Oolannin sota -laulu ei kerro koko totuutta Ahvenanmaan taistelusta – Ihmeellisten sattumien summana laulun mysteeri alkoi lopulta avautua
Oolannin sotaa lauletaan Suomessa riemukkaasti kurkku suorana, mutta miksi laulu ei kerro totuutta Ahvenanmaan taistelusta? Ja kuka kumma laulun kirjoitti? Tätä lähtivät maarianhaminalainen Jerker Örjans ja hämeenlinnalainen Pirjo-Liisa Niinimäki selvittämään.
Sataviisikymmentä vuotta Oolannin sota -laulu oli elänyt elämäänsä, ensimmäiset viisikymmentä vuotta piilossa ja seuraavat sata vuotta suosittuna kansanlauluna, eikä kukaan ollut kiinnittänyt huomiota sen alkuperään.
Ja se Oolannin sota oli kauhia. Hurraa, hurraa, hurraa, hurraa!
Kun ahvenanmaalainen tietokirjailija ja turistiopas Jerker Örjans opasti manner-Suomesta tulleita turisteja Bomarsundin linnoituksen raunioilla, nämä puhkesivat usein laulamaan täysin palkein viisua Oolannin sodasta.
Örjansille laulu oli tuntematon, sillä Ahvenanmaalla sitä ei laulettu. Hänen kiinnostuksensa heräsi: Mikä ihme oli tämä laulu, jossa oli mukaansatempaava sävelmä ja jossa sai huutaa hurraata sielunsa kyllyydestä? Ja ennen kaikkea – miksi laulun sanat olivat niin harhaanjohtavat?
Laulussa suomalaiset ”poijat” ovat sankareita, jotka ampuvat niin, että Oolannin rannat raikuvat.
Todellisuudessa tappio oli ollut musertava.
Kesällä 1854, osana suurta Krimin sotaa, englantilaiset ja ranskalaiset joukot murskasivat Bomarsundin linnoituksen puolustuksen. Suomalaiset sotilaat joutuivat antautumaan ja heidät vietiin sotavangeiksi Englantiin.
Bomarsundin linnoitusta rakennettiin pitkään, mutta se ei ikinä valmistunut. Vuonna 1854 Iso-Britannia ja Ranska hyökkäsivät linnoitukseen. © Tommi Tuomi
Preseidentti Paasikiven pojanpojan kansiot
Jerker Örjans oli vakuuttunut, että laulu oli alun perin kirjoitettu ruotsiksi. Olihan siinä useita ruotsin sanoja suomeksi väännettyinä, kuten fästinki (linnoitus), engelsmanni ja sunfaraa. Hän alkoi etsiä laulun ruotsinkielistä alkuperäisversiota.
Elettiin 2000-luvun alkupuolta. Örjans kääntyi kysymyksineen kansankulttuuria tallentavien tahojen puoleen ja Hufvudstadsbladetissakin julkaistiin hänen tiedustelunsa. Vaikka vastauksia tuli runsaasti, mitään ruotsinkielistä alkuperäisversiota ei löytynyt.
Jerker Örjansiin otti yhteyttä myös Juhani Paasikivi, presidentin pojanpoika. Tukholmassa asuva Paasikivi oli historian harrastaja ja erityisen kiinnostunut Bomarsundista sekä siellä sotineiden sotilaiden kohtalosta. Hän oli käynyt useita kertoja penkomassa arkistoja Lewesissa, kaupungissa, jossa suomalaiset tarkk´ampujat viettivät sotavankeina puolitoista vuotta.
Juhani Paasikivi luovutti aineistonsa Örjansille. Tämä sai kassillisen Mercantil-kansioita, joissa oli muun muassa englanninkielisiä lehtileikkeitä sotavankeina olleista suomalaissotilaista.
Laulun mysteeri ei niistä kuitenkaan selvinnyt.
Kohtaus Oolannin sodasta – Ruotsinsalmi poltetaan. Taitelija Berndt Godenhjelmin teos vuodelta 1855. © Kirsi Halkola / Kansallisgalleria
Ratkaiseva johtolanka
Samoihin aikoihin hämeenlinnalainen toimittaja ja kasanperinteen tutkija Pirjo-Liisa Niinimäki oli saanut käsiinsä pienen ruskeakantisen vihon, jonka kellastuneilla ja hapertuneilla sivuilla oli koukeroisella käsialalla kirjoitettuja laulujen sanoja.
