussa Karjalankannas veti puoleensa niin yläluokkaisia venäläisiä huvilanomistajia kuin karelianismista viehättyneitä taiteilijoita. Kesäparatiisin sjainti oli myös loistava, sillä miljoonakaupunki Pietari oli hyvien junayhteyksien ja vain muutaman kymmenen kilometrin päässä.
Varakkaat venäläiset ostivat suomalaisilta tilallisilta maapalstoja – usein pilkkahintaan – ja rakennuttivat niille tuhansittain asumuksia, myös valtavia pitsihuviloita. Suomalaisen kantaväestön ja venäläisten kesävieraiden rinnakkaiselo sujui aluksi sopuisasti. Huvilaelämän kukoistavalla loistokaudella kysyntää riitti niin kuskeille, kauppiaille, talonmiehille kuin puutarhureille, ja moni kannakselainen vaihtoi maanviljelyksen palveluammattiin.
Itärajan pinnassa olleen alueen idylliä oli kuitenkin koko tsaarinvallan ajan varjostanut uhka Suomen liittämisestä silloiseen emämaahan Venäjään. Bolsevikkien valtaannousu Venäjällä lokakuussa 1917 kiihdytti entisestään suomalaisen sivistyneistön ikiaikaista pelkoa Kannaksen rajaseudun venäläistämisestä. Myös Suomen itsenäistyminen ja kansallisen itsetunnon vahvistuminen lietsoivat jo tuolloin niin kutsuttua ”ryssävihaa”.
Tammikuussa 1918 puhjennut sisällissota ja työväen järjestäytyminen nostattivat lisäksi uhkakuvia maan sisäisen turvallisuuden järkkymisestä. Poliittisesti levottomissa poikkeusoloissa venäläisistä huvilanomistajista haluttiin päästä eroon. Siksi huviloita alettiin takavarikoida sotatilaan vedoten ja maapalstojen myyminen venäläisille kiellettiin. Kannaksen huvilayhteisö oli muuttunut hetkessä seesteisestä lintukodosta räjähdysherkäksi ja luokkavihasta kiehuvaksi hornankattilaksi.
Suomen sisällissota herätti vahvan kostonhimon
Kun ystävät olivat muuttuneet sisällissodassa vihollisiksi ja yhteydet itään katkenneet, jälkipyykki oli varsin verinen. Venäläisiä huvilanomistajia teloitettiin – vaikka nämä olisivat olleet valkoisten puolella.
Pelkkä venäläisyys riitti kostonhimossa tappovimman kiihdyttimeksi. Itsenäisyyden ensi askeleita ottaneessa maassa venäläisten lisäksi kaikkia punakaartin toimintaan tavalla tai toisella osallistuneita tai bolševikkeja myötäilleitä kohdeltiin Suomen vihollisina ja lainsuojattomina, jotka olisi etsittävä ja rangaistava ankaralla kädellä – tarpeen vaatiessa jopa omankädenoikeudella.
Ratsastavien punapartioiden sisällissodan aikana harjoittama terrori sabotaasi-iskuineen ja ryöstömurhineen oli jättänyt valkoisten mieliin kytemään leppymättömän vihan ja katkeruuden, joka janosi kostoa.
Hirmuteoistaan muistettiin varsinkin itäisen rintaman tunnetuin ja pelätyin punapäällikkö, Terijoen punakaartin perustajiin lukeutunut Heikki Kaljunen, joka sai maineen todellisena hirviönä ja mielipuolisena psykopaattina.
Venäläisen kenraalin univormussa kerskailevasti keikaroinut ja omin käsin uhrejaan teloittanut, sirkuksen tarkk’ampujanakin aseiden käsittelytaitojaan esitellyt mies tunnettiin sadistisesta tavastaan kiusata uhrejaan muun muassa pelaamalla venäläistä rulettia vangittujen valkoisten hengellä.
Teloitukset surmasivat jopa 15–16-vuotiaita
Kiinni saadut punaisten johtohahmot teloitettiin lähes poikkeuksetta, mutta osa lievempiin järjestyshäiriöihin – esimerkiksi uhkailuihin tai kansankiihotukseen – sodan aikana syyllistyneistä saatettiin passittaa pakkotyöhön vankileireille. Moni kuoli leireillä nälkään ja tauteihin.
Otteet kovenivat entisestään, kun Raivolan kylään Kivennavalle perustettiin toukokuussa 1918 saksalaisen everstin Eduard Ausfeldin rautaisella kurilla johtama komendanttikeskus, joka teki yhteistyötä paikallisten suojeluskuntien kanssa.
Paikan eristyneisyys vaikutti ehkä siihen, että Ausfield sai alaisinaan olleiden ratsujääkäreiden kanssa melko vapaat kädet jatkaa mielivaltaista teurastusta ilman laillisia taustatutkimuksia ja viranomaisten hyväksymiä lupia piittaamatta senaatin kiellosta lopettaa teloitukset.
