Venäläiset partisaanit surmasivat piispan postiautoon Ivalossa: ”Niin ruhjottuna en ole milloinkaan ihmistä nähnyt”

Piispa Yrjö Wallinmaa saapui junalla Rovaniemen kauppalaan kello kahden aikaan iltapäivällä. Hän ehti syödä pikaisen lounaan hotelli Pohjanhovissa ennen postiauton lähtöä.

Oli heinäkuun 3. päivä vuonna 1943.

Vain muutamia viikkoja aikaisemmin Oulun hiippakunnan piispaksi vihitty Wallinmaa sai paikan postiauton etupenkistä. Hän oli avustajineen lähdössä kolmiviikkoiselle virkamatkalle, sillä pohjoinen piispantarkastuskiertue odotti. Heti aluksi Wallinmaan oli asetettava Ivalossa virkaansa Inarin uusi kirkkoherra.

Samoihin aikoihin Ivalossa piileksi raskaasti aseistettu venäläinen partisaaniryhmä. Se oli lähtenyt Nuorttijärveltä itärajan toiselta puolelta. Runsaan 150 kilometrin erämaamarssi Suomen puolelle Jäämerentien tuntumaan oli vienyt viikon verran.

Yrjö Wallinmaa piispana kesällä 1943 ja ennen piispaksi vihkimystään vuonna 1936. Vihkimys­tilaisuudessa olivat läsnä myös tasavallan presidentti Risto Ryti puolisoineen sekä pääministeri Edwin Linkomies. © Anna Forsberg/Pohjois-Pohjanmaan museot

Häkäpönttö ja koivupilkkeet

Postiautovarikolla tehtiin vielä viimeisiä huoltotöitä. Tavalliseen aikaan eli kello 15 lähtevä keltainen postiauto oli täynnä postisäkkejä ja matkustajia. Jäämeren äärelle Liinahamariin asti ulottuva postilinja oli Suomen pisin, 531 kilometriä.

Postiauton polttoaineen, puukaasun, muodostivat auton häkäpöntössä palavat koivupilkkeet. Käytiin jatkosotaa eikä bensiiniä ollut noin vain tarjolla.

Ivalossa postiauto olisi aikataulun mukaan hieman ennen kello yhtä yöllä. Matkanteko oli varsin verkkaista. Tuon tuostakin olisi pysähdyttävä ja lisättävä pilkkeitä häkäpönttöön. Lepotaukojakin olisi pidettävä.

Viileää oli, vaikka keskikesää elettiinkin. Rovaniemellä oli tuskin kymmentä lämpöastetta. Kaiken lisäksi sataa tihuutti.

Jäämerentie, niin kuin sitä kutsuttiin, oli soratie. Asfaltin aika tulisi vasta paljon myöhemmin. Postiautoa ajoi kaiken kokenut Paavo Nyqvist, joka ei hermostunut mistään – ei edes siitä, että jonkin matkaa lähdön jälkeen oli käännyttävä takaisin hakemaan apupoika Arvo Korhosen Rovaniemelle unohtama postilaukku.

Matka oli pitkä, matkustajat lauloivat. Piispa Wallinmaa yhtyi lauluun, kun vuorossa oli Kotimaani ompi Suomi, mutta napsautti suunsa visusti kiinni, kun auton täyttivät suositun Kuubalaisen serenadin sanat: …ja sun punainen sukkanauhas on aarteeni kallehin.

Ennen pohjoisen matkaansa Yrjö Wallinmaa oli alkanut totutella uuteen virka-asemaansa. Piispaksi hänet oli vihitty kesäkuun 13. päivänä Turun historiallisessa tuomiokirkossa. Aika ajoin mielessä pyöri hivenen huolestuneita ajatuksia. Miten hän oppisi hoitamaan arvokasta virkaa? Päiväkirjaan tuli merkintä: ”Kun vain voisin viedä seurakuntiin Herran sanan voiman ja siunauksen.”

Sankoniemen kesämökillä Wallinmaa oli rentoutunut ja ladannut akkujaan ennen pohjoisen matkaa. Sankoniemeä hän kuvasi suurenmoisen ihanaksi paikaksi.