Vihko oli löytynyt jo vuosia aiemmin vanhasta talosta Rengosta. Niinimäen huomio kiinnittyi erityisesti lauluun, jonka nimi oli Ålandin sotalaulu. Siinä oli paljon samaa kuin tunnetussa Oolannin sodassa. Laulussa olivat mukana myös hurraa-huudot ja sunfarallaat. Lauluvihon sivuille raapustetut vuosiluvut kertovat sen olevan 1850–1860-lukujen vaihteesta.
Joku oli tehnyt laulun, joka vaikutti tutulta. Silti se kertoi aivan erilaisen tarinan kuin se, jonka monet koululaissukupolvet ovat oppineet koulun laulutunneilla.
Ålandin sotalaulussa kerrottiin niin kuin asiat olivat todellisuudessa menneet: Linnoituksen puolustajat joutuivat antautumaan vihollisen ylivoimalle ja nostamaan antautumisen merkiksi valkoisen lipun. Taistelujen surkea loppuhetki oli ilmaistu päivämäärän tarkkuudella:
”Kuudestoista päivä elokuus, vangiksi otti engelisman ja poijes kuljetti laivan kans”.
Pirjo-Liisa Niinimäki pohti, olisiko tässä nykyisen Oolannin sodan alkuperäinen teksti. Ja jos, niin miksi laulusta oli myöhemmin poistettu säkeistöt, jotka kertoivat antautumisesta, sotavankeudesta ja sotavankien paluusta Suomeen?
Ihmeelliset sattumat toivat yhteen
Kun Niinimäki oli yhteydessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan, kävi ilmi, että eräs ahvenanmaalainen Jerker Örjans oli myös ollut yhteydessä SKS:ään samaisesta laulusta. Siitä alkoi Niinimäen ja Örjansin yhteistyö.
Sataviisikymmentä vuotta laulu oli elänyt elämäänsä, ensimmäiset viisikymmentä vuotta piilossa ja seuraavat sata vuotta suosittuna kansanlauluna, eikä kukaan ollut kiinnittänyt huomiota sen alkuperään. Merkillisesti kaksi tutkijaa kiinnostui aiheesta samanaikaisesti ja toisistaan tietämättä.
Tuli vielä toinenkin ihmeellinen sattuma.
Niinimäki uurasti tuolloin väitöskirjansa kimpussa ja kävi Kansalliskirjastossa tutkimassa 1800-luvun koraalikäsikirjoituksia. Erään nuottikirjan mukana ollut saatekirje herätti hänen huomionsa. Saatekirjeessä kirjoitettiin, että nuotit olivat kuuluneet Johan Walleniukselle, sukulaisten kesken Jussi-sedälle, joka oli palvellut Turun pataljoonassa, osallistunut Ålandin sotaan ja ollut Englannissa sotavankina.
Kirjeessä kerrottiin Jussi-sedän laulaneen usein erästä laulua. Niinimäki hämmästyi: Laulun sanat olivat lähes samat kuin Rengon laulukirjan Ålandin sotalaulussa.
”Oli siis ainakin yksi ihminen, joka oli laulanut vanhaa laulua jo 1800-luvulla.”
Taiteilija Robert Wilhelm Ekmanin teos vuodelta 1854 kertoo väkivaltaisesta tiedustelusta Turun seudulla. Taulun kohtaus on Oolannin sodasta. © Antti Kuivalainen / Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo
Suomen poijat Englannissa
Saatekirjeessä mainittu Turun pataljoona tarkoitti Turussa toimivaa Suomen krentööritarkk´ampujapataljoonaa, joka oli yksi kolmesta suomalaisesta joukko-osastosta Krimin sodan syttyessä. Kaksi sen neljästä komppaniasta osallistui Ahvenanmaan taisteluun.
Selviäisikö krenatööritarkk´ampujien seikkailuja seuraamalla Ålandin sotalaulun arvoitus? Löytyisivätkö jopa laulun mahdolliset tekijät?
Osana tutkimuksia Örjans matkusti Lewesiin, jossa suomalaisia sotavankeja ei ollut unohdettu. Paikallisella hautausmaalla on muistokivi vankeusaikana kuolleille suomalaissotilaille, ja vuonna 2007 kaupungissa esitettiin englantilais-suomalainen ooppera The Finnish Prisoner eli Suomalainen vanki.
