Karjalainen siirtoväki raivasi korpeen rakkaan paikan – Karjalaisuus elää Pohjois-Karjalan Rasimäen kyläyhteisössä: ”Itku tulee, kun tänne saapuu”
Rasimäen kylän raivasivat kylmään korpeen Karjalan evakot. Vaikka kylässä asuu enää kolmisenkymmentä vakituista asukasta, sen sydän sykkii vahvana.
Munkki Stefanos ja Raimo Säppi istuvat Säppien sisarusten lapsuudenkodin tuvassa. Talo nousi sotien jälkeen Rasimäkeen.
Pohjoiskarjalaista maalaismaisemaa halkova kylätie on hiljainen. Tien ympärillä kumpuilevat pellot, niityillä laiduntaa karjaa ja hevosia. Peltojen takana kohoavat jykevät vaarat.
Kokematon saattaa ajaa kylän ohi sitä edes huomaamatta. Lopulta heleänsiniseksi maalattu tsasouna eli ortodoksinen rukoushuone tien oikealla puolella pysäyttää kulkijan – hei, tässähän se on!
Rasimäki.
Pohjois-Karjalan Valtimolla sijaitseva Rasimäki on ainutlaatuinen paikka. Sen raivasi sodan jälkeen lähes asumattomaan korpeen karjalainen siirtoväki, josta suurin osa oli tullut Laatokan pohjoispuolella sijaitsevalta Suojärveltä. Kaiken kaikkiaan Rasimäkeen raivattiin ja rakennettiin 46 tilaa.
Aikoinaan kylä oli vireä ja eläväinen. Parhaimmillaan siellä asui noin kolmesataa asukasta. Karjalaisuus ja ortodoksisuus elivät vahvoina. Nuoremmat sukupolvet muuttivat kuitenkin pois, töiden perässä kuka minnekin. 1970-luvulla ennustettiin jo kylän kuolemaa.
Mutta toisin kävi.
Kyläyhdistyksen sielu
Erakkomunkki Stefanos kattaa erakkolan kuistin pöydälle vegaanisia karjalanpiirakoita ja itse valmistamiaan herkullisia kaalipiirakoita. Ollakseen erakkomunkki Stefanos on harvinaisen juttelevainen. Hän on myös Rasimäen aktiivisen kyläyhdistyksen puheenjohtaja.
Koska Stefanos ei halua tehdä itsestään numeroa, kerrotaan vain tämä: Hän syntyi Porissa ortodoksikarjalaiseen evakkoperheeseen. Ura Rautakirjalla loppui kuulovammaan, minkä jälkeen hän alkoi maalata ikoneita. Ikonimaalaus toi hänet vuonna 2002 Valtimolle, jossa hän suunnitteli ortodoksikirkon sisustuksen ja maalasi ikonit. Koti löytyi parinkymmenen kilometrin päästä Rasimäestä.
Munkiksi hän ryhtyi vuonna 2011. Stefanos on Suomen ainut munkin oikeudet kotiinsa saanut munkki.
Stefanos kuvailee, että kyläyhdistyksen puheenjohtajana hän ”viihdyttää kyläläisiä”. Myös munkkina hänen tehtävänään on palvella ja tuottaa ihmisille iloa.
Vaikka vakituisia asukkaita on nykyään vain kolmisenkymmentä, pienen kylän sydän sykkii sitkeästi.
Rasimäen voimavara ovat etäkyläläiset eli muualla asuvat entiset rasimäkeläiset. Tapahtumiin ja kylän toimintaan on saatu sitoutettua iso joukko ihmisiä. Yhteisöllisyys kulkee verissä.
Kyläläisten, entisten ja nykyisten, aktiivisuudesta on hyvä esimerkki Leader-rahalla rakennettu kylätalo Tulehmo (tarkoittaa tulipaikkaa), joka nousi kylää halkovan Rumojoen rantaan vuonna 2012. Karjalaista rakennustapaa mukailevassa Tulehmossa järjestetään erilaisia iltoja ja tapahtumia.
Kiireisin viikko kylällä on heinäkuussa Valtimon kesäpäivien aikaan, kun kylään tulee matkailijaryhmiä ja entisiä asukkaita. Silloin myös erakkola on auki ja Stefanoksella kädet täynnä työtä. Erakkolan pihan omassa tsasounassa vietetään sadonkorjuujuhlaa, ja ihmiset tuovat Stefanokselle siunattavaksi oman maan antimia.
Liikuttava kotiinpaluu
Munkki Stefanos lähtee oppaaksemme kylälle, koska hän tuntee täällä kaikki.
Kun ajamme päätieltä erkanevaa kuoppaista tietä yli joen ja pitkin vaaran reunaa, päädymme pihaan, jossa käy sutina. Täällä haravoidaan, kannetaan heinää, siivotaan saunaa, tuuletetaan taloa. Joka kesä Säpin perheen sisarukset kerääntyvät lapsuudenkotiinsa viikoksi, pariksi. He eivät ole ainoita: loma-aikoina Rasimäen väkimäärä moninkertaistuu.
