Reportaasi: Itämeren muisti on pitkä - Merentutkimusalus Aranda halkoo Itämerta, kun merianalyytikot tutkivat muutoksia
Aranda halkoo Itämerta, jota on tutkittu yli sadan vuoden ajan. Vaikka positiivisia merkkejä on saatu, huonoon tilaan päässyt meri toipuu hitaasti.
Pekka Kosloff ja Siru Tasala virittävät eläinplanktonhaavia.
Sinä syyskuun aamuna aurinko värjää Arandan ja saa sen näyttämään vielä tavallista uljaammalta. Etelästä puhaltava tuuli tarttuu mastossa olevaan lippuun ja liehuttaa sitä vimmatusti.
Keinuttaa jo laiturissa.
Helsingistä Lauttasaarensalmesta lähdetään kymmeneltä aamulla, navigoidaan ohi saarten ja luotojen kohti selkää. Jossain tuolla on Tallinna ja sitä kohti käy Aranda, Suomen ympäristökeskus Syken tutkimusalus. Matkan pää sijaitsee kuitenkin pääkaupunkien välissä, ulapalla.
Ilmassa on odotusta.
Aranda vie päiväksi Itämerelle
Lääkkeen vaikutus on parempi, jos sen ottaa ennen matkaa, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan, arvelee Syken tutkimusassistenssi Susanna Hyvärinen. Hän ojentaa matkapahoinvointilääkeliuskaa.
”Otin itsekin. Se voi väsyttää.”
Merellä on kova keli. Saamme ohjeen, että pahan olon yllättäessä kannattaa mennä ulos kannelle ja katsoa horisonttiin.
Hän on tottunut merenkävijä, ollut mukana Itämeren seurantamatkoilla usein. Kolmesta neljään kertaa vuodessa. Pitkilläkin matkoilla, jopa kahden tai kolmen viikon pituisilla.
Mutta tänään matka on lyhyt: keskelle Suomenlahtea ja takaisin. Illaksi kotiin.
Aranda keinuu aalloissa, kun merianalyytikko Siru Tasala kerää eläinplanktonnäytettä, jonka avulla voi päätellä merentilan muutoksia. Pekka Nieminen / Otavamedia
Interkalibrointimittausten tarkoitus on verrata Itämeren seurantamenetelmiä Suomen, Ruotsin ja Viron kesken. Ottaa merestä vesinäytteitä samassa paikassa, yhtä aikaa, mahdollisimman samasta vesimassasta.
Yhteisen näytteenoton tarkoitus on verrata eri maiden laboratorioiden ja analyysimenetelmien välisiä eroja. Se on laadunvarmistamista; ovatko eri maiden mittaustulokset vertailukelpoisia? Näytteiden avulla tarkastellaan lisäksi Itämeren tilaa: rehevöitymistä, ravinteiden määrää. Liuennutta happea ja rikkivetyä, muun muassa.
Tulokset valmistuvat lokakuun lopussa.
Tällaisia matkoja tehdään harvoin, edellinen vuonna 2013.
”Liian harvoin”, sanoo matkanjohtaja Mika Raateoja.
Tämäkin matka toteutui, kun rahoittajaksi saatiin Pohjoismaiden ministerineuvosto. Matkan lopullinen onnistuminen ei ole vielä kuitenkaan varma, sillä ei ole tiedossa, pääseekö Viron tutkimusalus Salme paikalle. Juuri huolletun aluksen pitää läpäistä viranomaistarkastus.
Eivätkä virolaiset ole ilmoittaneet.
Itämeri on kohteena myös Viron merentutkimusalus Salmella, joka on entinen troolari. Pekka Nieminen / Otavamedia
Itämeri on yksi likaantuneimmista
Kaikki alkoi tulvien pelosta. Pietari Suuri oli rakennuttanut vuonna 1703 kaupungin Nevan suulle. Pietarissa oli kaupallisesti ja sotilaallisesti merkittävä merisatama.
Uhkana oli matala maapohja. Keskustan kadut olivat vain puolitoista metriä merenpinnan keskitasosta. Pietarissa alettiin seurata vedenkorkeutta.
1800-luvulla lähdettiin merelle, jolloin mitattiin veden lämpötilaa ja suolaisuutta. Merta tutkivat tuolloin Itämeren rantoja asuttavat neljä valtiota: Tanska, Ruotsi, Saksa, Venäjä.
Sittemmin määrä on moninkertaistunut. Edellä mainittujen valtioiden lisäksi nykyään merta reunustavat Latvia, Liettua, Puola, Suomi ja Viro. Lisäksi Itämeren vesistöalueeseen kuuluu osia Norjasta, Slovakiasta, Tšekistä, Ukrainasta ja Valko-Venäjästä.