”Valkoiset pelkäsivät punasuomalaisten ja bolsevikkien vastahyökkäystä. Se näkyi hermostuneisuutena ja vaikutti myös punaisille langetettuihin tuomioihin”, Antti Rämänen arvelee.
Hätkähdyttävintä oli se, kuinka paljon Karjalankannaksen uhrien joukossa oli siviilejä. Nuorimmat ammutuista olivat tuskin rippikoulun käyneitä 15–16-vuotiaita nuorukaisia, joista moni oli liittynyt punakaartiin ei niinkään aatteen palosta tai luokkavihasta vaan silkasta seikkailunhalusta.
Kukaan ei uskaltanut vastustaa ampumista omalla nimellään
Teloituksista päättivät usein paikalliset kunnanisät, tehtaiden patruunat, sahojen työnjohtajat ja suojeluskuntalaiset, jotka olivat tunteneet kuolemaan tuomitut pojat lapsesta saakka. Nuorten miesten kova kohtalo herätti tavallisissa kannakselaisissa sääliä, ja joissakin päättäjille lähetetyissä vetoomuksissa anottiin alaikäisten armahtamista. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut vastustaa ampumisia omalla nimellään.
Hellämielisyydelle ei tässä vihan ja väkivallan myrkyttämässä ilmapiirissä ollut sijaa, mutta jos käsiä ei haluttu tahrata oman kylän poikien vereen, vangit pakotettiin viimeiselle matkalleen täyteen ahdettuihin junavaunuihin ja kuljetettiin ammuttaviksi kotipaikkakunnan ulkopuolelle. Määränpäässä tuntemattomat miehet suorittivat hurmeisilla pelloilla joukkoteloitusten likaisen työn.
Sen inhimillisempää kohtelua eivät saaneet osakseen punakaartilaisten lesket tai edes suurperheiden yksinhuoltajaäidit, joita ammuttiin yhtä kylmäverisesti kuin miehiäkin. Puhdistusten jäljiltä jäi lukemattomia sotaorpoja, ja esimerkiksi Kivennavalla 43-vuotiaana teloitettu Helena Paloposki oli seitsemän lapsen äiti.
Historiallisista lähteistä ei ole löytynyt välttämättä mitään todellista perustetta naisten ja äitien teloituksille.
”Voi vain arvailla, mikä valkoisia ajoi tällaiseen toimintaan”, Antti Rämänen pohtii.
Miksi teloituksista vaiettiin?
Suomen sisällissota ja sen jälkeinen hyytävä loppunäytös jätti ikuiset jäljet Karjalankannaksen asukkaiden elämään, eivätkä haavat umpeutuneet täysin koskaan.
”Kaakkoinen Kannas oli ennen sotaa osa miljoonakaupungin jättimäistä talousaluetta, mutta itsenäistymisen jälkeen siitä tuli syrjäinen pussinperä ainakin taloudellisessa mielessä. Alueen identiteetti piti koota uudelleen”, Rämänen sanoo.
Kyläyhteisöt hajosivat, ja jäljelle jäi vain voittajien muistomerkkejä, hävinneiden joukkohautoja ja hylättyjä huviloita jäänteinä menneisyyden ikuisesti kadotetusta maailmasta ja historian hämäriin unohtuneista traagisista ihmiskohtaloista.
Siirtokarjalaisten toisen maailmansodan aikaiset sydäntä riipaisevat evakkotarinat tunnetaan hyvin, mutta Karjalan osuudesta sisällissotaan on Rämäsen mukaan vaiettu aina viime aikoihin saakka:
”Kannaksen tapahtumat ovat jääneet sodan muistamisessa sivuosaan ehkä siksi, että alue menetettiin ennen kuin avoin keskustelu sisällissodasta pääsi alkamaan. Koko Karjalan menetys on jättänyt haamusärkyä, sillä siitä puhuminen ei ole aina ollut poliittisesti toivottua.”
Yhteyksiä nykypäivään
Antti Rämänen kertoo aloittaneensa kirjansa valmistelun jo ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, ja hän sanoo yllättyneensä tajutessaan, kuinka ajankohtainen aihe hänellä oli käsissään.
”Raja-alueiden venäläistäminen, omien kansalaisten käyttäminen valtioiden välisissä konflikteissa ja toisaalta keskustelu venäläisen vaikutusvallan lisääntymisestä esimerkiksi kiinteistökauppojen myötä ovat puhuttaneet niin 1910-luvulla kuin 2000-luvulla.”
”Lisäksi voi vain ihmetellä, miten samanlaisten vaikeuksien kanssa Kaakkois-Suomen elinkeinot kamppailevat nyt, kun venäläisen rahan virtaaminen on äkillisesti katkennut.”
Lue myös: Sisällissodan jälkeen voitonparaati keräsi väkeä Helsinkiin – Mitä sitten tapahtui?