Lempi Roiha siivoaa saunaa ja heittää kauhalla vettä lauteille. Lempi hymyilee iloisesti ja hehkuu hyvinvoivaa energiaa niin kuin vain ruotsalainen voi. Hän muutti Ruotsiin jo vuonna 1964 ja teki työuransa baarityöntekijänä.
”Kaipaan tänne. Rasimäkeen pitää päästä joka kesä. Täällä on ihana ilmasto ja rauha. Kun tulen, en ensimmäiseen viikkoon halua käydä yhtään missään, en edes kaupassa, vaan olla vain.”
Tunneside lapsuudenmaisemiin on vankka. Pihalla haravoiva Lempin isosisko, oululainen Sylvi Rautio kiteyttää sen näin.
”Itku tulee aina, kun tänne saapuu.”
Säppien talo on puolitoistakerroksinen tyyppitalo kuten kaikki muutkin Rasimäkeen sodan jälkeen rakennetut talot. Jokainen huone on kuin aikamatka menneeseen. Tuvan lattiaa koristavat raikkaat räsymatot, kamarissa on sivustavedettävä sohva, jota peittää kirjava täkki, olohuoneen sisustus henkii 70-lukua ruskean ja oranssin eri sävyissä.
Seinälle on ripustettu valokuva sisarusten vanhemmista, Anne ja Pauli Säpistä – uudisraivaajista, jotka tekivät korpeen kodin.
Omien parissa
90-vuotias Sylvi muistaa sen vielä hyvin. Hän oli noin kahdeksanvuotias, kun perhe muutti evakkopaikkakunnaltaan Pihtiputaalta Rasimäkeen.
”Isä ja äiti kaatoivat justeerilla isoja puita, jotka sitten höylättiin. Minä ja sisko poltimme risuja nuotiossa. Isä rakensi rakennusmiehen kanssa talon, saunan, navetan ja kaikki. Siitä se alkoi elämä uudestaan.”
Myöhemmin perhe hankki lehmiä, sikoja, lampaita ja hevosen. 17-vuotiaana Sylvi oli rakentamassa Rasimäen koulua.
”Kun olen kertonut ihmisille elämästä Rasimäessä, he sanovat, että se on kuin satua. Vastaan, että ei se ole satua vaan totta.”
Elämä oli työntäyteistä ja raskasta, mutta ainakin sai olla omiensa parissa. Sylvi kertoo, miten Pihtiputaalla heitä lapsia kiusattiin, tyrkättiin lumihankeen ja haukuttiin ryssiksi. Rasimäessä sai rauhassa harjoittaa ortodoksiuskontoa ja puhua karjalan kieltä.
Aikuisena Sylvi muutti Haaparantaan ja meni töihin päiväkodin keittiöön. Niissä töissä vierähti vuosikymmeniä. Nyt Sylvi asuu yksin, sillä hänen miehensä ja ainoa poikansa ovat kuolleet; elämä ei ole päästänyt helpolla myöhemminkään.
Kun Sylvi kertoo vielä puhelimitse lisää menneistä, hän puhkeaa laulamaan: Jo Karjalan kumbuzil puut kukitah, jo Karjalan koivikot tuuhevutah. Kägöi kuldane kukkuu, on mua lumeton, viey sinne miun kaibavo pohjatoin.
Sylvin laulu nostaa liikutuksen kyyneleet silmiin.
Kuntaliitos uhkana
Rasimäki on ehkä edustavin ja suurin esimerkki Karjalan siirtoväen sodan jälkeen raivaamasta ja rakentamasta asutuskylästä. Se on myös yksi Museoviraston määrittelemistä valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä.
Rasimäkeä, ja toista valtimolaista kylää Sivakkaa, on tutkittu vuosien varrella valtavasti. Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksen kylätutkimus alkoi jo 1970-luvulla ja on jatkunut jokaisella vuosikymmenellä.
Uutta tutkimusta alettiin tehdä taas tänä kesänä. Yksi tutkimusryhmän jäsenistä, professori Pekka Suutari, pohtii, että Rasimäestä tekee poikkeuksellisen sen vahva kyläkulttuuri ja karjalan kieli.
”Uskon, että kylä pysyy elinvoimaisena jatkossakin, sillä siellä on aktiivinen kyläyhdistys ja viljeltyjä tiloja.”
Vuonna 2013 Rasimäki eli yhtä uuden tulemisensa huippuaikaa: silloin kyläläiset leipoivat maailman suurimman karjalanpiirakan, kylä valittiin Pohjois-Karjalan vuoden kyläksi ja kylä sai tuolloin myös kylätoiminnan valtakunnallisen 1. kunniamaininnan.
Rasimäellä syntynyt, nykyisin Valtimolla asuva kyläaktiivi Päivi Härkin sanoo, että menossa on kylätoiminnan murrosvaihe. Taustalla on vuoden 2020 kuntaliitos, jossa Valtimo kylineen liitettiin Nurmekseen.