Meressä tutkimuskohteita on ollut monia. On selvitetty jääoloja, haastavia elinolosuhteita rannikolla, maankohoamista. 1920-luvulla Tanskan salmissa tutkittiin vedenvaihtoa ja virtauksia.
Havaittiin, että Itämeren pintaveden ja alusveden rajalle muodostuva suolaisuuden muutosvyöhyke on ainutlaatuinen maailmassa. Suolaisuuden kasvu voimakkaasti lyhyellä matkalla muodostaa kerroksia, halokliineja, joissa veden tiheys muuttuu.
Entäpä merentutkimus tänä päivänä? Töitä on paljon, kun tarkoituksena on seurata meren ja meriympäristön tilaa ja ongelmia – sekä yrittää löytää ratkaisuja niihin.
Merentutkijat toivat ongelmien kierteen esiin
Haasteet ovat olleet tiedossa kauan. Jo 1960-luvulla havaittiin, että Itämeren tila heikkenee. Merentutkijat toivat ongelmat esille, mutta reaktiot olivat hitaita.
Myöhemmin on sanottu, että esimerkiksi rehevöitymisen estämiseksi ei toimittu riittävästi.
Heikki Pitkänen huokaa.
”Niin, tämä on moniongelmainen meri.”
Pitkänen on Syken merikeskuksen kehittämispäällikkö. Hän seuraa muun muassa rehevöitymisen kehitystä ja ravinnevirtoja. Juuri rehevöityminen seurauksineen on Itämeren merkittävin ongelma.
Suurin syy on ihmisen toiminta Pitkäsen mukaan, mutta Itämeren heikkoa tilaa pahentaa myös meren omat erityispiirteet.
”Se on hirveän herkkä ihmisen vaikutukselle.”
Ongelma on, että vesi on suolapitoisuuden suhteen kerrostunutta. Se ei sekoitu. Syvät vesikerrokset eivät saa happea.
Myös happikatoalueiden määrä on kasvanut. Tänä kesänä Suomenlahdella happitilanne oli huonompi kuin vuosi sitten, jolloin Itämeren pääaltaan, Gotlannin meren, syvänteiden happikato oli historiallisen laaja.
Kirsi Järvenmäki valmistautuu vesinäytteiden analysointiin, joka tehdään Arandan laboratorioissa Pekka Nieminen / Otavamedia
Toki Itämeressä on alueellisia eroja, sanoo Pitkänen. Vaikka meren pääallas ja sitä reunustava Suomenlahti ovat heikossa kunnossa, esimerkiksi Selkämeren ja Perämeren tila on parempi. Se johtuu Ahvenanmerellä olevista merenpohjan kynnyksistä, matalikoista, jotka estävät pohjavesien virtaamisen.
Ilmiöt ruokkivat toisiaan. Leväkukintojen lisääntyessä syvään veteen ja pohjalle vajonneen levämassan hajoaminen kuluttaa entistä enemmän happea. Hapettomassa ympäristössä vapautuneet ravinteet eivät sitoudu pohjaan. Pohjasta puolestaan vapautuu sinne aiemmin sitoutuneita ravinteita.
Siksi rehevöitymisestä elpyminen on hidasta.
Ja mitä onkaan tapahtunut näkösyvyydelle! Itämeren tilaa on seurattu mittauksin yli sadan vuoden ajan. Nykyisin näkösyvyys on rehevöitymisen vuoksi vain puolet siitä, mitä se oli 1900-luvun alussa.
Itämeri on meidän meremme
Göran Nilsson haluaa tutkia kaikkea. Hän kurkistelee Arandan käytävän varrella oleviin laboratorioihin, tarkastelee kannella olevaa planktonhaavia, tuijottaa merta otsa rypyssä.
Tämä on ruotsalaiselle laboratoriopäällikölle ensimmäinen tutkimusmatka Itämerellä, ja luultavasti viimeinen Arandalla. Ruotsin tutkimusalus R/H Svea otetaan pian käyttöön.
Sitä edeltävä Argos poistettiin käytöstä vuonna 2011.
Tästä syystä Itämeren tutkimuksesta vastaava Ruotsin ilmatieteen ja hydrologian laitos SMHI on vuokrannut Arandaa vuodesta 2014.
”Det här är intressant. Jätteintressant!”
Valtavan kiinnostavaa.
”Ruotsin aluevesillä on samoja ongelmia kuin Suomen puolella. Tai oikeastaan Itämerihän on meidän yhteinen meremme”, Nilsson sanoo.
Paljon on puhuttu meren tilaa elvyttävistä suurista suolapulsseista, voimakkaista tulovirtauksista Pohjanmereltä. Tuolloin hapekas ja suolainen vesi työntyy Itämeren syvyyksissä pohjoiseen ja täyttää keskusaltaan syvänteitä. Tosin pulsseja tulee harvoin, viimeksi vuonna 2016.