Postiauto pitkällä reitillään kohti Liinahamaria. © Matti Pietinen/Museovirasto

Partisaanit iskivät rajakyliin

Sodankylään postiauto saapui hieman ennen puoltayötä. Se oli pahan kerran myöhässä, lähes pari tuntia. Valoisaa oli edelleen.

Vuotsossa piispa Wallinmaa ja parikymmentä muuta matkustajaa siirtyivät bensiinikäyttöiseen postiautoon. Puukaasutin olisi ollut liian heikkotehoinen voimanlähde tunturimaastoissa. Matka jatkui Vuotsossa tehdyn pysähdyksen jälkeen kohti Ivaloa.

Laanilan kylä oli Ivalosta 35 kilometriä etelään. Partisaanien iskuryhmä oli edennyt sinne Rumakurun komentopaikastaan. Ryhmän tehtävänä oli Laaniojan ylittävän pienehkön maantiesillan räjäyttäminen. Sen yli kulkivat postiautot mutta myös sadat suomalaiset ja saksalaiset sotilasajoneuvot.

Partisaaneja osattiin pelätä. He iskivät pohjoisten rajaseutujen pieniin, erillisiin kyliin tai taloryhmiin Savukoskella, Sallassa, Sodankylässä, Kuusamossa, Kuhmossa ja Lieksassa. Aseettomiin siviileihin kohdistunut väkivalta oli raakaa, kuolema korjasi satoaan.

”Partisaanien pitää olla säälimättömiä, koska suomalaiset sekä saksalaiset ovat polttaneet elävinä roviolla venäläisiä naisia ja lapsia”, riitti komentajien perusteluksi.

Partisaanien raaoista tihutöistä ei lehdissä kirjoiteltu. Sotasensuuri kielsi kaiken kansakunnan moraalia murtavan uutisoinnin.

Isku ja pakosalle

Partisaanit iskivät myös ajoneuvosaat­tueita vastaan ja luikahtivat saman tien pakosalle. Pohjoisessa oli laajoja erämaita, joissa pienehköjen partisaaniryhmien oli lumettomana aikana helppo piileskellä.

Vaan toista se oli talvella. Savukosken Sätsäjoella luutnantti Olavi Alakulpin partio oli vuoden 1942 lopulla yllättänyt tulolatuaan myöten palailevan kolmenkymmenen partisaanin ryhmän.

”Sinä yönä täyttyi erämaan kurussa Pietarin tuomio. Vihollispartiosta ei palannut omalle puolelle ainoatakaan. Minulta haavoittui kuusi miestä”, kertoi Alakulppi myöhemmin. Hän oli sekä Mannerheim-ristin ritari että hiihdon maailmanmestari.

Postiauton lähestyessä Laanilaa kuljettaja Paavo Nyqvist näki edessäpäin häämöttävät Kaunispään tunturiharjanteet. Väsytti, mutta Ivalossa vaihtuisi uusi mies hänen tilalleen.

Vajaat sata metriä Laaniojan sillasta pohjoiseen oli asemissa partisaani Ivan Pikalov. Aseistuksena hänellä oli vain kertalaukeava kivääri, mutta hänen varsinainen tehtävänsä olikin katkaista viestiyhteydet räjäyttämällä kaksi panostettua puhelinpylvästä.

Hieman ennen siltaa tien itäpuolella oli ketjussa kolme partisaania aseinaan konepistoolit. Yksi heistä kyyristeli sillan alla ja asensi sinne räjähdettä, josta veti lopuksi sytytyslangan tien vierelle miestensä luo.

Kello lähestyi kolmea aamuyöstä.

Piispan kuolema

Postiauton tuulilasi räsähti rikki. Jostakin tien syrjästä oli ammuttu kaksi kiväärin laukausta. Ilmeisesti ne olivat lähteneet Ivan Pikalovin kivääristä.

Paavo Nyqvist jarrutti ja ohjasi auton hiekkatien reunaan. Konepistoolisarja rikkoi tuulilasin. Hetkeä myöhemmin Laaniojan silta lensi palasina ilmaan. Postiauto seisoi parikymmentä metriä taaempana. Luotisarja toisensa jälkeen iskeytyi tien oikean reunan penkereeltä sen kylkeen.

Pakokauhu valtasi uniltaan heränneet matkustajat. He rynnistivät auton etuovelle, joka oli samalla puolella kuin väijyvät partisaanit. Kolme matkustajaa heittäytyi auton lattialle. Se oli lopulta varmin turvapaikka.