”Kuntaliitos on heikentänyt nimenomaan reuna-alueiden kylien toimintamahdollisuuksia, koska toimintaa ei tueta riittävästi. Minun on vaikea ymmärtää, miksi ei panosteta kylätoimikuntiin ja -yhdistyksiin, sillä kyläläisillä on syvin paikallistietämys. ”
Veri veti takaisin
Taivaalla vyöryvät harmaat pilvet alkavat pudotella sadepisaroita. Säppien sisarukset jatkavat silti pihatöitä. Illalla lämpiää sauna.
Me hyppäämme autoon ja köröttelemme seuraavaan kohteeseen. Viihtyisällä pihamaalla tuoksuu lipstikka, salossa heilahtelee Karjalan viiri.
”Mitä hittoa, munkki Stefanos täällä!” huudahtaa autoa pesemässä ollut Timo Ratilainen.
Timo muutti perheineen Keravalta takaisin lapsuudenkotiinsa vuonna 1984, kun hänen vanhempansa lopettivat maanviljelyksen.
”En halunnut, että heidän perintönsä joutuu tärviölle. Emäntä oli muuttoa vastaan, mutta sain puhuttua hänet ympäri”, Timo virnistää.
Timo ryhtyi maatalousyrittäjäksi ja lampuriksi. Pirkko-vaimo hoiti kotia sekä työskenteli 4H-ohjaajana ja ompelijana. Lapset kasvoivat ja kävivät samaa Rasimäen koulua kuin isänsä aikoinaan.
”Nyt pellot ovat vuokralla, ja me mamman kanssa vain nautitaan työn hedelmistä”, summaa Timo, joka väläyttää myös karjalan kielen taitoaan: ”Jos sie rupeat pakisemaan, aina mie jotain ellennän.”
Nyt on myös aikaa unelmille. Yksi sellainen kätkeytyy entiseen navettaan, joka toimii nykyään Timon verstaana. Siellä lepää pukkien varassa vene, jota Timo kunnostaa. Kolme vuotta sitten se oli vielä täysi romu, juhannuskokkoon menossa. Timo pelasti sen, purki alkutekijöihinsä ja alkoi rakentaa pieteetillä uudestaan. Ensi kesänä vene lasketaan Pieliseen.
Stefanos mainitsee ylpeänä, että hänkin saa olla projektissa mukana. Taiteilijana hänen tehtävänään on maalata nimi veneen kylkeen.
Uusia sukupolvia
Munkki Stefanoksen kanssa kylätietä ajellessa näkee paljon enemmän. Tuossa on kyykkäkenttä ja tuossa vanha kyläkoulu, jonka piha on nyt täynnä marjayrittäjälle kuuluvia peräkärryjä odottamassa thaimaalaisia marjanpoimijoita.
Kurkistamme tsasounaan, jonka sisätiloja koristavat monet ikonit – osa vanhoja Karjalasta tuotuja. Tsasouna herää eloon noin joka toinen kuukausi, kun siellä pidetään jumalanpalvelus. Kesäkuussa väki kokoontuu viettämään kaksipäiväistä praasniekkaa eli kirkon vuosijuhlapäivää.
”Häitä täällä on vietetty viimeksi kymmenisen vuotta sitten, kun rasimäkeläinen nuoripari vihittiin. Ne olivat mielettömän hienot juhlat”, Stefanos kertoo.
Matka jatkuu. Ohitamme taloja, jotka kuuluvat nykyään Omavaraopistolle. Omavaraopisto on valtimolaisten, luonnonvarataloudessa elävien Lars Nordlundin ja Maria Dorffin perustama opisto, jossa voi opiskella kestävää elämäntapaa. Opiskelijat huolehtivat myös Stefanoksen omenapuutarhasta, jossa on yli sata puuta.
Yksi opistolainen tarpoo tienviertä reppu selässään.
Kylän pohjoislaidalla kaarramme matalan keltaisen talon pihalle. Keinut, pallot ja trampoliini kertovat, että täällä asuu lapsiperhe – toinen Rasimäen lapsiperheistä.
Davenportit muuttivat Joensuusta Rasimäkeen Satun mummon entiseen taloon vuonna 2014. Perheen kolme lasta, Olivia, Thomas ja Amanda, käyvät Valtimon yhtenäiskoulua. Satu-äiti työskentelee Valtimon päiväkodissa ja Edward-isä metsäkoneen kuljettajana.
Perhe viihtyy Rasimäessä: Täällä ei ole ihmispaljoutta kuten kaupungissa vaan oma tila ja rauha. Lapsia on hyvä kasvattaa.
Pihan vanhat viisaat rauduskoivut seisovat hiljaa ja hievahtamatta. Iltapäivä alkaa kääntyä iltaan. Kun lähdemme, lapset jäävät pihalle potkimaan palloa ja heittämään kärrynpyörää.
Elämä Rasimäessä jatkuu.