Mutta onko niistä apua? Kyllä ja ei. Pulssit parantavat Itämeren pääaltaan tilaa, mutta samalla sieltä työntyy vanhaa, hapetonta vettä sekä ravinteita Suomenlahdelle. Se ei ole hyvä uutinen.
”Pitää olla positiivinen, mutta…” Nilsson empii.
”Vaikea sanoa, miltä tulevaisuus näyttää.”
Matkanjohtaja Mika Raateoja ottaa vastaan rosette-noutimen. Kerääjäjärjestelmällä otetaan vesinäytteitä. Pekka Nieminen / Otavamedia
Pahinta on, että rehevöityminen ei ole ainoa ongelma. Jossain tuolla pinnan alla lojuvat useiden vuosikymmenten synnit.
Toisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet upottivat suuren määrän Natsi-Saksan hallussa olleita aseita Itämereen. Sinappikaasua, pommeja, ammuksia, miinoja. Ongelmallisista sotatarvikkeista haluttiin eroon vähin äänin.
Merivesi ruostuttaa aseita ja myrkkyjä sisältäviä säiliöitä, ja kemikaaleja voi vuotaa mereen. Niiden vaikutuksia eliöihin ei vielä tunneta. Tunnettu uhka kuitenkin on, että vuotavia sinappikaasupommeja kulkeutuu kalastajien verkkojen mukana aluksille.
Eikä kaukana ole aika, jolloin meriä ja järviä käytettiin kaatopaikkoina. Vielä 1950- ja 60-luvuilla ihmiset upottivat tyhjät pullot veden pohjaan. Rannoille kärrättiin jääkaappeja ja autonrenkaita. Vesialueita on puhdistettu, mutta roskaamisesta ei ole päästy eroon.
Tupakantumpit, korkit, muovipussit ja -roskat ajautuvat avomerelle.
Syvimpiin kerroksiin ovat kertyneet myös haitalliset aineet, kuten nykyään vaarallisina ympäristömyrkkyinä tunnetut orgaaniset tinayhdisteet, joiden käyttö on päättynyt, mutta pohjasta löytyy jäämiä edelleen. Niitä käytettiin laivojen ja veneiden pohjissa sekä torjunta-aineissa.
Moottorit pyörivät, kun etsitään sopivaa kohtaa. Meri käy vastaan ja nostaa vettä kannelle ja tuuli työntää vaahtopäitä aluksen kylkeen.
Aranda on vahva ja sinnikäs.
Syken erikoissuunnittelija Panu Hänninen on seisonut oviaukossa ja tarkkaillut tilannetta. Nyt hän kävelee kohti ja sanoo, että olemme kohteessa. Meren pinnassa ei valtioiden rajoja näy, mutta hän osoittaa aaltojen sekaan.
”Tuossa, aivan vieressä, on Suomen ja Viron talousalueiden raja.”
Kaukana horisontissa näkyy laiva, kaksi ja kolmaskin, ja jos uskoisi, että maapallo on litteä, ne olisivat lähellä pudota reunan yli.
Ja silloin tulee viesti: virolaiset ovat tulossa.
Vähän tutkimusta
Nimi juontuu kreikan kielestä ja tarkoittaa kyntäjää. Nykyinen Aranda valmistui 1989.
Aluksella on laboratoriot ja välineistö biologiseen, kemialliseen ja fysikaaliseen merentutkimukseen. On sauna, kuntosali, pyykkitupa, majoitustilat.
Vuosina 2017–2018 alukseen tehtiin perusteellinen remontti. Aranda sai pituutta lisää seitsemän metriä ja sen kykyä kulkea jäisellä merellä parannettiin. Kulutusta muutettiin ympäristöystävällisemmäksi ja taloudellisemmaksi.
Remontin hinta oli 15 miljoonaa euroa, ja sen tarkoitus oli taata aluksen toimintakyky 2030-luvulle asti.
Valmista tuli kesäkuussa 2018. Samoihin aikoihin, kun tutkimuslaitosten rahoitusta leikattiin. Säästösyistä aluksen käyttöä on jouduttu vähentämään.
Vuosittain Arandalla tehdään neljä pidempää seurantamatkaa, joilla käydään läpi noin 70 Suomen mittauspistettä. Matkat ovat osa Itämeren suojelukomission (HELCOM) koordinoimaa Itämeren seurantaohjelmaa. Komission tehtävä on valvoa meren suojelusopimusten toteutumista ja antaa suosituksia.
Mutta erillisiä tutkimusmatkoja sen sijaan ei juuri ole, tänä vuonna ei yhtään.
Vaikka Syke tekee omilla seurantamatkoillaan tutkimusta tai testauksia, onko tutkimusta tarpeeksi? Saadaanko meriekosysteemissä tapahtuvista muutoksista tarkkaa kuvaa?