Myös piispa Wallinmaa ryntäsi ulos etuovesta, samoin kuin kuljettaja Nyqvist ja hänen apupoikansa. He ryömivät auton alle. Sinne pyrki myös Wallinmaa. Hän oli kuitenkin sen verran pyylevä, ettei mahtunut, vaikka kuinka yritti luikerrella.

Vain hetkeä myöhemmin iskukäsikranaatti lensi kohti auton vieressä ollutta Wallinmaata. Räjähdys oli voimakas. Wallinmaan pää murskautui, toinen käsi ja toinen jalka revähtivät irti. Postiauton kylkeen repesi piispan pään kohdalle ympyränmuotoinen reikä.

Paavo Nyqvist piti turvallisempana rynnätä auton alta parempaan suojaan, mutta huonosti kävi. Konepistoolisarja iski hänen selkäänsä vatsan kohdalle kahdeksan luotia. Hän menehtyi runsas kuukausi myöhemmin Ivalon sotasairaalassa.

Vaasalainen 28-vuotias Aune Hiltunen pääsi ulos autosta mutta kaatui kuolleena maahan lähes saman tien. Auton sisään iskeytyneet luodit päättivät hänen päivänsä. Luoteihin menehtyi myös 19-vuotias kokkolalainen Ruth Kjäld. Kahdeksan matkustajaa haavoittui, heistä neljä vaikeasti.

Vammoitta selvisi postiauton lattialla maannut piispan seurueeseen kuulunut Jaakko Hyötyniemi. Ulkona hän kohtasi järkyttävän näyn – piispa Wallinmaan ruumiin. ”Niin ruhjottuna en ole milloinkaan ihmistä nähnyt”, hän luonnehti myöhemmin.

Lue myös: Partisaanit iskivät 6-vuotiaan Annikin kotiin Sodankylässä – Tragedia jätti jäljet: ”Painajaisten lieventyminen vei 50 vuotta”

Odottamaton kotiinkutsu

Partisaanien tulitus jatkui edelleen. Rovaniemen suunnasta lähestyi Laaniojan siltaa saksalaisten lomalinjuri. Kuljettaja pysäytti matkustajista tyhjän autonsa parinsadan metrin päähän sillasta.

Lomalinjurin peltiin tuli reikiä ja sen ikkunat rikkoutuivat. Luoteja osui myös auton äänitorveen, joka alkoi ulvoa taukoa­matta. Partisaanit luikkivat pois paikalta. He luulivat ääntä hälytyssireenin ääneksi.

Partisaanien takaa-ajoon lähdettiin yhdentoista partion voimin. Kahden viikon jälkeen takaa-ajo keskeytettiin tuloksettomana. Itä-Lapin erämaat olivat liian laajat.

Piispa Yrjö Wallinmaan surma oli niitä harvoja, joista lehdet saivat syystä tai toisesta uutisoida jopa hieman laajemminkin. Virallisessa kuolinilmoituksessa surman syy ilmoitettiin kuitenkin verhotusti: …sai äkillisen, odottamattoman kotiinkutsun.

Valtion tiedotuslaitoksessa palvelleen kirjailija Mika Waltarin artikkeli alkoi lauseilla: ”Piispa Wallinmaa-vainajassa on Suomen kirkko saanut marttyyripiispan, jonka muisto tulee ainaisesti säilymään Suomen kristikansan keskuudessa. Historiassa saamme palata vuosisatoja taaksepäin löytääksemme vertauskohdan hänen kohtalolleen.”

Piispa Yrjö Wallinmaan hautajaissaatto lähdössä Oulun pappilasta heinäkuussa 1943. © Anna Forsberg/Pohjois-Pohjanmaan museo

Oulun hiippakuntien seurakunnat pystyttivät hyökkäyspaikalle muistokiven kesällä 1950. Se on valtatie 4:n varrella kolmisen kilometriä ennen Saariselän keskustaa ja runsaan sadan metrin päässä Laanilan savottakahvilasta. © Juha Kauppinen

Lähteet: Veikko Erkkilä: Viimeinen aamu; Ville Jalovaara: Piispa Wallinmaan surma; Ida Kyrö: Partisaanihyökkäys Laanilassa (nettiartikkeli).