Lewesissa suomalaiset sotavangit olivat tehneet suuren vaikutuksen lukutaidollaan ja hyvillä käytöstavoillaan. Paikallinen lehdistö oli kirjoittanut heistä innokkaasti. Heitä ei pidetty vihollisina vaan ”Venäjän keisarin rikollisten pyrkimysten uhreina” ja korostettiin, että he eivät ole venäläisiä, vaan suomalaisia.
Vankeusaika ei ollut ollut suomalaisille kärsimystä vaikka koti-ikävä vaivasi. Tämä käy ilmi myös Ålandin sotalaulun sanoissa, jonka viimeisessä säkeistössä pojat lähtiessään takaisin koti-Suomeen hurrasivat, huusivat ja lauloivat:
”Englantin valtakunta ihana täällä, mut isämme maa on ihanampi viel”.
Oolannin sota on kaunisteltu kansanlaulu
Löytyikö laulun varsinainen tekijä? Ei, mutta Niinimäellä ja Örjansilla on vahva arvaus tekijöistä.
”Joku vankina ollut sotilas tai sotilaat porukalla ovat sen kirjoittaneet.”
Kaksikko päätteli, että osa laulusta syntyi Englannissa ja loppuosa kaksi viikkoa kestäneellä paluumatkalla tai kotiin palattua. Tämä on tavallista kansanlauluille – ne syntyvät pidemmän ajan kuluessa ja muokkautuvat eri laulajien lisätessä niihin säkeistöjä.
Entä miksi antautujien laulusta tuli voittajien laulu? Miksi alkuperäinen versio katosi historian hämärään?
Niinimäki ja Örjans olivat saaneet selville, että Oolannin sota ilmestyi laulukirjoihin uudessa, eli nykyisenlaisessa, muodossaan vuosien 1909–1910-tienoilla. Esimerkiksi tammikuussa 1910 Pohjantähti-lehti kirjoitti, että Oulun Suomalaisella klassisella lyseolla oli oppikoulujen raittiusyhdistysten yhteinen illanvietto, jossa opeteltiin ”uusia hauskoja lauluja” S.O.N.R:n laulukirjasta.
”Oltiin hyvin innostuneita muutamista lauluista, kuten Oolannin sodasta ja Gaudeamus igitur’ista y.m., joita kaikkia laulettiin niin, että karsta katosta karisi”, kertoi lehti.
Kansanlaulujen parantelu oli yleistä 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella. Sivistyneistö jalosti kansanlauluja kohottaakseen sivistystä ja moraalia. Ajateltiin, että laulujen sanojen täytyy olla sellaisia, että ne sopivat koululastenkin laulettavaksi. Samalla haluttiin vahvistaa kansallistunnetta.
”Tällainen sanojen kaunistelu oli ilmeisesti ollut Ålandin sotalaulunkin kohtalo. Kansallista identiteettiä rakennettaessa ei haluttu laulua, jossa joudutaan häviölle ja vangiksi”, summaa Niinimäki.
He tekivät laulun -teos on kahden tutkijan monivuotisen yhteistyön tulos. © Vastapaino
Sankareille kunnia
Vihdoin tänä keväänä Pirjo-Liisa Niinimäki ja Jerker Örjans julkaisivat kirjan He tekivät laulun (Vastapaino), joka kertoo Oolannin sodan -laulun ja krenatööritarkk´ampujien tarinan. Nuo tavalliset rivisotilaat tekivät kaksikkoon suuren vaikutuksen.
Bomarsundissa on kolme muistomerkkiä Krimin sodan uhreille ja sankareille. Niitä ovat pystyttäneet sodan osapuolet Venäjä, Ranska ja Iso-Britannia. Suomalaisille sotilaille muistomerkkiä ei ole.
”Toivomme, että myös Suomen krenatööritarkk’ampujia kunnioitettaisiin muistimerkillä. Hekin olivat sankareita.”
Espanjassa Francon aikana kansalaisen oli syytä tervehtiä käsi ojossa, kun kansallislaulu kajahti vaikka kadulta paraateissa. Ei ihme, että diktaattorin kuoltua kansallislaulusta poistettiin sanat. © AOP
Kristiina oli kuuluisaa Vaasa-sukua. ”Kuningatar, äitini, ei voinut sietää minua, koska olin ruma. Isäni sen sijaan rakasti minua suuresti”, hän kirjoitti omaelämäkerrassaan. © Prisma/UIG/REX/AOP