Ja entä suorituskykyisen aluksen käyttö? Ensi vuonna Ruotsin SMHI ei Arandaa enää tarvitse. Samalla yksi rahoitusväylä katoaa.
Mika Raateoja on mietteliäs.
”Uudessa hallitusohjelmassa ainakin sanottiin…”
Lauseen loppu jää ilmaan.
Antti Rinteen (sd) hallituksen ohjelmaan on kirjattu, että Itämeren suojelua jatketaan vähintään sen nykyisessä laajuudessa hyvän ekologisen tilan saavuttamiseksi.
On kirjattu myös, että Suomen tavoitteena on puhdas Itämeri, jossa on elinvoimainen, kestävästi hyödynnetty meriluonto.
Mutta toistaiseksi on vaikea sanoa, muuttuuko Itämeren tutkimus.
Näytteenottopullot merkitään tarkasti. Aranda on tuttu alus Susanna Hyväriselle. Pekka Nieminen / Otavamedia
Yllätys pohjassa – ”Parempi tilanne kuin viimeksi”
Haavikangas väreilee tuulessa aivan kuin kala pyristelisi sen sisällä. Merianalyytikko Siru Tasala kiinnittää haavin vaijeriin ja nostaa sen varovasti aluksen reunan yli.
Nappia painamalla köysi alkaa liikkua ja haavi katoaa tumman pinnan alle.
Ja tuossa vieressä, kivenheiton päässä, tuulta päin käy virolaisten alus Salme. Vanha troolari, paljon pienempi kuin Aranda, keikkuu aallokossa kuin pullonkorkki.
Tuulisissa oloissa vesi vaihtuu koko ajan. Siksi kolmen valtion vesinäytteidenotto on tehtävä samaan aikaan.
Kun planktonnäyte on saatu, haavi nostetaan. Tasala ruiskuttaa siihen vettä ja nyökkää.
Valmista.
Planktonnäyte analysoidaan maissa, Viikissä.
Sen sijaan vesinäytteiden seulonta alkaa Arandan laboratorioissa välittömästi. Ne otetaan CTD-luotaimeen liitetyllä rosette-noutimella. Kahdellatoista vesinoutimella varustettu kerääjäjärjestelmä lasketaan miltei pohjaan asti, noin kahdeksankymmenen metrin syvyyteen.
Samaan aikaan mittaustiedot kulkevat vaijerin sisällä olevaa kaapelia pitkin laivassa olevaan tietokoneeseen. Ruudulle piirtyy graafeja: meriveden sähkönjohtavuus, lämpötila, paine.
Silloin näkyy jotain yllättävää. Pohjassa on hieman happea!
”Oo-hoh”, sanoo Panu Hänninen. ”Parempi tilanne kuin viimeksi.”
Hän pohtii syitä.
”Tuulee. Tähän vuodenaikaan meri pääsee sekoittumaan, edes vähän. Se se varmaan…”
Uusi uhka hajakuormituksesta
On myös positiivisia merkkejä. Ravinnepäästöjä on saatu leikattua. Itämeren pitkäaikainen rehevöitymiskehitys on taittunut, se ei ole enää ”jatkuvasti nouseva trendi”, sanoo Heikki Pitkänen.
Ja muita: monien ympäristömyrkkyjen pitoisuudet Itämeren eliöstössä ovat pienentyneet ja asutuksen ja teollisuuden jätevesien puhdistus on tehostunut.
Sen sijaan ongelma on hajakuormitus, useista eri lähteistä tulevat ravinnepäästöt. Niistä suurin on maatalous. Sen ravinnekuormitusta ei ole Pitkäsen mukaan saatu merkittävästi leikattua.
Entä tästä eteenpäin? Pitkäaikaisten ongelmien rinnalle on noussut suuri uhkakuva ja se on ilmastonmuutos.
Se tietää sademäärien kasvua, lauhoja talvia. Kasvavat sademäärät huuhtovat valuma-alueilta mereen entistä enemmän ravinteita. Vaikutukset Itämeren fysikaaliseen ja ekologiseen tilaan voivat olla huomattavia.
Pahinta on, että meren ekologinen tila on jo nyt heikko rehevöitymisen ja sen seurausten vuoksi. Siksi sen kyky selvitä uusista, suurista muutoksista on huonompi.
”Ilmastonmuutos myös uhkaa kompensoida aikaansaatuja päästövähennyksiä”, Pitkänen sanoo.
Vaikka ravinnekuormitusta on saatu merkittävästi leikattua viimeisen 30 vuoden aikana, elpyminen tapahtuu hitaasti.
Itämerellä on pitkä muisti.
Jutussa on käytetty lähteenä Kai Myrbergin ja Matti Leppärannan teosta Itämeri ja ihminen.